Ludwig van Beethoven:
Sinfonia nro 9 d-molli, op. 125 (1824):
I Allegro ma non troppo e un poco maestoso (18:38)
II Molto vivace – Presto – Coda (12:09)
III Adagio molto e cantabile –Andante moderato (19:49)
IV Presto – Allegro assai – Presto (recitativo: "O Freunde, nicht diese Töne!") Allegro assai – Allegro assai vivace (alla marcia) – Andante maestoso – Adagio ma non troppo ma divoto – Allegro energico e sempre ben marcato – Allegro ma non tanto – Presto – Maestoso – Prestissimo (25:56)
Elisabeth Schwarzkopf, sopraano;
Elsa Cavelti, altto;
Ernst Haefliger, tenori;
Otto Edelmann, basso;
Luzernin musiikkijuhlien kuoro;
Philharmonia Orchestra, Wilhelm Furtwängler.
Audite SACD (mono), äänitetty konsertissa Luzernin musiikkijuhlilla (Internationale Musikwochen Luzern) Luzern Kunsthausissa 22.8.1954. Remasteroitu 2014. 76:32.
Wilhelm Furtwängler (1886–1954) johti Beethovenin 9. sinfonian yli yhdeksänkymmentä kertaa. Tämä esitys Luzernin musiikkijuhlilla elokuussa 1954 jäi viimeiseksi: Furtwängler kuoli noin kolmen kuukauden kuluttua. Kapellimestarien innokkailla faneilla on taipumus antaa erityisiä merkityksiä näiden viimeisille esityksille milloin mistäkin teoksesta. Tämä on osittain tarpeetonta ja tärkeilevää fetisointia, mutta Furtwängler oli vuosisadan suurimpia Beethovenin tulkitsijoita, jonka kaikki taltioinnit ovat ilmeikkäitä ja täynnä huolellisesti annosteltua voimaa. En ole kuullut häneltä puolivillaista, innotonta tai normipäivämäistä Beethovenia, eikä hänen viimeiseksi jäänyt pureutumisensa Kuorosinfoniaan tuota pettymystä.
Furtwänglerin tunnetuin tulkinta nro 9:stä on vuosikymmenet ollut hänen Bayreuth-konsertistaan vuodelta 1951. Tämä EMIn julkaisema taltiointi koostuu Furtwängler-asiantuntijoiden mukaan editoidusta kenraaliharjoituksesta, mikä selittäisi sen ajoittaisen sotkuisuuden vähentämättä sen massiivista vaikuttavuutta. Mutta tämä vuoden 1954 esitys Sveitsistä ansaitsisi huippupaikan selkeytensä, väkevyytensä ja kiihkomielisen meditatiivisuutensa ansiosta. Se myös kuulostaa paremmalta. (Kolmas hyvin kuuluisa ja pahamaineinen esitys on vuodelta 1942 Führerin syntymäpäiväkonsertista, raaka ja karmiva kärsimysnäytelmä kaiken Beethovenin sinfonian edustaman ihmisyyden vihollisen kunniaksi; äänityksen laatu on tietenkin surkuteltava.)
Furtwänglerille Yhdeksäs on valtava musikaalinen eepos, jonka jylhissä maisemissa samoillaan ajan kanssa, vaan ei päämäärättä. Mestarillinen tempon hallinta pitää musiikin kiehtovassa liikkeessä, jota seuraa herpaantumatta. Kesto, joka ei sinänsä kerro vielä mitään laadusta, ylittää monet verrokkitulkinnat jopa yli kymmenellä minuutilla, ja Toscaninin ripeydestään kuuluisan version yli 20 minuutilla. Mutta aika ei tämän parissa käy pitkäksi. Siinä missä esimerkiksi Bernsteinin harmillisen unelias venyttely vuodelta 1989 tuntuu jumiutuvan lojumisasentoon, pitää Furtwängler osia kiristävät jännitteet niin pinkeinä, ettei huomio jouda harhailemaan.
Esityksessä ei ole vain kokoa, vaan myös intensiteettiä. Furtwängler ei turhia vilvoittele, ja sinfoniaa hallitsevat tuliset vaikutelmat. Musiikki muodostaa lieskoja, hehkuu, palaa raivokkaasti. Jopa aluksi vähäjännitteisessä Adagiossa tuntuu siltä, että alla kytee alati leviävä ruohikkopalo. Kiihko ja vimma ovat ehkä voimakkaimmillaan valtavaksi, kaleidoskooppimaiseksi matkakertomukseksi paisuvassa ensiosassa, josta ei hevin löydy esitystä, joka pakottaisi kuuntelemaan vielä herpaantumattomammin. Kosminen finaali kuljettaa huipennuksiin, joita väkevämpiä ei juuri kehtaa tallenteista toivoa. Philharmonia Orchestra soittaa häikäisevän upeasti, valtavaksi instrumentiksi sulautuva kuoro laulaa innolla ja solistit tuovat osuuksiinsa niin tunnetta kuin arvokkuutta. Jos etsii parempaa Yhdeksättä, on syytä mennä livekonserttiin. Vain monoäänitys estää saavuttamasta täydellisyyttä, mutta uudelleenjulkaisu on selkeä, häly minimaalista ja äänen ympärillä on miellyttävästi tilaa niin, ettei käy olo ahtaaksi.
Beethovenin Yhdeksäs on sinfonian monumentti ja kulttuurimme suurimpia merkkiteoksia, ja tämä esitys yli 60 vuoden takaa kurottaa niin lähelle ihannetta kuin näin loputtomasti itseään uudistavan teoksen kohdalla on mahdollista. Furtwänglerin eeppinen matka avaa korvat musiikin lukemattomille vivahteille ohjaten kuulijaa niiden lomassa vääjäämättömästi etenevässä liikkeessä. Yhdeksäs on tavallaan mitä jos -sinfonia: sen musiikin arvoitukselliset piirteet ja tekniset haasteet tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia, ja tätä esitystä kuunnellessani tunnen saaneeni niistä harvinaisen kattavan esittelyn, mutta myös harvinaisen tyydyttävän ja arvovaltaisen opastuksen tällä kiehtovalla reitillä.
Joillekin kaikki tämä hölötys epäilemättä kuulostaa tolkuttomalta hölynpölyltä, ja heidät voin neuvoa turvallisen objektiivisten periodi-instrumenttitulkintojen pariin. Suosittelen heille myös ravintokapseleita pitopöytien asemesta. Mutta niille, jotka haluavat jännitteen lisäksi myös merkitystä, analyysin lisäksi myös seikkailua, hurmiota, hehkua ja humanismia ilman sentimentaalisuutta, suosittelen kierrosta Furtwänglerin kiertoradalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti