Smetana: Má vlast

Klassisissa diskografioissa on pieni joukko levytyksiä, jotka mainitaan erityisinä tapauksina, musiikin ulkopuolisiakin ilmiöitä valaisevina historiallisina dokumentteina. Jotkut niistä, kuten Furtwänglerin ensimmäinen sodanjälkeinen Beethovenin 9., ovat tulkinnallisesti menestyksekkäitä, toiset taas Bernsteinin Berliinin muurin kaatokonsertin tavoin pettymyksiä. Tänään tarkastelen historiallista tšekkiläistä kotiinpaluukonserttia, joka onneksi täyttää odotukset.

Rafael Kubelík (1914–1996) tunnetaan 1900-luvun merkittävimpänä tšekkiläisenä kapellimestarina; kuuluisin hän ainakin oli. Hän työskenteli Tšekin filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina vaikeat sotavuodet 1941–44 joutuen lopulta jättämään paikkansa piiloutuakseen natsien kulttuuripolitiikan brutaaleilta seurauksilta; keväällä 1945 hän johti vapautetun Prahan ensimmäisen konsertin, valtavan ulkoilmatapahtuman Pyhän Wenzelin aukiolla. Ohjelmana oli itsestään selvästi Bedřich Smetanan (1824–1884) Ma vlást, böömiläisen kansallisromantiikan suurteos. Seuraavana vuonna Kubelík käynnisti yhä jatkuvan Prahan kevätmusiikkijuhlien tradition. Jokakeväisen musiikkifestivaalin avajaiskonsertissa kuullaan aina Ma vlást.

Vuoden 1948 kommunistisen vallankaappauksen jälkeen Kubelík, jolla oli jo kokemusta tappelemisesta yksipuoluesysteemin kulttuuripolitiikasta, päätti että Tšekkoslovakian tie ei olisi hänen tiensä. Hän loikkasi vieraillessaan Edinburghin musiikkijuhlilla ja sai kotimaastaan absurdin tuomion luvattomasta poistumisesta – ikään kuin valtio olisi varuskunta tai pahempaa. Kubelík teki tämän jälkeen menestyksekkään kansainvälisen uran Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa; hänestä tuli Sveitsin kansalainen vuonna 1966. Hän oli jo vetäytynyt eläkkeelle, kun Tšekkoslovakian kommunistihallinto mureni muutamassa viikossa vuoden 1989 päättyessä. Keväällä 1990 Kubelík palasi synnyinmaahansa yli neljän vuosikymmenen jälkeen johtamaan perustamalleen musiikkifestivaalille. Avajaiskonsertista muodostui odotetusti suuri kansallinen juhlatapahtuma, jonka kansallinen levy-yhtiö Supraphon taltioi. 

Kubelík muuten lepää nykyään Má vlastin avausosanakin esittäytyvän Vyšehradin hautausmaalla, hieman eri puolella hautalehtoa kuin Smetana itse.

Bedřich Smetana:

Má vlast (Kotimaani):

I Vyšehrad (15:40)
II Vltava (Moldau, 11:35)
III Šárka (9:43)
IV Z českých luhů a hájů (Böömin pelloilta ja metsistä, 13:09)
V Tábor (12:59)
VI Blaník (14:15)

Tšekin filharmoninen orkesteri, Rafael Kubelík.

Supraphon, äänitetty Prahan kevätmusiikkijuhlien avajaiskonsertissa 1990. 

Smetanan musiikillinen kansalliseepos (jonka sisältöä olen käsitellyt lähemmin täällä) on täynnä musiikillisia oivalluksia, säkenöiviä yksityiskohtia ja pysäyttävää juhlallisuutta, mutta siinä on myös heikkoutensa ja junnaavat puolensa. Sibeliuksen Finlandia jyrisee isänmaallista paatosta ja draamaa, mutta se toimii melkein missä tahansa, koska alle kymmenen minuutin kesto jaksaa kannatella näin oivallista teosta. Mutta olisiko Finlandia kansainvälinen hitti, jos se kestäisi tunnin ja vartin ja jos kaksi viimeistä, yhteensä lähes puoli tuntia vievää jaksoa kulkisivat keskenään hyvin samankaltaisissa tunnelmissa? "Bohemiassa" on heikkoutensa, jotka voivat manifestoitua livekonserteissakin: olen kuullut konsertissa Má vlastin, jonka Šárka tuntui olevan väkivaltaisessa krapulassa, josta toipuminen vei kaiken sen ylipituuden, mitä Böömin päämäärättömillä viljelysmailla ja lehdoilla oli tarjota. 

