Laaja (3) ja ehkä ilmeisin valikoima tällaisia teoksia sisältyy Aleksandr Glazunovin (1865–1936) tuotantoon. Kun monet venäläiset kansallisromantikot Rimski-Korsakovin tavoin kääntyivät Venäjän Keski-Aasiaan ja Kaukasukselle saadakseen sävellyksiinsä eksoottisia mausteita, kohdisti eurooppalaisemmin suuntautunut ja kosmopoliittisempi Glazunov hetkellisesti mielenkiintonsa karjalaiseen ja suomalaiseen eksotiikkaan. Osittain kyse oli varmasti aidosta kiinnostuksesta, mutta osaksi myös siitä, että Venäjän keisarikunnan eri alueita yhdistäville ja valtakunnan kirjoa esitteleville teoksille oli kulttuuripoliittista tilausta. Glazunov oli molemmissa tapauksissa hieman myöhässä: hänen suomalaiset teoksensa syntyivät pitkälti 1900-luvun puolella, jolloin suomalaisella kulttuuriväellä oli jo sangen selkeä näkemys siitä, että he preferoivat suomalaisten säveltämää musiikkia eivätkä erityisemmin kiitelleet asemaansa imperiumissa.
Glazunovin suomalais-karjalaiset teokset jäivät hyvin nopeasti unhoon, mutta ovat ne vähintään mielenkiintoista kuultavaa ainakin suomalaisista lähtökohdista. Levytyksistä ei ole ylitarjontaa, ja käytännössä ainoa vaihtoehto on tämä Naxoksen venäläislevytys, joka kätevästi kokoaa kaikki teemaan kuuluvat orkesteriteokset samalle albumille.
Aleksandr Glazunov (1865–1936):
Suomalainen fantasia, op. 88 (1909, 15:37)
Suomalaisia luonnoksia, op. 89 (1912, 10:12):
I Kalevalasta (5:46)
II Juhlallinen kulkue (4:23)
Karjalainen legenda, op. 99 (1916, 21:56)
Ouverture solennelle, op. 73 (1900, 10:43)
Häämarssi, op. 21 (1889, 6:18)
Moskovan sinfoniaorkesteri, Igor Golovstšin.
Naxos, äänitetty Moskovassa 1997. 65 min.
Ohjelma alkaa Helsingissä 1909 syntyneellä Suomalaisella fantasialla, joka on monella tavalla kiinnostava ja sujuva sävellys. Suomalaiselle nykykuulijalle viehätys on melankolian ja pateettisen jylhyyden sävyjä tapailevissa tunnelmissa, suomalaisissa (ja "suomalaisissa") vaikutteissa sekä muiden säveltäjien vaikutteiden tunnistamisessa.
Teos käynnistyy kansanmusiikkimaisella, sangen yksinkertaisella ja vaatimattoman oloisella sävelmällä, joka kehittyy vähitellen ja lähes varkain. Glazunovin kyvyt kehittelyssä ja orkestraatiossa eivät jää huomiotta, vaikkei fantasia mitään huimaavia tasoja saavutakaan.
Paikoin kansansävelmällisissä kohdissa mieleen juolahtaa Robert Kajanuksen Suomalainen rapsodia (1881), joka oli hyvin todennäköisesti vähintään Glazunovin tiedossa Kajanuksen toistuvien Pietarin-keikkojen vuoksi. Tšaikovskin muistumia ilmenee erityisesti puupuhaltimien kauniin haikeassa käytössä. Ensi kertaa teosta kuuntelevalle suomalaiselle on todennäköisesti yllätys, että fantasia lainaa vahvasti, kuuluvasti ja prominentisti Lutherin virttä Jumala ompi linnamme. Glazunov ilmeisesti koki tämän virren ahkeran laulamisen suomalaisille leimalliseksi, kuten tulemme ohjelman edetessä huomaamaan. Suomi toki erosi Venäjästä esimerkiksi vahvalla luterilaisuudellaan, mutta virttä veisattiin sortokausien ja valtiotaistelun aikana myös kansallisessa hengessä moraalisen oikeutuksen julistuksena, protestihenkisimmillään Senaatintorilla Aleksanteri II:n patsaalla. Virsi onkin kiinnostavasti sävyttänyt Suomen vaikeaa Venäjä-suhdetta, mikä lisää oman mausteensa tähän suomalais-venäläiseen orkesterisävellykseen. Enää tällä sinänsä komealla virrellä ei ole Suomen kollektiivisessa kulttuurissa aivan vastaavaa asemaa, vaikka vielä noottikriisin aikana Kekkosta saattanut lähetystö viritti sen presidentin lähtiessä Neuvostoliittoon.
Suomalainen fantasia viehättää ja kiinnostaa, mutta jää hieman hahmottomaksi. Yhteydet Suomeen kuulostavat tangentiaalisilta, ja teosta voi luokitella lähinnä laadukkaaksi kuriositeetiksi.
Suomalaisia luonnoksia Glazunovilta syntyi vain kaksi, mikä kertoo karua kieltään joko hänen viitseliäisyydestään tai maamme innostavuudesta, mahdollisesti molemmista. Kalevalasta-niminen osa ottaa tutun nelipolvisen trokeen klassisen melodian käsitellen sitä erilaisilla soitinkokoonpanoilla ja tyyleillä. Tuloksena on varsin viehättävä orkestraalinen voimisteluharjoitus, jonka voi kuvitella jonkinlaiseksi tiivistetyksi eepokseksi. Yhtään pidempään jatkuvana tämä kävisikin varsin monotoniseksi. Myös toista osaa hallitsee melko yksinkertainen ja junnaava teema, joka huipentuu (jälleen) Jumala ompi linnamme -sävelmään. Glazunovin oli pakko tuntea tämä saksalainen virsi ainakin Bachin ja Mendelssohnin kautta, ja onkin erikoista, että siitä tuntuu kehkeytyneen hänelle jonkinlainen suomalaisuuden musiikillinen symboli.
Koko levyn ehdottomasti antoisin ja kunnianhimoisin teos on laaja Karjalainen legenda (1916), suuren mitan sinfoninen runo, jonka narratiivi yhdistelee luonnonidylliä sellaiseen kansallisromantiseen sankariseikkailun tuntuun, jolla Sibelius oli varhain tullut tunnetuksi ja jonka hän oli jo tähän mennessä jättänyt taakseen. Kuulokuvia maalaillaan metsistä, kaipuusta ja konfliktista, ja kaiken päättyessä jää jäljelle vain yksinäinen käki kukkumaan salomaille. Glazunovin luonnonkuvaus on mielikuvituksekkaan, vauhdikkaan ja läpikotaisin viihdyttävän teoksen parhaita osuuksia.
Levyn muut kappaleet Ouverture solennelle ja Häämarssi/Hääkulkue ovat mitä ilmeisintä ohjelmantäytettä. Ensin mainittu on mutkaton ja tasalaatuinen hetken huvi, joka ei rasita päätä eikä muistia, ja jälkimmäinen leppeän juhlava ilottelu.
Moskovan sinfoniaorkesteri tuo soittoonsa tyyliä ja persoonaa – esimerkiksi vaskiin on löydetty miellyttävästi erilaisia sävyjä ja ytyä – ja Golovstšin rakentaa teoksiin toimivaa dramatiikkaa, varsinkin Karjalaisessa legendassa, joka ansaitsisi tulla kuulluksi useamminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti