Gershwin: Catfish Row; Grofé: Grand Canyon

Äskettäin vietetyn Yhdysvaltain kansallispäivän myöhästyneissä jälkitunnelmissa ohjelmassamme on perinpohjaista americanaa. Yhdysvaltain klassisessa musiikissa 1900-luvun erottuvin kehityskulku oli populaarin ja taiteellisen luova yhdistely. Jazz, negrospirituaali ja musikaalisävellykset antoivat vaikutteita useille amerikkalaisille säveltäjille, jotka tuottivat musiikkia myös traditionaaliselle sinfoniaorkesterille. Tämänkertainen parivaljakko on hyvä esimerkki Yhdysvaltain 1900-luvun alkupuoliskon musiikkikulttuurista: he molemmat aloittivat työnsä populaarimusiikissa siirtyen vähitellen klassisiin traditioihin kuitenkaan koskaan juuriaan hylkäämättä. Molemmat myös syntyivät New Yorkissa 1890-luvulla ja tekivät läheistä yhteistyötä.

George Gershwin (Jacob Gershwine, 1898–1937) aloitti musiikkiuransa 15-vuotiaana – hän esitteli myymälässä pianolla näytteitä musiikkikustantamon repertuaarista – ja julkaisi ensimmäisen laulunsa (When You Want 'Em, You Can't Get 'Em, When You've Got 'Em, You Don't Want 'Em) 17-vuotiaana. Muutamaa vuotta myöhemmin hänen uransa lähti jyrkkään nousuun parodisen suurhitti Swaneen myötä. Tämä Al Jolsonin levytyksenä (1920) parhaiten tunnettu kappale on saavuttanut sellaisen kulttuurisen läpäisyasteen, että sitä luullaan joskus kansansävelmäksi. Gershwin tiettävästi sävelsi sen kymmenminuuttisen bussimatkan aikana. 

Tämä menestys vei Gershwinin tukevasti Broadwaylle. Hän kynäili lukuisia rytmikkäitä hittejä revyihin, musikaaleihin, vaudeville-näytäntöihin ja elokuviin työskennellen usein armoitettuna sanoittajana tunnetun isoveljensä Iran (1896–1983) kanssa. Populaaria uraansa luodessaan Gershwin kävi usein sinfoniakonserteissa pysytellen perillä klassisen musiikin uusista virtauksista. Erityisen kiinnostunut Gershwin oli ranskalaisista ja venäläisistä modernisteista. Ensimmäisen sinfonisen mestariteoksensa Rhapsody in Bluen (1924) ja musikaalin Lady, Be Good (1924) jälkeen Gershwin matkusti muutamalle pidemmälle visiitille Pariisiin perehtyäkseen lähemmin Euroopan uuteen musiikkiin.

George Gershwin 1930-luvulla

Pariisissa Gershwinistä tuli nopeasti seurapiirien suosikki, ja kaupungissa syntyi myös säveltäjän toinen sinfoninen mestariteos, baletti An American in Paris. Maurice Ravel torjui hänelle esitetyn tarjouksen Gershwinin opettamisesta. "Miksi haluaisit olla toisen luokan Ravel, kun olet ensiluokkainen Gershwin?" hän hämmästeli. Lisäksi kuultuaan Gershwinin tienestitasosta Ravel – itsekin kaukana köyhyysrajan yläpuolella –  tuumi, että Gershwinin tulisi pikemmin opettaa häntä. Gershwin oli kuollessaan klassisen musiikin historian todennäköisesti rikkain säveltäjä. Taidemaalarin uraa nuorena harkinnut Gershwin investoi kuvataiteeseen, joka säilytti arvonsa läpi talouslaman.

Gershwin oli yleisöjen ja "vakavien" säveltäjäkollegojen suosiossa, ja hänellä oli takanaan liki yhtenäinen sarja menestyksiä, kun hänen kunnianhimoisin hankkeensa, ooppera Porgy and Bess (1935) aiheutti hämmentyneen ja varautuneen ensireaktion. Ooppera osoittautui kuitenkin kohtalaiseksi menestykseksi, ja siitä on tullut suosituin amerikkalainen ooppera. Vuonna 1936 Gershwin muokkasi oopperan melodioita konserttisarjaksi, joka sai Ira Gershwiniltä nimen Catfish Row oopperan Charlestonin mustien vuokrakasarmiin sijoittuvan fiktiivisen tapahtumapaikan mukaan. 

Gershwin alkoi valittaa päänsärystä vuoden 1937 alussa, ja kevään kuluessa hänen käytöksensä muuttui oudoksi. Hänen pianotekniikkansa heikkeni, hän tunsi jatkuvasti palavan kumin käryä, kärsi muistikatkoksista, eikä kyennyt enää syömään siististi. Hänen mielialansa vaihtelivat nopeasti, ja hän riitaantui herkästi. Tämän käytöksen uumoiltiin johtuvan stressistä, kunnes Gershwin vajosi heinäkuussa koomaan, jolloin hänellä todettiin aivokasvain. Leikkauksen epäonnistuminen oli valtava menetys amerikkalaiselle musiikille, ja Gershwin kuoli 38-vuotiaana 11.7.1937 palaamatta tajuihinsa. 

Ferde Grofé (Ferdinand Rudolf von Grofé, 1892–1972) lienee useimmille eurooppalaisille tuntematon suuruus. Toisin kuin Gershwin, Grofé oli klassillisesti koulutetusta muusikkoperheestä, ja hän opiskeli säveltämistä Leipzigin konservatoriossa. Kotiolot eivät kuitenkaan miellyttäneet, ja nuorukainen lähti maailmalle 14-vuotiaana työskennellen erilaisissa hanttihommissa päätyen ennen pitkää baaripianistiksi ja musiikkiviihdyttäjäksi. Gershwinin tavoin hän alkoi tienata säveltämisellä 17-vuotiaana. Grofé rakensi 1910–20-lukujen taitteessa itselleen uran sovittajana. Hän oli tunnettu varmasta työstään ja ahkeruudestaan sekä lukuisien musiikillisten tyylilajien perinpohjaisesta hallinnasta. Grofén tunnetuin sovitustyö on Gershwinin Rhapsody in Bluen orkestrointi, ei aivan vähäinen saavutus.

Ferde Grofé

Riittävän vakavaraisuuden saavutettuaan Grofé ryhtyi säveltämään omia teoksia. Hän erikoistui jokseenkin populistisiin, helppotajuisiin, värikkäisiin ja hyvin kuvauksellisiin orkesterisarjoihin, joiden yhdistävänä teemana on usein jokin Yhdysvaltain alue. Näitä sarjoja on paljon: Mississippi-sarja, Death Valley -sarja, Hollywood-sarja, Yellowstone-sarja... Kaikkein suosituimpana ja esitetyimpänä on pysytellyt Grand Canyon -sarja vuodelta 1931, jota ainakin kapellimestari Arturo Toscanini arvosti. Löydettyään lokeronsa Grofé pysytteli siinä työstäen orkesterisarjoja ja amerikkalaisesta kansankulttuurista ammentavia sävelrunoja pitkälle 1960-luvulle. Hänen helppotajuisuuteen ja vaivattomuuteen pyrkivä sävellystyylinsä yhdistettynä leimallisen amerikkalaisiin aiheisiin johtaa väistämättä vertailuun Aaron Coplandin (1900–1990) kanssa. Näistä kahdesta Copland on musiikillisesti innovatiivisempi ja kunnianhimoisempi, ja hänen sävellyksistään laskelmointi tuntuu paistavan läpi vähän heikommin. Grofén musiikkia ei voi ottaa turhan vakavasti, mutta se on hyvin tehtyä viihdettä, joka on Yhdysvalloissa tuonut paljon yleisöä sinfoniamusiikin pariin. Euroopassakin voisi joskus kokeilla Grofén miellyttävien, tyyliä ja efektiä sisällön yli korostavien kuulokuvien suosiota konserttitaloissa.

Hyvää viihdettä pyrkii tarjoamaan tänään käsiteltävä albumi, joka yhdistää Gershwinin Catfish Row'n ja Grofén Grand Canyonin tarjoamat vaikutelmat Amerikan monista, enimmäkseen viihteellisistä kasvoista. Tässä onnistutaan, ja lopputuloksesta voi nauttia ilman suuria analyyseja. Kun albumilla on vetonaulana raita, jolle on yhdistetty aitoja ukkosefektejä, ei ohjelmaan kannata suhtautua ryppyotsaisesti. 

George Gershwin:

Catfish Row: Sinfoninen sarja oopp. Porgy & Bess:

I Catfish Row (7:46)
II Porgy Sings (5:13)
III Fugue (2:03)
IV Hurricane (3:35)
V Good Morning, Sister (6:43)

Ferde Grofé:

Grand Canyon -sarja:

I Sunrise (5:13)
II Painted Desert (5:19)
III On the Trail (8:00)
IV Sunset (4:41)
V Cloudburst (7:37)
VI Crickets & Distant Thunder (1:02)

Ylimääräinen raita: Cloudburst ukkosefekteillä (7:37).

William Tritt, piano; Timothy Berens, banjo (Gershwin);
Philip Ruder, viulu; Rick Snyder, celesta (Grofé);

Cincinnati Pops Orchestra, Erich Kunzel.

Telarc, äänitetty Cincinnatissa 1983 & 1985. 64 min.

Telarcin luottokokoonpano, Cincinnati Pops Orchestra ja Erich Kunzel (1935–2009) ovat omiaan juuri tällaisessa ohjelmistossa, ja tulokset ovatkin erinomaisen vetäviä. Catfish Row on yllättävän harvinainen ohjelmanumero ottaen huomioon, että se yhdistelee oopperan parhaita melodioita erittäin miellyttäväksi kokonaisuudeksi. Kunzelin näkemyksessä musiikin vastustamaton rytmi yhdistyy sulavasti niin riemullisiin kuin haikeisiinkiin tunnelmiin. Esitystä ei ole liioiteltua sanoa rakkaudella tehdyksi, ja avausosan lyhyt pianosoolo on William Trittin käsissä todella tyylikäs suoritus.

Kuten levynkansi paljastaa, on Grofén Grand Canyon julkaisun pääteos, ja hyvin vaikuttavana se kuulijan eteen levittäytyykin. Kunzel tunnistaa sävellyksen vahvuudet – kuulokuvien vivahteikkuuden, sointivärien runsauden, luonnonäänten kekseliään jäljittelyn – ja toteuttaa nämä esimerkillisellä huolellisuudella. Grofén melodiat ja orkestraatiot ovat niin sulavia, lähes liukenevia, että ne voivat vain soljua ohi ilman kunnollista paneutumista, ja Kunzel panee parastaan. Hänen orkesterinsa soittaa tätä samalla antaumuksella kuin kai Beethovenia (mikä on toki hyvän ammattitaidon merkki) unohtamatta kuitenkaan, että yleisöllä on tarkoitus olla hauskaa. Grofén orkesterimaalaukset heräävät eloon, ja detaljien sekä tekstuurien varianssi auttaa tehokkaasti unohtamaan, miten banaalia iso osa varsinaisesta sisällöstä onkaan. Äänitys on huippuluokkaa ja pääsee hyvin lähelle konserttisalikokemusta. Ylimääräinen raita, jossa Cloudburst-osaan on nivottu oikean ukkosmyrskyn (koottu Arizonassa ja Utahissa taltioiduista myrskyistä) ääniä, on vaikuttava, jos kohta myös ihanan höhlä. Jos Richard Strauss on orkestraalisen maisemamaalauksen aatelinen, lienee Grofé lajin porvari.

Minulla oli tämän levyn parissa todella hauskaa, ja niin esitykset kuin äänitys ovat mainioita. Sen sijaan ohjelmalehtisen lukeminen oli paikoin rasittavaa. Olen harvoin puuttunut näiden julkaisujen teksteihin mainiten lähinnä, jos ne ovat erittäin suppeat tai huomattavan laajat. Tämän levyn lehtisen tyyli on paikoin niin pöhköä, että sitä sietää jo lainata. Albert M. Petrak (kuka lieneekin) kirjoittaa Grand Canyonista:

"The piece does not translate, does not lend itself to realistic enactment in another milieu, like its world famous cousin, Rhapsody in Blue. Somehow, Englishman, Frenchman, German, Russian, Czech, Hungarian, Asiatic and Oriental can make something of Gershwin's fragrant jazz rhapsody. Not so, the Grand Canyon. Recall the performance circulated a few years back of the Oslo Philharmonic and a Norwegian conductor. Their phrasing and ludicrous tempi, in particular during the On the Trail section, brought many an expression of disbelief from the knowing, but unwary, record buyer. Without experiencing the sights and sounds, the flora and fauna, without knowlegde of the 'times and tides' of this great country, even the trained artist cannot coax from those bits of black on the white page the essence of Grofé's thought."

Useimmat musiikin harrastajat toivottavasti tunnistavat edellä lainatun tekstin typeräksi hölynpölyksi kohdellen sitä sen ansaitsemalla ylenkatseella. Kuka tahansa ei saa aikaan hienoa tulkintaa, mutta hieno tulkinta voi tulla mistä tahansa. Ei tarvitse hiihtää Kolilla tai saunoa yöttömässä yössä voidakseen johtaa onnistuneesti ja näkemyksellisesti Sibeliusta. Se voi jollekulle tuoda lisäarvoa, mutta välttämätöntä se tuskin on. Osoittaa lisäksi huonoa makua naljailla toisesta levytyksestä albumin esittelyteksteissä – ja vastuullisena pidetyn kapellimestarin nimen mainitsematta jättäminen on suorastaan hyvien tapojen vastaista. Ei tarvitse olla amerikkalainen tai eurooppalainen (tai "itämaalainen" ["Oriental"]; onko tämä Petrak joku 106-vuotias sekopää, joka saa lasketella omiaan kenenkään tarkistamatta?) tajutakseen tällaisen touhun melko luokattomaksi. Koko lehtinen on kirjoitettu samaan väsyttävään ja teennäiseen tyyliin, jonka sävy on tällaiseen kepeähköön ohjelmistoon yhdistettynä tahattoman koominen.