Brahms: Sinfoniat

Kuuntelin äskettäin pitkästä aikaa Brahmsin kaikki neljä sinfoniaa putkeen havahtuen jälleen kerran siihen, miten ehtymättömän tuoreilta ne kuulostavat. Todella sykähdyttävät monumentit ovat harvinaisia ja eloisat vielä harvinaisempia, mutta Brahmsin sinfonioiden kokonaisuus muodostaa elävän, itseään uudistavan monumentin, joka herättää sekä kunnioitusta rakenteidensa suvereenilla taidolla että sympatiaa hienovireisellä emotionaalisella sisällöllään. 

Runsas orkestraatio ja täysromanttinen ilmaisu ankkuroivat sinfoniasarjan vankasti 1800-luvun jälkipuoliskolle, mutta ajoitus ei sulje pois ajattomuutta. Joskus Brahmsia on moitittu tasapaksuudesta ja muodollisesta ankaruudesta, mutta jos sinfonioissa elää mukana ja hengittää niiden tahtiin, paljastavat ne ihmeellisen virkistävän ja jatkuvasti kiinnostavan tasapainon järjen ja tunteen, kyvyn ja impulssin, tradition ja innovaation välillä. Voisin verrata vaikutelmaa elävän monumentin ja erinomaisen aterian lisäksi vaikkapa siihen kuin hahmottaisi kauniin maisemamaalauksen koostuvan Platonin kappaleista ja kykenisi nauttimaan molemmista (ja tästä hahmotuksesta) samanaikaisesti. Ilman altistusta ylimääräisille substansseille.

Brahms on dramaattinen, mutta onpa hän myös surumielinen, pastoraalinen, epätoivoinen, älyllinen, heittäytyvä, etäännyttävä; koskaan hän ei silti ole yletön. Minuun hänen sinfoniatuotannossaan vetoaa ehkä eniten stoalaisen vääjäämätön ja arvokkaan melankolinen pohjavire, joka häilyy taustalla kiihkeimmissäkin hehkutuksissa. Päättyi sinfonia sitten riemuvoittoon (1) tai epätoivoon (4), on siinä läsnä jonkinlainen retrospektiivinen hyväksyntä: näin on oltava. Ihmeellinen rakenteiden hallinta yhdistettynä arvokkuudella ja vilpittömyydellä (ironiaa Brahmsilta on turha odottaa) käsiteltyyn tunnekirjoon tekee Brahmsista minun hyllyssäni johdonmukaisesti loistavimman Beethovenin ja Sibeliuksen välisen sinfonikon. En koskaan ole upottanut itseäni näihin neljään sinfoniaan nousematta niiden parista virkistyneenä ja kiitollisena.     

Kokonaislevytys, jolla viimeksi itseni maailmalta eristin, on tämä:
 

Johannes Brahms (1833–1897):

Sinfonia nro 1 c-molli op. 68, 1876 (44:21)

Sinfonia nro 2 D-duuri op. 73, 1877 (38:51)

Sinfonia nro 3 F-duuri op. 90, 1883 (32:17)

Sinfonia nro 4 e-molli op. 98, 1885 (39:54)

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.

Deutsche Grammophon (2CD), äänitetty Berliinin Philharmoniessa 1977 & 1978. 
76:48 + 78:56.

Herbert von Karajan (1908–1989) levytti Brahmsin sinfoniasyklin kolme kertaa DG:lle; tämä 70-luvun lopun taltiointi on keskimmäinen. En ole kuunnellut niitä muita kokonaisuudessaan, mutta valittujen sinfoniataltiointien vertailun perusteella Karajanin Brahms pysyi tulkinnaltaan hyvin johdonmukaisesti samanlaisena läpi vuosikymmenten. Mitäpä ehjää ja toimivaa korjailemaan.

Toimiva on tosin näistä esityksistä annettuna arvostelmana oikea, mutta myös riittämätön. Tulkinnat ovat oivallisia ja jyhkeitä, ja niissä korostuu teosten monumentaalinen luonne. Karajanin omat suosikit Brahmsin sinfonioista olivat nrot 2 ja 4, joista muotoutuu vahvan nelikon vahvin pari. (Oma suosikkini Brahmsin sinfonioista on nro 3, joskin jos kysytään sitä vaikeasti määriteltävää abstraktia "suurinta", olisi valintani pakko olla nro 4.) Sinfonia nro 2 on itsessään koko joukon kevein ja maisemallisin – sitä luonnehditaan joskus Brahmsin Pastoraalisinfoniaksi – mutta Karajan muotoilee siitä erottuvasti dramatisoidun ja paikoin jopa tulisen esityksen. Tämä toteutetaan osin kevytliikkeisyyden ja sulokkuuden kustannuksella, mutta tulos on vetoava ja varmasti mieleenpainuvimpia Brahmsin kakkosia (heko heko, kasvakaa aikuisiksi) jonka olen kohdannut. Ankara neljäs sinfonia saa myös mieleenpainuvan käsittelyn, jossa finaali – eräs sinfoniakirjallisuuden huikeimmista taidonnäytteistä – imee hieman alidramatisoidun johdannon jälkeen kuulijaa syöveriinsä pyörryttävästi kuin itsensä Jumalan viemäri. Pitkään tekeytynyt esikoissinfonia taas ei ole kaikkein seikkailullisin tai nuorekkain tulkinta, mutta vakaudessaan ja punnitussa elämänmyönteisyydessään dramaattisesti uskottava vaellus synkästä probleemasta vapauttavaan vastaukseen. Analyysin ja emootion tasapaino retkahtaa paikoin ensin mainitun puolelle, mutta finaalin riemu on mehevää ja ottaa ansaitusti aikansa. Sinfonia nro 3 – oma suosikkini – jää vahvasta alkuosasta huolimatta hieman muiden varjoon eikä säväytä yhtä vahvasti kuin naapurinsa. Olisin takuulla innoissani konserttisalissa näin horjumattoman ja yhtenäisen esityksen jälkeen, mutta finaaliin voisi enemmänkin liikettä injektoida. 

Karajan korostaa muhkeiden jousien asemaa, ja mikäpä siinä, kun Berliinin jouset tietysti kuulostavat hienolta. Toisinaan jousien välittämät "valaistuksen" efektit, joissa aurinko tuntuu valaisevan orkesterin tummaan pilveen repeävästä raosta, ovat vaikuttavat. Toisaalta Berliinin puupuhaltimet, jotka varmasti ovat myös taidokas osasto, jää hieman jousiston jalkoihin, ja myös vasket saavat ajoittain kärsiä samasta.

Karajanin kypsän stereokauden Brahms tarjoaa varmoja ja täyteläisiä tulkintoja, joiden jykevyyttä joku saattaisi pitää jähmeytenäkin. Juoksevamman ja runsaammin detaljoidun modernin tulkinnan samoin kuin johdonmukaisemman äänityksen kaipaajalle voi suositella Marin Alsopin sujuvaa Brahms-sinfoniasykliä 2000-luvulta, mutta 70-luvun Karajan pysyy vahvana muistutuksena vakaan monumenttitulkinnan ja Berliinin jousien mahdista.