Rossini: Jousisonaatit & muuta italialaista musiikkia jousiorkesterille

On vaikeata viipyä pitkään klassisen musiikin ääniteluetteloiden parissa törmäämättä nimiin Sir Neville Marriner ja Academy of St Martin in the Fields. Viulisti-kapellimestari Marrinerin vuonna 1958 perustama kamariorkesteri on maailman ahkerimpia levyttäjiä samoin kuin sen perustaja. Vain Herbert von Karajanin levytystuotannon laajuus vetää vertoja Marrinerin valtavalle diskografialle. Vielä yhdeksänkymppisenä tahtipuikkoa heiluttaneen Marrinerin ura päättyi vasta, kun hän kuoli viime vuonna, 2.10.2016, 92-vuotiaana. 

Sir Neville Marriner

Puusepän poika Marriner opiskeli viulistiksi ja perusti 1950-luvun lopussa 11 muun jousisoittajan kanssa oman kokoonpanon, joka soitti itse valitsemaansa repertuaaria keskittyen aluksi barokkimusiikkiin ja varhaiseen klassismiin. Korkeatasoiselle kamariorkesterille oli Britanniassa kysyntää, ja Academy of St Martin in the Fields laajeni nopeasti käynnistäen pian myös mittavan levytysuransa. Marrinerista sukeutui lopulta eräs maailman tunnetuimmista kapellimestareista, jonka muotojen hallintaa ja selkeitä rakenteita ihailtiin. Omimmillaan hän oli täysromanttista tyylisuuntaa edeltävässä ohjelmistossa. Suurimman kuulijakunnan Marriner orkestereineen saavutti Miloš Formanin Amadeus-elokuvan (1984) soundtrackillä. 

Marrinerin muistolle soikoon iloinen ja valoisa albumi, jonka tähtenä tietysti loistaa hänen perustamansa kokoonpanon selkeä, kirkas ja vivahteikas sointi.

Gioachino Rossini (1792–1868): 

Jousisonaatti nro 1 G-duuri (12:04)

Jousisonaatti nro 2 a-molli (11:43)

Jousisonaatti nro 3 C-duuri (13:28)

Jousisonaatti nro 4 Bis-duuri (12:50)

Jousisonaatti nro 5 Es-duuri (14:42)

Jousisonaatti nro 6 D-duuri (15:16)

Gaetano Donizetti (1797–1848):

Jousikvartetto (sov. jousiorkesterille) (17:32)

Luigi Cherubini (1760–1842):

Etydi nro 2 käyrätorvelle ja jousille (6:16)

Vincenzo Bellini (1801–1835):

Konsertto oboelle ja jousille Es-duuri (7:24)

Barry Tuckwell, käyrätorvi (Cherubini); Roger Lord, oboe (Bellini)

Academy of St Martin-in-the-Fields, Neville Marriner.

Decca (2CD), äänitetty Lontoossa 1964–1968. 112 min.


Rossini sävelsi kuuden jousisonaatin sarjan 12-vuotiaana viettäessään kesää ravennalaisen musiikinharrastajan luona. Ne katosivat musiikkihistoriasta 1800-luvun kuluessa löytyäkseen yllättäen Yhdysvaltain Kongressin kirjastosta vuonna 1954. Löytö ei ollut aivan sensaatiomainen: ensinnäkään sävellykset eivät ole suuria mestariteoksia, vaikkakin 12-vuotiaan kynäilemiksi hämmästyttäviä; ja toiseksi kävi ilmi, että niiden sisältämä musiikki tunnettiin jo jousikvarteroiksi ja puhallinsonaatiksi muunnettuina versioina Ilmeisesti Rossini itse ei kuitenkaan ollut näiden transkriptioiden takana, vaan ne lienee laatinut joku tuntematon väkertelijä ehkä säveltäjän itsensä tietämättä. Haydnin ja Mozartin vaikutus kuultaa musiikista vahvasti, kuten odottaa voi.

