Respighi: Roomalainen triptyykki & muuta orkesterimusiikkia

Rooman perustamispäivää juhlistetaan roomalaisella musiikilla. Respighin Roomalainen triptyykki (1916–1928) maalaa antiikin ja myöhempien aikojen Roomasta kolorismin ja modernismin dominoiman monisävyisen muotokuvamaiseman. Se on myös todennäköisesti koko 1900-luvun vaikutusvaltaisin Rooman kaupunkiin välittömästi liittyvä taideteos, jos emme laske William Wylerin hulvattomasti yliarvostettua ja tyystin tyhjänpäiväistä joskin kiistattoman ammattitaitoisesti ohjattua Loma Roomassa -elokuvaa. (Kolme Oscaria juonettomasta matkailumainoksesta? Selvä... Voisiko seuraavaksi nakkikioski saada kolme Michelin-tähteä? La Dolce Vita sen sijaan on siedettävä, muttei erityisen toimiva – huolimatta siitä, että se sai sekä paavin että Italian kristillisdemokraattien vihat päälleen.) Khrmm. Asiaan.

Tituksen kaari Via Sacralla 1891. Oswald Achenbachin maalaus.

Rooman ja sen mielikuvien dominanssi laantui länsimaissa hieman yllättävästi samoihin aikoihin, kun Roomasta tuli virallisesti yhdistyneen Italian pääkaupunki. Se ei ollut vuosisatoihin yltänyt todellisessa merkityksessä lähellekään Genovaa, Firenzeä, Milanoa tai Venetsiaa, mutta sen mennyt kunnia ja massiiviset rauniot kiehtoivat Alppien pohjoispuolista Eurooppaa ja ruokkivat romantisoituja visioita ikuisesta kaupungista, jonka loistokas Forum oli pitkään vuohien laidunmaana. Kun Roomasta tuli italialaisen kansallisaatteen ja byrokratian näyttämö, haihtui myös melkoinen osa sen tenhosta, joka oli muutenkin ollut hiipumaan päin uusklassismin ja Grand Tour -tradition himmetessä. 

Bolognalainen Respighi muutti Roomaan 1910-luvulla musiikkihistoriallisista, ammatillisista ja hallinnollisista syistä. Paavi Sixtus V:n 1585 perustama Accademia Nazionale di Santa Cecilia on läntisen maailman vanhimpia musiikki-instituutioita, jolla on vankat perinteet renessanssin, barokin ja klassismin ajan musiikissa, kaikki Respighin erityisiä kiinnostuksen kohteita. Hän toimi akatemiassa myös sävellyksen professorina ja rehtorina ja oppi vähitellen viehättymään kaupungista, jota ensin piti itselleen vieraana. Roomalainen triptyykki onkin osin sävelletty turistin näkökulmasta, mikä ehkä osaltaan selittää sen kansainvälistä suosiota. Enin osa teossarjan menestyksestä tosin varmasti perustuu Respighin kykyyn rakentaa vastustamattoman jännittäviä ja tunnelmallisia musiikillisia tuokiokuvia, jotka yhdistävät myöhäisromantiikan, impressionismin ja maltillisen modernismin vaikutteita viehättävällä tavalla. Sekään ei haittaa, että puhtaasti orkestraalisen musiikin alalla on Italiassa melko vähän kilpailua.

Respighin muu tuotanto on jäänyt Roomalaisen triptyykin pinjain varjoon – trilogia mahtuu vähän turhankin kätevästi yhdelle CD:lle. Onkin ilahduttavaa, että lähinnä halvoilla uudelleenjulkaisuilla profiloitunut Brilliant on tuottanut laajan joskin epätäydellisen katsauksen Respighin orkesterimusiikkiin 2000-luvulla. Kiinnostus Respighin sävellyksiin on muutenkin ollut kasvussa, ja Brilliant tarjoaa edullisen tavan tutustua hänen tuotantoonsa. Tällä kertaa käsittelen sarjan ensimmäisen osan, Roomalaisella triptyykillä käynnistyvän kaksoislevyn. Koko sarja on saatavilla myös kahdeksan levyn yhteispakettina. 

Ottorino Respighi (1879–1936):

Feste Romane (Rooman juhlat, 1928):

I Circenses (5:09)
II Il Giubileo (8:22)
III L'Ottobrata (7:37)
IV La Befana (5:40)

Fontane di Roma (Rooman suihkulähteet, 1916):

I La fontana di Valle Giulia all'alba (5:29)
II La fontana del Tritone al mattino (2:34)
III La fontana di Trevi al meriggio (3:42)
IV La fontana di Villa Medici al tramonto (7:47)

Pini di Roma (Rooman pinjat, 1924):

I I pini di Villa Borghese (2:58)
II Pini presso una catacomba (7:40)
III I pini del Gianicolo (9:17)
IV I pini della Via Appia (6:34)

Gli Uccelli (Linnut, sarja kamariorkesterille, 1927):

I Preludio (Bernardo Pasquinin, 1637–1710, muk.) (3:05)
II La colomba (Kyyhky, Jacques de Gallot'n, n. 1625–1685, muk.) (5:26)
III La gallina (Kana, Jean-Philippe Rameaun, 1683–1764, muk.) (3:13)
IV L'usignuolo (Satakieli, trad 1600-l., transkr. Jacob van Eyck) (4:27)
V Il cucù (Käki, Bernardo Pasquinin muk.) (5:16)

Sarja jousille (1902):

I Ciaccona (9:15)
II Siciliana (6:02)
III Giga (3:04)
IV Sarabanda (5:56)
V Burlesca (2:52)
VI Rigaudon (3:59)

Sarja jousille ja uruille G-duuri (n. 1906):

I Preludio (4:27)
II Aria (5:54)
III Pastorale (6:36)
IV Cantico (6:26)

Antonio Palcich, urut (Sarja G-duuri);

Orchestra Sinfonica di Roma, Francesco La Vecchia.

Brilliant (2CD), äänitetty Roomassa 2009 & 2010. 73:12 + 72:22.

Francesco La Vecchia (s. 1954)  ei ainakaan epäröi tehdä omintakeisia tulkintoja. Hyvä niin, markkinoilla onkin paljon toinen toistaan hienommin äänitettyjä Rooma-kokonaisuuksia, jotka kuitenkin kuulostavat hyvin samanlaisilta. La Vecchian Triptyykki erottuu joukosta maltillisilla, jopa viipyilevillä tempoillaan. Respighi on suurenmoinen orkestroija ja värinkäyttäjä, ja juuri Rooma-teokset, hänen sävellyksistään suurieleisimmät ja ekstroverteimmat, ovat täynnä herkullisia yksityiskohtia. Niiden maistelu sopii paremmallakin ajalla, ja tämän mahdollisuuden suomisesta La Vecchiaa on kiitettävä. Gianicolon pinjojen varjossa tehdään tällä kertaa paljon totuttua raukeampi ja aistillisempi kävelyretki, ja Via Appialla kuullaan astetta synkempi ja aavemaisempi kuulokuva ammoin kaatuneista legioonista. Orkesteri soittaa innolla ja hyvin, muttei nouse häikäisevimpiin virtuoosisuorituksiin. Sellaisillekin olisi Respighin värikylläisissä sävellyksissä tilaa, mutta kapellimestarin ponnekkaat ja punnitut esitykset sekä yleisesti hyvä musisointi kantavat loppuun saakka. Feste Romanessa on onneksi mukana autenttista vaskien räikeyttä, joskin Circenses-osassa jäävät urut efekteineen kuulematta.

Väärät linnut. Mutta paljon parempi elokuva kuin Loma Roomassa.

Toiselle levylle on koottu omintakeinen ohjelma: Respighin todennäköisesti suosituimman ei-roomalaisen teoksen, Gli Uccelli -sarjan, kumppaneina on kaksi sangen harvoin kuultua jousiorkesterisarjaa. Gli Uccelli eli Linnut koostuu harmittomista alkujaan luutulla tai cembalolla esitetyistä barokkikappaleista, joista Respighi kokoaa kepeät ja humoristiset orkestraatiot. Ihan pelkkää untuvaa ei sävellys sentään ole. Rytmit ovat kiinnostavia, puupuhaltimista kiskotaan erikoisia nytkäyksiä, ja erityismaininta kuuluu Satakielelle, joka livertää huolellisesti rakennetun äänimetsän siimeksessä lempeässä valossa.

Vuoden 1902 Sarja jousille on varhainen uusklassismin edustaja ja sellaisena erinomaisen pätevä. Säveltäjä ei tyydy toistamaan vanhoja muotoja mekaanisesti, vaan kehittelee niihin kiinnostavia rytmejä ja ornamentteja. Musiikin teoriaan ja historiaan lähemmin perehtynyt kuulija saa siitä varmasti irti paljon enemmän, mutta viehättää se vinossa ja elämää pulppuavassa symmetriassaan myös aivan viihdepohjalta kuuntelevaa passiiviyleisöäkin. 

Hyvin harvinainen Sarja jousille ja uruille on niin tuntematon, että edes sen sävellysajankohdasta ei ole täsmällistä käsitystä. Säveltäjän pitkäikäinen leski (ja kollega) Elsa Respighi (1894–1996) arveli paljon myöhemmin, että teos olisi 1900-vuosikymmenen puolivälin tienoilta, mutta varmuutta asiasta ei ole. Miellyttävä ja italialaiseen tyyliin sulavamelodinen teos ottaa mallinsa menneestä. Unohdettua mestariteosta tästä ei saa, mutta sen kuuntelee mielellään useaankin kertaan.  

Esitykset ovat kauttaaltaan hyvää tasoa ja äänitys aivan kelvollinen.
Vuonna 2002 perustettu Orchestra Sinfonica di Roma on Euroopassa melkoinen kummajainen: täysin yksityisrahoitteinen sinfoniaorkesteri. Jos siis olet sillä linjalla, että valtion ei tule kulttuuria tukea ja silti tästä ohjelmistosta pidät, on suotavaa tukea tätä instituutiota, jolla ei tosin vaikuta olleen viime vuosina toimintaa.