"Hi-Fi a la española and Popovers":
Percy Faith (1908–1976):
Brazilian Sleigh Bells (3:03)
Ernesto Lecuona (1896–1963):
Otteita Andalucía-sarjasta:
Andalucía (2:37)
Malagueña (4:03)
Enrique Granados (1867–1916):
Intermezzo Goyescas-sarjasta (4:38)
Arthur Benjamin (1893–1960):
Jamaican Rumba (2:05)
Oscar Lorenzo Fernández (1897–1948):
Batuque oopperasta Malazarte (3:27)
Jaime Teixidor (1884–1957):
Amparito Roca (2:21)
Manuel de Falla (1876–1946):
Danza ritual del fuego baletista El amor brujo (3:57)
Joaquín Turina (1882–1949):
La oración del torero (8:04)
Mozart Camargo Guarnieri (1907–1993):
Dansa brasileira (2:02)
Grigoraș Dinicu (1889–1949):
Hora staccato (2:11)
Franz Liszt (1811–1886):
Liebestraum (4:18)
Alphons Czibulka (1842–1894):
Liebestraum nach dem Balle (4:00)
Jean Sibelius (1865–1957):
Finlandia (8:07)
Claude Debussy (1862–1918):
Clair de lune (4:28)
Dmitri Šostakovitš (1906–1975):
Polkka baletista Kulta-aika (2:16).
Rolando Valdés-Blain, kitara (Malagueña);
Frederick Fennell, Eastman-Rochester Pops Orchestra.
Mercury, äänitetty Yhdysvalloissa 1957 & 1959.
Tämä uudelleenjulkaisu tuo yhteen Mercuryn vuonna 1957 julkaiseman kokoelman "Hi-Fi a la española" ja otteen pari vuotta myöhemmin julkaistusta Popovers-nimisestä valikoimasta. Näin siis on mahdollista, että a la española -otsakkeiselta levyltä voi kuulla Finlandian. Levy on CD-saatavilla suhteellisen korkeaan hintaan yksittäin tai, kuten, minulla, osana Mercuryn 51 levyn kokoelmaa.
Española-kokoelma on pikemmin iberoamerikkalais-karibialainen kuin espanjalainen. Tilastoinnin vuoksi mainittakoon, että a la española -otsikon alle koottu kymmenen kappaleen osuus käsittää kuusi, joita voidaan pitää mitenkään espanjalaisina. (Lecuona oli kuubalainen, mutta kanarialaista sukua, kuten monet sielläpäin; häneltä valikoidut kappaleet ovat sentään aiheeltaan espanjalaisia.) Tämän lisäksi kuulemme kanadalaisen säveltäjän "brasilialaisen" jouluimpression, australialaisen säveltämän "jamaikalaisen rumban"(!) ja kaksi brasilialaista tanssia.
Autenttisuudesta viis (voin nihkeillä myös säveltäjien ja teosten väärin kirjoitetuista nimistä takakannessa), sillä enemmän tai vähemmän latinalaiset kipaleet ovat viihdyttävää ja eläväistä kuunneltavaa. Lukuun ottamatta avausteosta, kanadalaisen viihdemuusikko Percy Faithin karmeaa tekelettä, joka kantaa pahaenteistä nimeä Brazilian Sleigh Bells. Faith menestyi kevyillä, joskus lievästi eksoottisvaikutteisilla rentoutumis- ja viihdekappaleillaan, mutta tälle albumille valittu epäpyhä jouluhorkka on kaikkea muuta kuin easy listening. Se on osapuilleen yhtä miellyttävä kuin malariakuolema tapaninpäivänä.
Kuuban Gershwiniksi joskus mainittu Ernesto Lecuona y Casado kiersi 1920-luvulla Espanjassa pianovirtuoosina ja sävelsi espanjalaisvaikutelmien innoittamana Andalucía-pianosarjan. Siitä kuullaan kaksi osaa tunnelmallisina orkestraatioina, ja molemmissa kimmeltää sellainen viehättävä tutunoloisuus, joka on kansanmusiikkivaikutteiselle taidemusiikille tyypillistä. Jaime Teixidorin Amparito Roca (1925) on omistettu säveltäjän 12-vuotiaalle piano-oppilaalle ja kantaa tämän nimeä. Tämä pikku sävelmä on hyvin marssillinen, mikä ei ole ihme, kun tietää Teixidorin toimineen 13 vuotta sotilassoittokunnan johtajana Melillassa. Lvyn muut espanjalaiset kappaleet sijoittuvat taideasteikossa hieman korkeammalle ainakin mitä säveltäjien maineeseen tulee. Granadosin otos Goyescas-sarjasta ja Fallan Noiduttu rakkaus -baletin Tulitanssi ovat varmaankin Espanjan klassisen musiikin tunnetuimpia käyntikortteja. Niistä kuullaan värikkäät ja rempseät tulkinnat.