Kubelíkin erinomaisen ja historiallisen tulkinnan suurin valtti on, että musiikin perin pohjin tunteva kapellimestari torjuu kaikenlaisen jumittamisen. Kubelík kuljettaa musiikin kuvia tahtiin, joka on ripeä muttei kiireinen. Ei vallitse minkäänlaista pulaa esityksistä, joissa Vltavan aalloista puristetaan viimeinenkin pisara, joten on virkistävää kuulla se yhä pehmeän ja hyväilevän melodisena, mutta silti aktiivisena ja viivyttelemättömänä. Kun historian virta – joka ei ole kielikuvista onnistunein – kiihtyy, on luontevaa kuulla se myös musiikissa. Samoin Vyšehrad, tuo suunnattoman kaunis ja haaveellinen fantasia Prahan samannimisen vanhan linnoituskukkulan menneisyydestä, on juoksevampi ja totuttua aineellisempi, jos moisessa muotoilussa mitään järkeä on. Harpputehosteineen Vyšehrad on yleensä esitelty meille unikuvan kaltaisena, mutta Kubelík tuo sen valvetilaan ja nykyhetkeen kohdellen tehosteita musiikkina sinänsä, kuin muistuttaen, että niin kutsuttujen parempien aikojen ei tarvitse välttämättä olla vain menneisyydessä passiivisen muistelun ja kuvittelun kohteina.

Myös Kubelíkin tulkinnan musikaalisuus jaksaa ilahduttaa. Hän pidättäytyy kaikenlaisesta ulkokohtaisesta mahtailusta, johon Smetanan nuotit tarjoavat runsaasti mahdollisuuksia. Tässä konsertissa kuullaan herkästi haihtuvan, hetkellisesti tyydyttävän isänmaallisen hurmoksen asemesta jotain aidompaa: syvää ja koeteltua rakkautta, joka nostaa tuttuakin tutummat sävelmät rituaaleista eläviksi ja ravitseviksi kokemuksiksi. Laskelmoidun mahtipontisuuden syrjäyttäminen ja todellinen paneutuminen musiikin kokonaisuuteen kohottaa erityisesti ne vähemmän tunnetut osat totuttua korkeammalle. Böömin pastoraali- ja talonpoikaisnäkymät tuntuvat kuvaelmien sijaan mielekkäästi kerronnalliselta musiikilta, ja kahden viimeisen osan kansallisromanttinen juhlahumu raikaa harvinaisen välittömästi ja arvokkaasti. 

Tulkinnallisesti äärimmäisen tyydyttävässä esityksessä on aitoa historiallisen tapauksen tuntua, mutta on siinä konserttitaltioinnin heikkouksiakin. Äänityksestä puuttuu melko lailla tilan, syvyyden ja laajuuden tuntu, ja Smetanan sävellysten runsaiden detaljien toteutus kärsii tästä. Orkesteri on aivan ilmeisesti tehtävän tasalla niin mainiosti kuin mahdollista, ja on sääli, ettei sen värikkään musisoinnin kirjo pääse paremmin oikeuksiinsa. Yleisö pitää pärskintänsä ja kröhinänsä kohtalaisen hyvin aisoissa.

Ihannelevytyksenäni tästä teoksesta pysyy James Levinen huima ja verrattoman kaunis taltiointi Wienistä, mutta yhtä varmasti pysyy Kubelíkin viimeinen tulkinta tuoreena ja kuulemisen arvoisena.