Sibelius: Pelléas et Mélisande & pieniä orkesterisarjoja

Itsenäisen Suomen juhlavuosi 2017 kuuluu myös täällä. Suomi on klassisen musiikin suurvalta, ja se nyt ainakin on myönteinen saavutus. On kunniakkaampaa olla suurvalta klassisen musiikin kuin vaikka ydinaseiden alalla. Vuoden painopiste on suomalaisten säveltäjien musiikissa. Se ei ole tietenkään pelkästään itsenäisyyden ajalta, ja pyrin myös siihen, ettei se ole pelkkää Sibeliusta. Hänen musiikkinsa tosin on päätynyt avajaisnumeroksi. 

Ensimmäisenä tarjottimelle ilmaantuu täysin suomalaisvoimin toteutettu albumillinen (suhteellisia) sibeliaanisia harvinaisuuksia. Sibelius sävelsi vuonna 1905 näyttämömusiikin Maurice Maeterlinckin tuolloin huippusuosittuun, nykyään turhankin ilmavalta tuntuvaan symbolistiseen draamaan Pelléas et Mélisande, joka sai Helsingin-ensi-iltansa Ruotsalaisessa teatterissa 17.3.1905. Tapansa mukaan säveltäjä muokkasi näyttämömusiikista orkesterisarjan, josta kehkeytyi eräs hänen suosituimmista teoksistaan  – ainakin joksikin aikaa. Eipä sarjaa nykyisin liian usein pääse kuulemaan. Se kuitenkin edustaa Sibeliuksen tuotannon tunnetumpaa puolta tällä albumilla, jonka muu tarjonta koostuu harvinaisuuksista. Kansikuvaksi on tyylikkäästi valittu Edelfeltin epätyypillisimpiin maalauksiin kuuluva Nuorukainen ja vedenneito (1897).

Jean Sibelius:

Cassazione, op. 6 (10:28);

Presto (4:41);

Suite mignonne, op. 98a jousiorkesterille ja kahdelle huilulle (5:45):

I Petite scène
II Polka
III Epilogue

Suite champêtre, op. 98b jousiorkesterille (6:22):

I Pièce charactéristique
II Melodie élégiaque
III Danse

Suite caractéristique, op. 100 jousiorkesterille ja harpulle (4:27):

I Vivo 
II Lento
III Comodo

Pelléas et Mélisande, op. 46 (23:26):

I Linnan portilla
II Mélisande
IIa Meren rannalla
III Lähde puistossa
IV Kolme sokeaa sisarta
V Pastoraali
VI Mélisande ja rukki
VII Entr'acte
VIII Mélisanden kuolema

Tapiola Sinfonietta, Tuomas Ollila.

Ondine, äänitetty Tapiola-salissa 2000. 55 min 49 sek. 

Ohjelma käynnistyy rohkeasti ja itsevarmasti hyvin tuntemattomalla sävellyksellä, josta Sibelius ei saanut koskaan muokattua mieleistään ja jonka hän jätti painattamatta elinaikanaan. Cassazione (1904; alhaisen opusnumeron ei tule antaa hämätä, tämä ei ole enää täyden kansallisromantiikan kautta) syntyi Sibeliuksen tarpeesta järjestää ripeästi alkusoitto Helsingissä 8.2.1904 pidettyyn konserttiin, jossa kantaesitettiin hänen viulukonserttonsa. Samassa konsertissa kuultiin siis ensiversiot säveltäjän ehkä tunnetuimmasta ja tuntemattomimmasta teoksesta. 

Sibelius ei ollut koskaan parhaimmillaan irrallisten konserttialkusoittojen parissa (kuka olisi?), mutta Cassazione, jonka nimi tarkoittaa minulle lähinnä Hadrianuksen mausoleumin naapurustossa sijaitsevaa ylisuurta oikeustaloa (ohjelmalehtisessä Jaakko Haapaniemi valistaa, että "Cassazione-termi tarkoittaa hieman divertimento-tyyppistä moniosaista muotorakennetta, jota käytettiin laajalti erityisesti 1700-luvun loppupuolella", ja luotan häneen), on tuntemattomuudestaan huolimatta ehkä paras tämän lajityypin edustaja säveltäjän tuotannossa. Tämä ei tarkoita, että pidän sitä unohdettuna mestariteoksena, mutta se on aidosti kiinnostava ja sävykäs niiden muiden varhaisempien konserttialkusoittojen rinnalla. Cassazione käynnistyy dramaattisella huminalla, jonka lomasta nousee miehekkään matalia fanfaarintapaisia, ja etenee huolellisesti yhdistettyjen episodien kautta hieman teatraaliseen lopetukseen pysytellen koko ajan sibeliaaniseksi tunnistettavana. Se on käänteissään ja orkesterinkäytössään kiinnostava kestäen useita kuuntelukertoja, ja Sibelius-rariteettien ystäville ja säveltäjän tyylillisestä kehityksestä pakkomielteistyneille näin korkeatasoinen esitys lienee suoranainen aarre. 

Opusnumeroton Presto jousiorkesterille on albumin varhaisinta säveltuotantoa: B-duurijousikvarteton (1890) kolmas osa sai säveltäjältä sovituksen jousiorkesterille 1894. Touhukas pikkukappale tuskin löytää helposti paikkaansa mistään, sillä on vaikea kuvitella mitään ohjelmaa, jonka kokonaisuuteen se sopisi. 

Sibelius vuonna 1920. Muutama ystävällinen neuvo: (1) Tuo on huonoin mahdollinen viiksimalli tulevaisuutta ajatellen. (2) Nyrkkiin nojaaminen valokuvassa näyttää typerältä, kuin pysäytyskuvalta hetkestä, jona vedät itseäsi turpaan.

Viidennen sinfonian pitkällisen sävellystyön (1915–1919) valmistuttua Sibelius vietti tuotannollista hiljaiseloa ennen 1923 ilmestynyttä kuudetta sinfoniaa. Häneltä odotettiin suurten mittojen musiikkia, mutta hengähdystauon aikana syntyi pienimuotoisia teoksia. Niille ei juuri ollut tilausta, vaikka Sibelius oli etenkin anglosaksisessa maailmassa tuona aikana valtavan suosittu: kustantajat hylkäsivät ensi yrittämällä jokaisen kolmesta pienestä sarjasta erilaisille jousiorkesterikokoonpanoille, jotka Sibelius sävelsi 1921–1922. Tällainen tyylitelty salonkimusiikki ei ollut sitä, mitä säveltäjältä odotettiin. Kieltämättä Suite mignonne, Suite champêtre ja Suite caractérisique ovat harmittominta ja ohuinta kypsää Sibeliusta. Näiden pikkuruisten kolmiosaisten minisarjojen nimet voi huoletta jättää kääntämättä, koska niillä ei ole mitään merkitystä: yhtä hyvin nimeksi olisi voinut päätyä Suite bababeubeuée. 

Nämä elegantit tyhjänpäiväisyydet eivät ole ryppyotsaista kuunneltavaa, eikä niiden pariin pidä antautua väärin odotuksin. Ne ovat pohjimmiltaan tanssillista rentoutumismusiikkia, jossa on epätavallisen korkeat tuotantoarvot. Ranskalaiset ja syvällisen merkityksettömät nimet, joita hieman häijysti pilkkasin, ovat aivan paikallaan, sillä näitä Sibeliuksen sunnuntaimatineoita kuunnellessa pulpahtavat toisinaan mieleen Gabriel Faurén miellyttävät, liköörikonvehtimaiset pikku sarjat. Tyylit ovat erilaisia, mutta tunnelmassa ja eetoksessa ilmenee samaa mukavaa, hieman irtonaista, jopa irrottautunutta, charmia. Minun on silti vaikeata todella antautua näiden sinänsä eleganttien ja sibeliaaniseen tapaan koruttomien pikku vaahtokarkkien vietäväksi, vaikka ne ovatkin sinänsä kivaa viihdettä. Kapellimestari Tuomas Ollila, jonka levyttämä Sibelius on aina vakuuttavaa, toimivaa ja tyylikästä, tekee näissä kaikin tavoin pienissä kipaleissa suurenmoista työtä tiivistäen musiikista sen parhaan potentiaalin – katkeransuloisen melankolian, viileän eleganssin ja lievästi gallialaisen viehätysvoiman – ja asettamalla sen tasapainoon horjumattomalla tyylitajulla. Moitteettomasta tulkinnasta huolimatta Suite caractéristique on varsin vetinen esitys suosionsa ja kykyjensä huipulla olevalta vakavalta säveltäjältä jopa vapaapäivästandardeilla. Kaksi muuta pikku sarjaa lunastavat paikkansa paremmin.

Albumin pääohjelmanumerona on – Sibelius-nörttejä kiinnostavan Cassazionen ohella – Pelléas et Mélisande -sarja, joka edustaa Myrskyn ohella Sibeliuksen laajan ja ikävästi laiminlyödyn näyttämömusiikkituotannon huippua. Sibelius ei näytelmämusiik(e)issaan koskaan alennu pelkkään ulkokohtaiseen ja latteuksille alttiiseen näyttämötapahtumien täysin synkronoituun kuvaukseen, vaan rakentaa tarkkanäköisiä ja hienovaraisia luonne-, tuokio- ja tunnelmakuvia, jotka toimivat myös puhtaana musiikkina. P&M:ssä Sibelius hyödyntää tarkasti rajattua orkesteria mestarillisesti. Symbolistiset houreet voisivat innoittaa monissa kirjavampia mielikuvia, mutta Sibelius pitäytyy uskollisena Maeterlinckin draaman fatalistiselle surumielisyydelle tummasävyisen riisutussa musiikissa, jossa jokainen tehokeino on tarkasti harkittu mutta silti orgaanisen tuntuinen. Tässä karsitussa äänimaailmassa jokainen patarummun isku ja jokainen englannintorven – instrumentti, jonka käytössä Sibelius on säästeliäs mutta loistava – nuotti on valtavan ilmaisuvoimainen. 

Ollila välttelee tulkinnoissa sentimentaalisuutta, ja albumia hallitsee kauttaaltaan viileän elegantti sävy, jota voi verrata huolelliseen jääveistokseen: kuulas, kylmä, läpinäkyvä, valon vaikutuksille altis ja paikoin särmikäs. Soitossa on viehättävän varjoisaa eleganssia, joskin sinänsä melko vähäisen Preston kiihkeimmissä osissa Ondinen tarkan eleetön äänitys ja Tapiola Sinfoniettan jouset eivät ole parhaassa mahdollisessa yhteisymmärryksessä. Albumin tyylikkään dramaattiset, reippaat ja vahvasti kontrastoidut esitykset ovat omien kuulokokemusteni kartalla tämän ohjelmiston vähemmän romanttisessa laidassa, ja niiden eleetön eleganssi sopii hyvin teoksiin. Mainittakoon kuluttajansuojan nimissä, että Naxos on hiljan julkaissut Sibeliuksen näyttämömusiikkisarjassa P&M:n Leif Segerstamin vahvasti detaljoituna ja ehdottomasti kuulemisen arvoisena (sekä hyvin edullisena) versiona, joka ei mitenkään vähennä Ollilan albumin ansioita, mutta on sille varteenotettava vaihtoehto tai vertailukohta.

Huomautettakoon loppuun lakonisesti, että musiikin mitta albumilla jää alle tuntiin.