Jousisonaatit ovat kuitenkin viehättävä lisä Rossinin muutoin oopperapainotteiseen tuotantoon ja vakuuttava osoitus hänen varhaisista melodisista lahjoistaan. Tälle levytykselle alkuperäistä kokoonpanoa – kaksi viulua, sello, kontrabasso – on hieman laajennettu puuttumatta itse musiikin sisältöön ratkaisevasti. Tarkoituksena on ollut tuoda lisää äänellistä substanssia ja sujuvuutta suvanto- ja siirtymäkohtiin, joiden täydellistä hallintaa olisi lapsisäveltäjältä kohtuutonta edellyttää. 

Vaikuttavan taidokasta työtä sonaatit silti ovat. Rossini ei ole säveltänyt niitä ainakaan ensisijaisesti mikään sunnuntaiensemble mielessään, niin vaativia osia mukaan on päätynyt. On virkistävää kuulla kontrabassonkin joskus saavan hyvin mielekästä soitettavaa. Instrumentin prominenssi sonaateissa johtunee siitä, että lapsineroa kesällä 1804 isännöinyt ravennalainen Agostino Triosso oli innokas kontrabasisti. 

Sonaateista on vaikea olla ilahtumatta, niin hauskaa ja touhukasta niiden parissa tuntuu kaikilla olevan. Erikseen on mainittava 6. sonaatin finaaliosa Tempesta, joka tuo väistämättä mieleen kypsän säveltäjän Vilhelm Tellin myrskykohtauksen. Orkesteri pyörittää tätä kauttaaltaan viihdyttävää juveniliaa hellästi mutta täsmällisesti rakennellen näennäisen vaivattomasti kirkas- ja kaunissointiset esitykset, joiden jokaisesta hetkestä tulee nautittua. Musiikki on harmitonta, mutta se on myös viehättävän positiivista, eikä aina ihminen muuta tarvitse.

Tupla-albumin muu tarjonta pysyttelee samalla kevyellä linjalla. Donizettin jousiorkesterille sovitettu kvartetto on vain nimellisesti samaa lajityyppiä kuin Haydnin tai Beethovenin kvartetot. Kontrapunaaliset elementit on minimoitu, kontrastit pyöristetty ja draaman panokset alennettu niin, että tuloksena on lähinnä hieman hillitympi serenadi. Se on myös todella tyydyttävää kuunneltavaa, laulavan melodian ja paikoin konserttomaisten virtuoosiyllätysten valtakuntaa. 

Vaivaton itaalisen melodian lahja on myös Bellinin hyvin vähäisen ja tiiviin oboekonserton vahvuus. Sisilialaisen oopperasäveltäjän oppilastyö tuo mieleen lähinnä komeasti alustetun hovitanssin, ja tietysti oboen laulavassa käsittelyssä voi kuulla enteitä bel canton mestarin myöhemmästä (lyhyestä) urasta. 

Toskanasta ranskalaistunut Cherubini on jäänyt tunkkaisen arkkikonservatiivin maineeseen, mutta ainakin jos eksyy hänen kieltämättä melko formalististen oopperoidensa ulkopuolelle, voi kohdata käyrätorvietydien kaltaisia oppineen elegantteja, mutta silti viehättäviä pikku teoksia, joissa muoto ja melodia ovat kauniissa tasapainossa. Mikä pettymys, ettei meille tarjota myös Etydiä nro 1. 

Tupla-albumi tarjoaa vajaat pari tuntia ilahduttavaa, valoisaa ja viihdyttävää musiikkia moitteettoman hallittuina ja mukaansatempaavina esityksinä. Teokset eivät ole musiikkihistorian merkittävimpiä, mutta niiden viehätysvoima voittaa nopeasti puolelleen. Tämä albumi on ollut kokoelmassani vuosikaudet, ja olen aina yhtä ilahtunut palatessani sen välittämiin myönteisiin ja huolettomiin tunnelmiin.