Joaquín Turinan Toreadorin rukous on tuntemattomampi ja yksittäistä tanssia mittavampi sävellys, jossa tavoitellaan vakavampia sävyjä. Kyllä sen kuulemisen arvoiseksi saattaa kehua, ja se tarjoaa myös suvannon melko lyhytjännitteisen tanssitarjonnan keskelle. Minun on mahdotonta tuntea minkäänlaista sympatiaa härkätaistelijoita kohtaan (ei edes touhun julmuuden, vaan mokomien ääliöiden typeryyden vuoksi: jos organisoi tapahtuman vaarallisen eläimen härnäämisen ympärille, on minulta turha itkeä myötätuntoa siinä saamistaan vaurioista), mutta asiayhteydestään irrotettuna tämä on albumin kiinnostavinta ja hienovaraisinta musiikkia.
 |
| Toro & tolvanat. Marià Fortuny i Marsalin maalaus. |
Australialaisen Arthur Benjaminin Jamaikalainen rumba tuo etäisesti mieleen virolaisen Kilisee kilisee kulkunen -joululaulun. Siitä tietysti puuttuu kaikenlainen syvyys, eikä mokomaa jaksaisi kahta minuuttia pidempään kuunnellakaan. Brasilialainen Oscar Lorenzo Fernández on verraten tuotteliaaksi ja vakavaksi säveltäjäksi huonosti tunnettu kotimaansa ulkopuolella. Hänen kontribuutionsa tällä albumilla on 1930-luvun Malazarte-oopperasta (ja siitä tiivistetystä orkesterisarjasta) poimittu Batuque, kiihkeä afrobrasilialainen tanssi. Minulla ei ole tietoa orkestraation alkuperästä, mutta se on sangen kekseliäs ja itse tanssi miellyttävän mausteinen. Tämä hakkaa mennen tullen alussa kuullut pseudobrasilialaiset töräykset. Ilahduttava on myös Mozart Camargo Guarnierin Brasilialainen tanssi. Säveltäjän nimestä on toki mainittava: musikaalisen Guarnierin perheen vanhemmat asettivat jälkikasvulle paineita. Kovimmat ne ovat juuri Mozartin kohdalla, mutta paljon vähemmällä eivät päässeet hänen veljensä, joiden etunimet ovat (ihan totta) Verdi ja Rossine (po. Rossini). Guarnieri itse käytti nimestään virallisissa yhteyksissä muotoa
M. Camargo Guarnieri.
Levyn jälkimmäinen osa käsittää melko harmitonta eurooppalaista viihdemusiikkia – ja Finlandian sekä Clair de lunen. Mukana on kaksi harvinaisuutta. Dinicut vaikuttavat olleen musikaalista sukua, ja levyn takakannessa Hora staccaton (1906) säveltäjäksi on merkitty aivan väärä Dinicu, jonka elinaikakin on tärvätty. Grigoraș Dinicun aikanaan kuuluisa virtuoosimainen näytöskipale on painunut niin syvästi unhoon, etten ollut ennen tätä albumia koskaan kuullutkaan siitä saati säveltäjästään. Se edustaa aikansa keskieurooppalaista tyyliä, joka on ottanut enemmän vaikutteita Johann Strauss nuoremmalta kuin Romaniasta. Unkarilaisen Alphons Czibulkan Lemmenunelma tanssiaisten jälkeen (1890) oli sekin aikanaan suosittu, vaikka kuulostaa nykyään Wienin filharmonikoiden uudenvuodenkonsertin laimeammalta ylimääräiseltä, melko yhdentekevältä joskin melodiselta ja eufoniselta aikakapselilta Itävalta-Unkarin illusorisen loiston päiviltä.
Esitykset ovat melkoisen sokeroituja. Pahiten tässä kärsii Debussyn Clair de lune, joka on tavattoman hienopiirteinen pienoissävelruno, jonka viettelyksen ja väsymyksen välimaastossa leijuva viileys on hylätty tällä levyllä täysin. Jos taas haluaa kuulla Lisztin korvamatomaisesta Liebestraum-pianohaihatuksesta orkestraation (tekijää ei mainittu), jossa ei ole kuin marenkia ja kermavaahtoa, tarjoillaan tässä sellainen. Sibelius pärjää parhaiten koko joukosta, vaika Finlandiaakin yritetään silotella. On suomalaisittain kiinnostavaa, että meille niin juhlallinen ja ankara Finlandia on muualla aivan itsestään selvää juhlaräiskemusiikkia, johon voidaan hyvin yhdistää vaikkapa ilotulitusnäytös.
Esitykset ovat sileitä ja latinalaisella puolella energisiä. Parempiakin voi olla tarjolla, eikä levyfirman kokoonpano vedä vertoja oikean sinfoniaorkesterin täyteläisyydelle. Äänitys on, kuten Mercurylla on tapana, erinomaisen realistinen ja tasapainoinen. Jos muutama kuriositetti erityisesti kiinnostaa, voi tämä albumi olla kiinnostava hankinta, mutta en usko palaavani tämän pariin kovin pikaisesti. Miinuksia kehtaa jaella säveltäjien nimien typottamisesta ja jopa sekoittamisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti