"Romanttisia alkusoittoja, osa 1":
Otto Nicolai (1810–1849):
Der Tempelritter (Temppeliherra) – Alkusoitto (8:57);
Franz Schreker (1878–1934):
Die Gezeichneten (Merkityt) – I näytöksen preludi (11:30);
Hugo Wolf (1860–1903):
Der Corregidor (Corregidor) – Alkusoitto (5:27)
Carl Maria von Weber (1786–1826):
Die drei Pintos (Kolme Pintoa) – Intermezzo (viim. Gustav Mahler) (5:56)
Karl Goldmark (1830–1915):
Merlin – Alkusoitto (12:47)
Hermann Gustav Goetz (1840–1876):
Francesca von Rimini (Francesca da Rimini) – Alkusoitto (viim. Ernst Frank) (9:59).
National Philharmonic Orchestra, Kurt Herbert Adler. Äänitetty Lontoossa 1978.
Johannes Brahms (1833–1897):
Tragische Ouvertüre (Traaginen alkusoitto) (13:11).
Wiener Philharmoniker, Zubin Mehta. Äänitetty Wienin Sofiensaalissa 1976.
Decca Eloquence. 68:40.
Brahmsin Traaginen alkusoitto vuodelta 1880 on kokoelman ainoa itsenäinen teos, joka ei liity näyttämöteokseen. Se on käsittääkseni myös albumin ainoa ensijulkaisu: Zubin Mehtan (s. 1936) Wienissä johtama kaunopuheisen kiivas, kylmästi polttava tulkinta on taltioitu jo noin 40 vuotta sitten, mutta se oli liian pitkä mahtuakseen levylle, jonka täytteeksi se oli alun perin tarkoitettu. Lisä Mehtan komeaan äänitekatalogiin ei ehkä ole suuren suuri, mutta esitys on toimiva, kiihkeä ja fatalistinen. Se tosin ehkä antaa kaikessa jalostuneessa alakulossaan hieman murhemielisen päätöksen tälle muutoin paikoin hilpeälle kokoelmalle, mutta on ilahduttavaa, että se on sijoitettu täyttämään levyä, jonka kesto jäisi muutoin alle tuntiin.
Jos romantiikan ja saksalaisuuden lisäksi etsii yhdistäviä teemoja levyn muusta valikoimasta, jonka esittää levytystarkoituksiin koottu brittiläinen National Philharmonic Orchestra mallikkaasti ja innostavasti Kurt Herbert Adlerin (1905–1988) johdolla, voisi sellainen muodostua ennenaikaisesti päättyneistä säveltäjänurista. Wienin filharmonikkojen perustaja Otto Nicolai menehtyi sairaskohtaukseen 38-vuotiaana juuri mestariteoksensa (Die lustigen Weiber von Windsor eli Windsorin iloiset rouvat -ooppera) valmistuttua ja samana päivänä, jona hänet nimitettiin Preussin taideakatemiaan; Hermann Goetz kuoli tuberkuloosiin 35 vuoden iässä takanaan menestysooppera (Der Widerspenstigen Zähmung eli Kuinka äkäpussi kesytetään; myös sattumalta Shakespearea), ja sama tauti vei Carl Maria von Weberin hautaan 39-vuotiaana; Lied-säveltäjänä parhaiten menestynyt Hugo Wolf kuihtui kuppaan wieniläisessä mielisairaalassa 42-vuotiaana. Kaikki olivat taitavia ja lupaavia lahjakkuuksia, joilla olisi ollut vielä paljon saavutettavana musiikkihistoriassa.
Franz Schreker kuoli 55-vuotiaana, mikä ei ollut hänen aikanaan aivan tavatonta, mutta hänen uransa kuoli jo aiemmin. Kekseliäs ja omaleimainen aistillinen myöhäisromantikko Schreker oli ohikiitävän hetken saksankielisen alueen kuumin säveltäjänimi, mutta hän putosi kelkasta ja jäi lisäksi kasvavan juutalaisvihan uhriksi jo eläessään ja varsinkin välittömästi kuolemansa jälkeen. Vasta aivan viime vuosina hänen omintakeisen runsasta musiikkiaan on ryhdytty esittämään taas säännöllisesti ainakin Saksassa.
Unkarinjuutalainen Karl (Károly) Goldmark, jonka kuolemasta on tänä vuonna (2015) kulunut vuosisata, eli pitkän elämän, muttei koskaan saavuttanut esimerkiksi Brahmsiin tai Lisztiin verrattavaa kuuluisuutta musiikillaan, joka on useimpien muiden tämän albumin säveltäjien tapaan vajonnut pölyttymään arkistoihin.
Bernard Shaw ylisti Hermann Goetziä säveltäjäksi, joka sinfonian alalla ylittää korkealta Brahmsin, Mendelssohnin ja Schumannin yritelmät. Shaw sanoi kaikenlaista muutakin hoopoa. |
Franz Schreker putosi Weimarin tasavallan johtavien oopperasäveltäjien joukosta mitätöityyn unohdukseen, mistä hänet on vasta äskettäin pelastettu. |
Andalusiaan sijoittuu myös Lied-säveltäjänä paremmin tunnetun Hugo Wolfin ainoa ooppera Der Corregidor (1897). Pedro Antonio de Alcarón y Arizan (1833–1891) pienosromaani El Sombrero de tres picos (Kolmikolkkahattu, 1874) oli vuosisatojen vaihteessa hyvin suosittu: tunnetuin siihen pohjaava sävellys on Manuel de Fallan samanniminen baletti vuodelta 1911. Corregidor oli kuninkaallinen paikallishallintovirka Espanjassa, ja oopperan juonen ydin on corregidorin tuntema himo myllärin vaimoa kohtaan. Oopperasta ei koskaan tullut menestystä, mutta sen tiivis alkusoitto virittää eloisan tunnelman, jossa kuuluu espanjalainen lokalisaatio ilahduttavasti vailla ilmeisiä Carmen-vaikutteita.
Otto Nicolain Der Tempelritter on vuonna 1845 Saksan markkinoille tehty versio hänen Torinoon säveltämästään Il Templariosta. Juoni on poimittu 1800-luvun alussa niin Britanniassa, Ranskassa kuin Saksassakin huippusuositun (esim. Berlioz oli fanaattinen ilhailija) skottikirjailija Sir Walter Scottin (1771–1832) historiallisesta romaanista Ivanhoe (1820). Saksalainen tulkinta italaisesta bel cantosta on varmasti mielenkiintoista kuultavaa, mutta Temppeliherran alkusoitto on kokoelman tavanomaisinta ja persoonattominta tarjontaa. Se on ammattitaitoista työtä, josta välittyy dramatiikan ja romanssin henki, mutta se kuulostaa korviini myös hyvin geneeriseltä romanttiselta alkusoitolta, jossa ei ole riittävästi sisältöä eikä ideoita koko yhdeksän minuutin kestolle.
Karl Goldmarkin paras oopperamenestys oli pseudoraamatullinen Die Königin von Saba (Saaban kuningatar, 1875). Yksitoista vuotta myöhemmin seurasi vaatimattomamman vastaanoton saanut Merlin. Aihe ja käsittely ovat kuin suoraan Wagnerilta, joka oli jo ehtinytkin ammentaa kuningas Arthurin legendasta (Lohengrin, Tristan ja Isolde, Parsifal): on siveydestä voimansa ammentava kuningas, joka vietellään, on rakastavan neidon lunastavaa uhrautumista, ja kaiken ympärillä häärii kuningasta parhaansa mukaan suojeleva velho, joka antaa nimensä koko oopperalle. Alkusoitossa olisi hieman tiivistämisen varaa, eikä se pääse juhlallisuudessa tai mysteerintunnussa lähelle Wagnerin arthuriaanisia juopumuksia, mutta nostaisin sen Schrekerin ja Brahmsin ohella albumin musiikillisesti antoisimmaksi osuudeksi. Siinä on todellisen kertomuksen tuntu.
Levyn suurin harvinaisuus on unohdetun Hermann Goetzin (tunnetaan myös saksalaista romantiikkaa keskimääräistä paremmin tuntevissa piireissä jatkokysymyksestä "Ai kuka?") alkusoitto dantelaisesta oopperasta, joka sai kehnon vastaanoton ja hylättiin sen jälkeen täysin. Francesca von Rimini (1876) antaa alkusoitossaan viitteitä huomattavasta lahjakkuudesta. Goetz maalaa isoin vedoin yhdistellen tragediaa ja repivää dramatiikkaa arvokkaassa hengessä. Musiikki-ilmaisu on hyvin perinteistä eikä hätkähdytä, mutta muotoilu on huolellista ja ennen kaikkea materiaalin kuljetus pelaa paremmin kuin muutamilla muilla kokoelman säveltäjillä. Osansa tässä voi olla kapellimestari Ernst Frankilla, jonka tehtäväksi jäi säveltää loppuun oopperan keskeneräinen kolmas näytös ja alkusoitto, kun Goetz kuoli tuberkuloosiin.
Levy ilahduttanee parhaiten erikoisuuksien metsästäjiä. Ohjelma on harvinaista – niin harvinaista, että uudelleenjulkaisu voi käydä lähellä kulttuuriteon kategoriaa – muttei mullistavaa. Schreker on ehkä eniten kuulemisen arvoinen, mutta hänen musiikkiaan on tarjolla nykyään jo laajemmaltikin. Äänitys on Deccalta totunnaisen hyvä ja tulkinnat huolellisia sekä innostavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti