Tšaikovski: Sinfoniat 1 & 6

Pjotr Iljitš Tšaikovskin (1840–1893) numeroiduista sinfonioista näyttäytyvät konserttisaleissa ja taltioinneissa lähinnä kolme viimeistä. Tähän on hyvät perusteet: ne ovat täysromantiikan viehättävimpiä ja helpoimmin lähestyttäviä, emotionaalisesti suorapuheisimpia ja myös dramaattisimpia sinfonioita, joista jokainen on tapaus itsessään. Niitä kolmea ensimmäistä kuulee huomattavasti harvemmin ainakin Venäjän ulkopuolella (numeroimaton ja ohjelmallinen Manfred-sinfonia "löydetään" säännöllisesti uudelleen, mutta pysyy kuriositeettina), vaikka ne sisältävät aivan yhtä viehätysvoimaista ja täyteläistä musiikkia vain hieman väljemmän sinfonisen rakenteen puitteissa.

Tšaikovskin kolmesta varhaisemmasta sinfoniasta esitetään useiten ensimmäistä, jonka säveltäminen oli 26-vuotiaalle muusikolle uuvuttava ja uskalias koettelemus. Teoksen vastaanotto oli laimeahko, paikoin jopa vihamielinen, eikä sitä soitettu missään viitentoista vuoteen kantaesityksen jälkeen. Myöhemminkin sinfoniaa on ollut taipumus vähätellä lahjakkaan nuoren säveltäjän ensimmäisenä kokeiluna, ja siihen on totuttu suhtautumaan kevyenä (tarkoittaen ei-tärkeää) teoksena, pikemmin balettisarjana kuin sinfoniana. Säveltäjä kuitenkin otti teoksen erittäin vakavasti tilanteessa, jossa sinfonian säveltäminen Venäjällä oli erityisen vaativaa, ja tulos on historiallisen merkittävä ansaiten tulla kuulluksi omilla ehdoillaan.

Tšaikovski vuonna 1863, kolme vuotta ennen ensimmäisen sinfonian sävellystyötä.

Ikään kuin 1860-luvun Venäjällä ei olisi huolen ja parannusten aiheita ollut ennestään kylliksi, lisättiin listaan kiivas riitely venäläisestä taidemusiikista. Venäjällä oli kasvava musiikkikulttuuri, mutta venäläistä musiikkia ei monien mielestä sävelletty riittävästi, ei edes venäläisten toimesta. Maassa oli tosin aktiivisia säveltäjiä, mutta heidän sävellystyylinsä orkesterimusiikissa noudatti niin vahvasti sovinnaisia saksalaisia malleja, että uudistusmielisiä nyretti (keksin mahdollisesti nyrettää-verbin juuri äsken, alkakaa käyttää sitä). Mendelssohn ja Schumann olivat jo säveltäneet ihan riittävän hyvin saksalaiseen makuun, mutta mitä uutta voisivat venäläiset säveltäjät tuoda orkesterin ja sinfonian maailmaan? Tätä kysyivät hyvin hanakasti kansallismieliset venäläissäveltäjät keihäänkärkenään ns. viisikko, Mili Balakirevin johtama ryhmittymä, johon kuuluivat myös Rimski-Korsakov ja Musorgski. 

Läntisen klassillisen muodon ja aidosti venäläisen sisällön yhdistäminen oli vasta tekeillä, ja tämän suunnattomilla odotuksilla raskautetun epäkiitollisen tehtävän Tšaikovski otti itselleen ryhtyessään säveltämään esikoissinfoniaansa. Modest Tšaikovski, Pjotrin veli, sanoi myöhemmin, ettei mikään teos ollut tälle esikoissinfoniaa raskaampi urakka. Ei ihme: nuori säveltäjä oli vasta saanut ensimmäisen virallisen opetusvirkansa, ja hän lähti välittömästi luomaan teosta, jonka pitäisi sekä täyttää aiempien sinfonian jättiläisten laatuvaatimukset että saavuttaa autenttisen venäläinen ilmiasu. Kaiken tämän päälle ajan romanttinen taiteilijakuva edellytti persoonallisen, erottuvan tyylin ripausta isojen mittojen teoksissa. On hämmästyttävää, miten hyvin 26-vuotias säveltäjä selviytyi näiden huimien odotusten viidakossa kaikilla osa-alueilla.

Tšaikovskin merkittävin ratkaisu esikoissinfoniassaan on suoda melodialle erityisvapauksia, joita sillä ei saksalaistyyppisessä sinfonisessa traditiossa juuri ollut. Beethoven, Mendelssohn ja Schumann toki luovat kauniita, vaikuttavia ja nerokkaita melodioita, mutta heidän musiikissaan niissä korostuu yleensä intellektuaalinen ja kehittelyllinen potentiaali: melodiat tulevat aina jostakin ja menevät jonnekin, ja niissä on itsessään sinfonian siemen. Niiden kehityksen ja muuntumisen seuraaminen on hieman kuin tarkastelisi nopeutetusti jonkin eliöryhmän evoluutiota tai kääntelisi analyyttisesti kaleidoskooppia. Sen sijaan Tšaikovskille melodia on itsenäisempi ja itseisarvoisempi tapaus sinänsä, jonka sallitaan melko pidäkkeettä ilmaista itsensä koko mitassaan. 

Syvän venäläinen melodinen kvaliteetti Tšaikovskin ensimmäiseen sinfoniaan ilmaantuu selvimmin pitkässä ja hitaassa toisessa osassa, jolla ei ole juuri muuta muotoa kuin laulumainen teema, joka purkautuu omaan tahtiinsa ja kiirehtimättä pienemmiksi ja vapaasti rönsyäviksi melodioiksi. Siinä on mahdollisuuksia enempään kuin pelkkään viehättävään melodiantapailuun: sitä voi kuunnella sinfonian ensiosan tapaan kuin maalailevaa sinfonista runoa – mihin säveltäjän alaotsikot suorastaan yllyttävät. Sävelrunon kaltaisena avautuu myös rekiajelumainen finaali; vain hyvin balettimainen, lumihiuteleenkevyt scherzo kolmannessa osassa muistuttaa, että kyse on näiden kuvaelmien puitteessa yhä perinteisestä sinfoniasta. 

Näin julkaisuajankohdan sattuessa ystävänpäivälle on luvassa tupla-annos romantiikkaa, kun nuoren säveltäjän talvisen toiveikas esikoissinfonia saa parikseen hänen viimeisen, kuolemansairaasti romanttisen, sinfoniansa. Heräävä ja kuoleva rakkaus, mikäpä sen... yllättävämmin melko vähäsiirappista?  

 
Pjotr Tšaikovski:

Sinfonia nro 1 G-molli op. 13, Talviunelmia (41 min 35 sek):

I Haavekuvia talvisesta matkasta: Allegro tranquillo (11:19)
II Autiuden maa, sumujen maa: Adagio cantabile ma non tanto (11:13)
III Scherzo: Allegro scherzando giocoso (7:29)
IV Finale: Andante lugubre – Allegro maestoso (11:34)

Sinfonia nro 6 B-molli op. 74, Pathétique (46:44):

I Adagio – Allegro non troppo (19:23)
II Allegro con grazia (7:57)
III Allegro molto vivace (8:37)
IV Finale: Adagio lamentoso (10:47)

London Philharmonic Orchestra, Vladimir Jurowski.

LPO (2CD), äänitetty konserteissa 2008.

Vladimir Mihailovitš Jurowski (s. 1972) on maailmankuulu kapellimestari toisessa polvessa: hänen isänsä on Saksassa uraa tehnyt maineikas kapellimestari 
Mihail Vladimirovitš Jurowski (s. 1945), jonka isä taas oli ukrainalaissyntyinen elokuvasäveltäjä Vladimir Mihailovitš Jurowski (1915–1972); suvussa on ilmeinen tarve paremmille nimeämiskäytännöille. Nuorin Jurowski on tehnyt suitsutettua uraa London Philharmonic Orchestran johdossa, ja tämän yhteistyön hedelmiä on myös tämänkertainen tupla-albumi, joka yhdistää Tšaikovskin ensimmäisen ja viimeisen sinfonian konserttitaltioinnit vuodelta 2008. Molempien teosten tulkinnat ovat persoonallisia, vakuuttavan yksilöllisiä ja erottuvia.

Jurowski muotoilee Tšaikovskin esikoissinfoniasta loisteliaan, dramaattisen ja paljon totuttua "suuremman" kokonaisuuden, joka vertautuu pikemmin saman säveltäjän neljännen sinfonian kerronnalliseen dramatiikkaan kuin hänen balettisarjoihinsa (joihin nro 1:stä on usein verrattu). Kapellimestari ottaa tämän nuoruudenteoksen vakavasti ja antaa sille mahdollisuuden saavuttaa sekä syvyyttä että huippuja. Melodioille annetaan aikaa ja tilaa käyttää lumovoimansa maksimaalisesti, mutta samalla rytmiikka säilytetään napakkana: tulos on luonteikas, sävykäs ja kiirehtimätön. Jurowski ei epäröi käyttää voimaa, mutta tekee sen punnitusti. Esimerkiksi sinfonian ilmava, mutta potentiaalisen dramaattinen ensiosa tulee käsitellyksi harvinaisella painokkuudella, jonka huipennuksissa tuntuu orkesterin massa, kapellimestarin vakaumus ja musiikin kerrankin realisoitu tunteen palo. Sama ilmiö toistuu finaalissa, jossa puhtaasti nuoteista katsoen voisi ehkä olla tiivistämisen varaa – tai näin ainakin useimmat tulkitsijat, jopa Karajan, tuntuvat uskovan – mutta jonka Jurowski saa virtaamaan kiihkeällä, valloittavalla jännitteellä.

Dramaattisen vaikutuksen lisäksi Jurowski muotoilee teoksesta todella tyydyttävän sinfonisen kokonaisuuden. Melodiat ovat kauniita, ja orkesteri muotoilee ne ylistettävällä huolella, mutta ne myös sulautuvat yhteen vaivattomalla sinfonisella otteella. Melodiat eivät vain virtaa miellyttävänä sekvenssinä, vaan jokainen todella pohjustaa ja valmistelee tietä seuraajalleen. Tämä tulee hyvin esiin vapaamuotoisessa, hivelevän ja sydämellisen melodisessa toisessa osassa, jossa esitys maksimoi tunnelman luopumatta teoksen sinfonisesta luonteesta. Kehitys, muoto, draama ja tunne ovat syvästi ilahduttavassa tasapainossa, ja uskallan todeta, etten ole kohdannut tämän tulkinnan voittajaa melko harvakseltaan kilpaillun sinfonian alalla. Jurowski osoittaa tämän sinfonian vaikuttavan potentiaalin saavuttaen lopultakin Tšaikovskin tavoitteleman tasapainon ja sulautumisen eurooppalaisen tradition ja venäläisen luonteen välillä. Tai niin ainakin on tätä kuunnellessa helppo uskoa; todellisuudessa mitään venäläistä luonnetta ei taida ollakaan.

Tupla-albumi tarjoaa pariksi kiinnostavasti Tšaikovskin viimeisen ja varmasti esitetyimmän sinfonian. Jurowskin Pathétique kulkee esitystraditiota vastakarvaan suhteellisen viileässä tragiikassaan. Ilmeisen tarkoituksellinen epäsentimentaalisuus on vähintäänkin kiinnostavaa ja toimii yksilöllisenä valintana melko hyvin. Ote on hallittu, muttei välinpitämätön. Esimerkiksi laajan ensiosan tunnettu suuri melodia kuulostaa virkistävän elävältä ja luonnolliselta, ja myös syvän traagiselta, tosin ehkä enemmän sinfonisessa ja kreikkalaisessa mielessä kuin tunnemyrkyisessä vellonnassa. Molemmilla suunnilla on onnistuessaan ansionsa, ja Jurowski onnistuu ilahduttavasti. Kolmatta osaa olen tuskin ripeämpänä pikamarssina kuullut. Se on kuriositeetti sinänsä, mutta korostaa myös kaiken konventionaalisesti riemukkaan, triumfimaisen aineksen ohikiitävää luonnetta. Finaalin tuho on sekin Jurowskin käsissä totuttua etäisempi, muttei välttämättä vähemmän vaikuttava. Venyttämätön finaali ei välitä huiminta tunnekuohua, vaan jotain pelottavampaa ja synkempää: katumusta, hukattujen mahdollisuuksien surua, eletyn murheellista, mutta vääjäämätöntä hautaamista. Gongin hautajaiskellon ympäristö on riisuttu ja koruttoman kohtalokas. Jurowskin Pathétique tarjoaa virkistävän ja puhdistavan kokemuksen. Se ei ehkä syrjäytä aiempia suosikkitulkintojani, mutta täydentää niitä omaperäisellä, ansiokkaalla ja epätavallisen hillityllä esityksellä.

LSO soittaa moitteettoman kauniisti, varsinkin esikoissinfonian upeat melodiat kiertyvät verrattoman viettelevinä. Molemmat esitykset ovat konserttitaltiointeja, joita ei heti sellaisiksi aavistaisi: lontoolaisyleisö tuntuu olleen paikalla erittäin kiltisti ja hengityselimiltään terveenä. Mainittakoon, että samaan sarjaan kuuluva tuplalevy, jolla Jurowski johtaa Tšaikovskin 4. ja 5. sinfoniat, on myös erinomainen hankinta säveltäjän sinfonioiden ystäville.