Claude Joseph Rouget de Lisle (1760–1836):
La Marseillaise, orkestroinut Berlioz (8:48)
Hector Berlioz (1803–1869):
Symphonie fantastique: Épisode de la vie d'un artiste , Op. 14:
I Rêveries et passions (15:18)
II Un bal (6:24)
III Scène aux champs (15:13)
IV Marche au supplice (6:43)
V Songe d'une nuit de sabbat (9:52)
Plácido Domingo, tenori;
Chicago Symphony Chorus, Duaine Wolfe (La Marseillaise);
Chicago Symphony Orchestra, Daniel Barenboim.
Warner Apex, äänitetty konsertissa Chicagossa 1995. 62:20.
Ensimmäinen huomio tästä julkaisusta koskee sen ulkomusiikillista tasoa. Apex-sarjan uudelleenjulkaisut on toki tehty halvalla ja halvoiksi, ja mitään taustatietoja on lehtiseltä turha odottaa. Se sisältää sentään luettelon ääniraidoista ja tiedot äänityspaikasta sekä -ajankohdasta. Kansikuva, jos sitä voi sellaiseksi kutsua, on jopa Apexin kunnianhimottoman minimalistisessa sarjassa mitätön, vailla pienintäkään lisäarvoa tai tarttumapintaa musiikkiin. Marseljeesi, alkuperäiseltä nimeltään Chant du guerre pour l'Armée du Rhin, esitellään Berliozin "sovittamaksi", mutta sen säveltäjää ei mainita lainkaan. Vaatimaton täydennykseni antaa kunnian Rouget de Lislelle.
Ranskan kansallislaulu avaa ohjelman, ja tuntuisikin kieltämättä väärältä sijoittaa se Fantastisen sinfonian noitasapatin perään. Berliozin orkestraatio jymyää massiivisesti, mikä sopii teokseen, ja esitys on innostava huolimatta siitä, ettei Plácido Domingo edes yritä muodostaa alkeellisimpiakaan ranskalaisia foneemeja. Tämä ralliranska voisi olla fonologian puolesta yhtä hyvin Ari Vatasen suusta, mutta soi toki moitteettoman komeasti. On olemassa myös ranskantaitoisia tenoreita; ikävää, ettei heitä löytynyt Chicagoon 1995, jolloin taltiointi melko varmasti saavuttaisi täydellisyyden.
Barenboim on itsepintaisesti jatkanut Symphonie fantastiquen levyttämistä. Teos ilmeisesti puhuttelee häntä. Tämä tulkinta ei juuri puhuttele minua. Tulkinnassa on puolensa: Barenboim suosii ilmeisen tietoista levottomuutta ja jännitteisyyttä, joka tosin tuottaa paikoin kiinnostavia efektejä, muttei johda mihinkään. Ylivirittynyt tanssiaiskohtaus on erittäin kiinnostava ja melko onnistunut, ja siinä kapellimestarilla on selvästi kunnianhimoa ja yritystä muotoilla muutakin kuin vain kiiltelevä valssi. Marssista sen sijaan puuttuu puhtia, ja saatanallinen sapattikohtaus tuntuu pikemmin esinäytökseltä kuin rienaavan paholaismaiselta orgialta. Musiikista puuttuu vaikeasti määriteltävä lopullisuuden ja kohtalokkuuden tuntu, mikä jättää kokonaisuuden tyhjän päälle. Meteliä riittää, mutta tästä sinfoniasta on saatavilla niin runsaasti levytyksiä, ettei tämä kohoa listalla kovin korkealle. Musisoinnissa on sentään massan tuntua, ja äänitys on varsin hyvä konserttitaltioinniksi. Berliozin Marseljeesi-orkestraatiosta ei ole levykatalogeissa yliedustusta, ja sen mukanaolo saattaa tehdä tästä edullisesta uudelleenjulkaisusta kiinnostavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti