tiistai 10. lokakuuta 2017

Sibelius, Kuula, Madetoja: Lauluja mieskuorolle

Metsän poika tahdon olla,
sankar' jylhän kuusiston.
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön,
ja maailma unholaan jääköön.

Viheriällä lattialla
miss' ei seinät hämmennä
tähtiteltin korkeen alla
käyskelen ja laulelen, 
ja kaiku ympäri kiirii.

Blogin pitkäksi venähtänyt kesätauko päättyy Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivään. Sitä juhlistetaan tasokkaalla suomalaisen lyriikan laulusovitusten antologialla. 

Kirjallisuus on ollut keskeisessä asemassa Suomen kansakunnan ja valtion rakentamisessa 1800- ja 1900-luvuilla, eikä olekaan kummastuttavaa, että useat tuolloin aktiiviset säveltäjät tuottivat huomattavan määrän lauluja aikalaislyriikasta sekä kalevalaisista runoelmista. Laulut olivat myös tulonlähde ja kysyttyä aineistoa maassa, jossa orkestereita oli vähän, mutta lauluhaluisia paljon. Mieskuoroille sävelletty musiikki erilaisiin kulttuuri- ja juhlatilaisuuksiin oli varsin haluttua, ja niinpä tämänkin levyn mittava valikoima tarjoaa vain joitakin tunnetuimpia esimerkkejä kolmelta säveltäjältä.

Jean Sibelius (18651857), Toivo Kuula (18831918) ja Leevi Madetoja (18871947) poikkesivat orkesterimusiikissaan (jota Kuula ehti tuottaa valitettavan vähän) toisistaan huomattavasti, mutta heidän laulunsa mieskuorolle sopivat yhteen hyvin harmonisesti ja ilman suuria kontrasteja. Kaikkia yhdisti aktiivinen kiinnostus runouteen, ja useimmiten he saivat säveltää tekstejä, jotka olivat heille itselleen hyvin mieluisia myös kun kyse oli tilaustöistä. Näiden kolmen säveltäjän mieskuorotuotannosta saa mainion käsityksen tänään ohjelmassa olevan levyn kautta, ja esittäjä on kaikista mahdollisista arvovaltaisin.

Suomen kielen haasteellisuuden vuoksi on vuonna 1883 ensimmäisenä suomenkielisenä kuorona perustettu Ylioppilaskunnan Laulajat maailmanlaajuisestikin huomattava kuoro. Virolaisia kokoonpanoja ehkä lukuun ottamatta harva kuoro kykenee suoriutumaan suomenkielisestä mieskuororepertoaarista, jolle on kuitenkin yllättävän paljon kansainvälistä kysyntää. (Olisi pelottavaa kuvitellakaan Sibeliuksen Kullervo-sinfoniaa ilman suomalaista kuoroa. Jopa suosittu Finlandia-hymni tuottaa ei-suomalaisin voimin tahatonta komiikkaa, vaikkei laulutaidossa olisikaan moitteen sijaa: esimerkiksi angloamerikkalaisin voimin toteutetuissa esityksissä veisataan, että on aamus alkanut, synninmaa.) YL on maamme musiikkikulttuurin huomattavimpia instituutioita, ja sillä on myös laaja levytyskatalogi. Olen itse kallellani sinfonisen orkesterimusiikin suuntaan, joten levyhyllyni a cappella -osasto on suppea. Säännöllisesti tulee kuunneltua ainakin tätä komeaa kokoomalevyä, jonka otsikkona on hieman huvittava YL Greatest Hits.



Jean Sibelius (1865–1957):
Finlandia-hymni (V. A. Koskenniemi)

Sydämeni laulu (Aleksis Kivi)

Metsämiehen laulu (Kivi)

Venematka (Kalevala)

Terve, kuu (Kalevala)

Sortunut ääni (Kanteletar)

Kuutamolla (Aino Suonio)

Humoreski (Larin-Kyösti)

Veljeni vierailla mailla (Juhani Aho)

Isänmaalle (Paavo Cajander)

Toivo Kuula (1883–1918):
Virta venhettä vie (Eino Leino)

Iltatunnelma (Lauri Kemiläinen)

Pappani maja (trad.)

Kesäyö (Lauri Pohjanpää)

Syksy (Koskenniemi)

Iltapilviä (Koskenniemi)

Kullervon laulu (Kanteletar)

Nuijamiesten marssi (Koskenniemi)

Leevi Madetoja (1887–1947):
Kaunehin maa (Bertel Gripenberg, suom. Leino)

Valkeat kaupungit (Koskenniemi)

Suvi-illan vieno tuuli (Leino)

Soita somer, helkä hiekka... (Leino)

Hämärän ääniä (Larin-Kyösti)

Iltatunnelma (Leino)

De profundis (Psalmi 130, Vulgata)

Jorma Hynninen (Pappani maja);
Pertti Saurola (De profundis);

Ylioppilaskunnan Laulajat, Matti Hyökki.

Finlandia, äänitetty Helsingissä ja Lohjalla 1982–1990. 70:25.

Edustavan valikoiman tekstien teemat vaihtelevat melankolisista luonnonläheisen energisiin jälkimmäisestä lajityypistä esimerkkinä kirjoituksen alussa lainattu katkelma Kiven Metsämiehen laulusta. Luonto ja kaiho vaikuttavat suomalaiselle sana- ja säveltaiteelle luontevilta aiheilta. Hurraa-isänmaallisuutta edustaa varsin yksinäisenä Sibeliuksen sävellys Paavo Cajanderin Isänmaalle-runosta, ja komeita sävelkulkuja lukuun ottamatta se jää hieman ulkopuoliseksi abstraktin tunteettomana nostatuksena. Jopa valikoiman aggressiivisimpiin osiin, kuten Kuulan mainion ytyisästi ja kohtalokkaan uhmakkaasti säveltämään Koskenniemen Nuijamiesten marssiin, sisältyy tiettyä surumielisen fatalistista itsesääliä: "Ken on syntynyt lakeilla Pohjanmaan, / hän tuntee tuomion tunnossaan: / hän ei leppyä voi, hän ei väistyä saa / vaviskaa, vaviskaa!"

Tekstivalikoima ulottuu (yhtä psalmisovitusta lukuun ottamatta) Kalevalasta ja Kantelettaresta 1910-luvulle pysytellen vakaasti (kansallis)romantiikan piirissä. Muutama Koskenniemen teksti ehkä flirttailee arasti symbolismille, mutta tämän kansallisromanttisen kaanonin antologian parissa ei tarvitse pelätä tulevansa ainakaan tekstuaalisesti haastetuksi. Eikä sellaista tässä haetakaan. Suurin osa lauluista on ajattoman tuoreita, eikä parempia tulkintoja näistä klassikoista kannata vaivautua metsästämään. YL tavoittaa Matti Hyökin johdolla jokaisen lyhyen laulun tunnelman muotoillen kauniin sarjan sana- ja säveltaiteen yhteensulaumia. Aineiston laadun merkitystä ei voi vähätellä: kaikki kokoelman laulut edustavat myös säveltäjiltään ihanteellista kielen ja musiikin harmoniaa sekä tunnelman tajua.

Avausnumerona kuullaan itseoikeutetusti Sibeliuksen Finlandia-hymni Koskenniemen vuonna 1940 laatimiin sanoihin. Esitys on suurenmoisessa tasapainossa juhlallisuuden ja ryhdikkyyden sekä herkkyyden ja liikuttavuuden kesken. Vaikka teos on niin tuttu kuin olla voi, on sitä haasteellista kuunnella loppuun täysin kuivin silmin. (Toistan tässä kantani siitä, että olisi suotavaa säätää Suomelle laki kansallislaulusta, jossa kansallislauluksi määritettäisiin juuri Finlandia-hymni, joka on sävellyksenä huomattavasti nykyään tässä asemassa käyttämäämme musiikkia korkeatasoisempi, ja joka myös lyriikkana painottaa tulevaisuutta, vapautta ja kansalaisyhteiskunnan ponnistuksia enemmän kuin maa- ja metsätalousmaisemallinen, etäinen Maamme-laulu.)

Aleksis Kiveä kuullaan kahden Sibelius-sävellyksen verran. Molemmat, Sydämeni laulu ja Metsämiehen laulu, tavoittavat äänellisesti Kiven tunnelman niin hienosti ja luontevasti, että täytyy erikseen muistuttaa itselleen, ettei suomi ollut Sibeliuksen äidinkieli. Säveltäjän itsensä ja presidentti Kekkosen hautajaisissa esitetty Sydämeni laulu on minusta hieman makaaberi valinta, sillä sykliseen elämänkäsitykseen liittyvien lohdullisten sävyjen lisäksi siinä kuultaa jotain perin synkkää ja aavemaista.

Jos tekstivalinnat ovatkin konservatiivisia, ei musiikki sitä aina ole. Väinämöisen vesistöliikennöinnin kalevalaiseen tekstiin sävelletty Venematka sai ensiesityksensä YL:n kymmenvuotisjuhlakonsertissa 1893 sattumalta myös Sibeliuksen debyytti mieskuorosäveltäjänä ja onnistuu olemaan yhä hätkähdyttävä veden liikettä jäljittelevine dissonansseineen. Tämän on täytynyt kuulostaa 1890-luvulla aivan ennenkuulumattomalta. 

Toivo Kuula surmattiin humalaisessa nujakassa sisällissodan voittoa juhlistaneessa illanvietossa Viipurissa vain 34-vuotiaana eikä hän ehtinyt kuin käväistä Suomen musiikkihistoriassa. Debussyn tyylistä ja pohjalaisesta kansanmusiikista kiinnostunut Kuula sävelsi laadukkaita ja teknisesti hyvin vaativia teoksia mieskuorolle. Kiinnostus ranskalaiseen musiikkiin ilmenee lyyristen luontokuvausten hienovaraisuutena. Kuulan sävellykset Leinon runoon Virta venhettä vie, Pohjanpään Kesäyöhön ja Koskenniemen Syksyyn kuuluvat levyn vivahteikkaimpiin teoksiin harsomaisessa, etsiskelevässä kaihossaan.

Leevi Madetoja oli Kuulan tapaan ranskalaisista vaikutteista kiinnostunut pohjalainen, ja Kuulan tapaan häntä on laiminlyöty myöhemmässä musiikkielämässämme. Hänen erinomaista orkesterimusiikkiaan on yhä häpeällisen vaikeata päästä kuulemaan Pohjois-Pohjanmaan ulkopuolella. Myös Madetojan kuoromusiikki esiintyy edukseen. Mukana on kolme sävellystä Eino Leinon teksteihin (neljä, jos lasketaan myös Leinon suomennos Gripenbergin runosta). Leino oli Madetojan läheinen tuttu ja myös säveltäjän hankalan avioliiton kolmas osapuoli. Suvi-illan vieno tuuli ja Iltatunnelma osoittavat ehkä parhaiten Madetojan kyvyn sovittaa musiikki saumattomasti sanoihin ja rakentaa näiden yhteisvaikutuksessa kokonainen musiikillis-sanallinen maisema ja pysäytetty silmänräpäys. Vaikuttava on myös Gripenbergin runoon sävelletty Kaunehin maa, jonka hentona alkava musiikki valtaa alaa kuin utu täydellisessä yhteisymmärryksessä runon rakastavan aavemaisen tunnun kanssa. Myös Koskenniemen tuskaisen haikea ja pahaenteisen unenomainen Valkeat kaupungit muotoutuu Madetojan käsissä hyvin koskettavaksi.

Parempia tai arvovaltaisempia tulkintoja tästä aineistosta tuskin helposti löytää, ja mikäli ei tunne suoranaista intohimoa kuoromusiikkiin, on tämä vuonna 1990 julkaistu levy hyvä hankinta. Sitä tulee harvoin kuunneltua läpi kokonaan kaikessa kauneudessaan ja komeudessaan, mutta huomaan usein etsiväni sieltä jonkun tietyn laulun, joka sopii sen hetkiseen tunnelmaan. Sellaisia parhaat ja hienovireisimmät näistä lauluista ovatkin: syviä tuokiokuvia, joilla on pitkä vaikutus. 

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Berlioz: Symphonie fantastique & Rouget de Lisle: La Marseillaise

Ranskan kansallispäivää kunnioitetaan jälleen kerran ranskalaisella ohjelmalla.



Claude Joseph Rouget de Lisle (1760–1836):

La Marseillaise, orkestroinut Berlioz (8:48)

Hector Berlioz (1803–1869): 

Symphonie fantastique: Épisode de la vie d'un artiste , Op. 14:
I Rêveries et passions (15:18)
II Un bal (6:24)
III Scène aux champs (15:13)
IV Marche au supplice (6:43)
V Songe d'une nuit de sabbat (9:52) 

Plácido Domingo, tenori;
Chicago Symphony Chorus, Duaine Wolfe (La Marseillaise);

Chicago Symphony Orchestra, Daniel Barenboim.

Warner Apex, äänitetty konsertissa Chicagossa 1995. 62:20.


Ensimmäinen huomio tästä julkaisusta koskee sen ulkomusiikillista tasoa. Apex-sarjan uudelleenjulkaisut on toki tehty halvalla ja halvoiksi, ja mitään taustatietoja on lehtiseltä turha odottaa. Se sisältää sentään luettelon ääniraidoista ja tiedot äänityspaikasta sekä -ajankohdasta. Kansikuva, jos sitä voi sellaiseksi kutsua, on jopa Apexin kunnianhimottoman minimalistisessa sarjassa mitätön, vailla pienintäkään lisäarvoa tai tarttumapintaa musiikkiin. Marseljeesi, alkuperäiseltä nimeltään Chant du guerre pour l'Armée du Rhin, esitellään Berliozin "sovittamaksi", mutta sen säveltäjää ei mainita lainkaan. Vaatimaton täydennykseni antaa kunnian Rouget de Lislelle. 

Ranskan kansallislaulu avaa ohjelman, ja tuntuisikin kieltämättä väärältä sijoittaa se Fantastisen sinfonian noitasapatin perään. Berliozin orkestraatio jymyää massiivisesti, mikä sopii teokseen, ja esitys on innostava huolimatta siitä, ettei Plácido Domingo edes yritä muodostaa alkeellisimpiakaan ranskalaisia foneemeja. Tämä ralliranska voisi olla fonologian puolesta yhtä hyvin Ari Vatasen suusta, mutta soi toki moitteettoman komeasti. On olemassa myös ranskantaitoisia tenoreita; ikävää, ettei heitä löytynyt Chicagoon 1995, jolloin taltiointi melko varmasti saavuttaisi täydellisyyden.

Barenboim on itsepintaisesti jatkanut Symphonie fantastiquen levyttämistä. Teos ilmeisesti puhuttelee häntä. Tämä tulkinta ei juuri puhuttele minua. Tulkinnassa on puolensa: Barenboim suosii ilmeisen tietoista levottomuutta ja jännitteisyyttä, joka tosin tuottaa paikoin kiinnostavia efektejä, muttei johda mihinkään. Ylivirittynyt tanssiaiskohtaus on erittäin kiinnostava ja melko onnistunut, ja siinä kapellimestarilla on selvästi kunnianhimoa ja yritystä muotoilla muutakin kuin vain kiiltelevä valssi. Marssista sen sijaan puuttuu puhtia, ja saatanallinen sapattikohtaus tuntuu pikemmin esinäytökseltä kuin rienaavan paholaismaiselta orgialta. Musiikista puuttuu vaikeasti määriteltävä lopullisuuden ja kohtalokkuuden tuntu, mikä jättää kokonaisuuden tyhjän päälle. Meteliä riittää, mutta tästä sinfoniasta on saatavilla niin runsaasti levytyksiä, ettei tämä kohoa listalla kovin korkealle. Musisoinnissa on sentään massan tuntua, ja äänitys on varsin hyvä konserttitaltioinniksi. Berliozin Marseljeesi-orkestraatiosta ei ole levykatalogeissa yliedustusta, ja sen mukanaolo saattaa tehdä tästä edullisesta uudelleenjulkaisusta kiinnostavan.

torstai 13. heinäkuuta 2017

Glazunov: Suomalaista orkesterimusiikkia

Suomalaiset tuntevat liki sairaalloista kiinnostusta siihen, miten muut heidät mieltävät. Yleisin vastaus, joka on sekä helpottava että masentava, kuuluu "ei mitenkään". Itsenäisyyden juhlavuonna on aiheellista huomioida myös, millaiseksi musiikiksi ulkomaalaiset säveltäjät ovat maastamme muodostamiaan vaikutelmia nikkaroineet. Tehtävä on helppo, sillä hyvin harvassa ovat ne huomattavat ulkomaiset säveltäjät, jotka ovat mitään maahamme liittyvää nuottiviivastolle raapustaneet ja julkaisseet. 

Laaja (3) ja ehkä ilmeisin valikoima tällaisia teoksia sisältyy Aleksandr Glazunovin (1865–1936) tuotantoon. Kun monet venäläiset kansallisromantikot Rimski-Korsakovin tavoin kääntyivät Venäjän Keski-Aasiaan ja Kaukasukselle saadakseen sävellyksiinsä eksoottisia mausteita, kohdisti eurooppalaisemmin suuntautunut ja kosmopoliittisempi Glazunov hetkellisesti mielenkiintonsa karjalaiseen ja suomalaiseen eksotiikkaan. Osittain kyse oli varmasti aidosta kiinnostuksesta, mutta osaksi myös siitä, että Venäjän keisarikunnan eri alueita yhdistäville ja valtakunnan kirjoa esitteleville teoksille oli kulttuuripoliittista tilausta. Glazunov oli molemmissa tapauksissa hieman myöhässä: hänen suomalaiset teoksensa syntyivät pitkälti 1900-luvun puolella, jolloin suomalaisella kulttuuriväellä oli jo sangen selkeä näkemys siitä, että he preferoivat suomalaisten säveltämää musiikkia eivätkä erityisemmin kiitelleet asemaansa imperiumissa. 

Glazunovin suomalais-karjalaiset teokset jäivät hyvin nopeasti unhoon, mutta ovat ne vähintään mielenkiintoista kuultavaa ainakin suomalaisista lähtökohdista. Levytyksistä ei ole ylitarjontaa, ja käytännössä ainoa vaihtoehto on tämä Naxoksen venäläislevytys, joka kätevästi kokoaa kaikki teemaan kuuluvat orkesteriteokset samalle albumille.



Aleksandr Glazunov (1865–1936): 

Suomalainen fantasia, op. 88 (1909, 15:37)
  
Suomalaisia luonnoksia, op. 89 (1912, 10:12):
I Kalevalasta (5:46)
II Juhlallinen kulkue (4:23)

Karjalainen legenda, op. 99 (1916, 21:56)

Ouverture solennelle, op. 73 (1900, 10:43)

Häämarssi, op. 21 (1889, 6:18)

Moskovan sinfoniaorkesteri, Igor Golovstšin.

Naxos, äänitetty Moskovassa 1997. 65 min.


Ohjelma alkaa Helsingissä 1909 syntyneellä Suomalaisella fantasialla, joka on monella tavalla kiinnostava ja sujuva sävellys. Suomalaiselle nykykuulijalle viehätys on melankolian ja pateettisen jylhyyden sävyjä tapailevissa tunnelmissa, suomalaisissa (ja "suomalaisissa") vaikutteissa sekä muiden säveltäjien vaikutteiden tunnistamisessa. 
  Teos käynnistyy kansanmusiikkimaisella, sangen yksinkertaisella ja vaatimattoman oloisella sävelmällä, joka kehittyy vähitellen ja lähes varkain. Glazunovin kyvyt kehittelyssä ja orkestraatiossa eivät jää huomiotta, vaikkei fantasia mitään huimaavia tasoja saavutakaan. 
   Paikoin kansansävelmällisissä kohdissa mieleen juolahtaa Robert Kajanuksen Suomalainen rapsodia (1881), joka oli hyvin todennäköisesti vähintään Glazunovin tiedossa Kajanuksen toistuvien Pietarin-keikkojen vuoksi. Tšaikovskin muistumia ilmenee erityisesti puupuhaltimien kauniin haikeassa käytössä. Ensi kertaa teosta kuuntelevalle suomalaiselle on todennäköisesti yllätys, että fantasia lainaa vahvasti, kuuluvasti ja prominentisti Lutherin virttä Jumala ompi linnamme. Glazunov ilmeisesti koki tämän virren ahkeran laulamisen  suomalaisille leimalliseksi, kuten tulemme ohjelman edetessä huomaamaan. Suomi toki erosi Venäjästä esimerkiksi vahvalla luterilaisuudellaan, mutta virttä veisattiin sortokausien ja valtiotaistelun aikana myös kansallisessa hengessä moraalisen oikeutuksen julistuksena, protestihenkisimmillään Senaatintorilla Aleksanteri II:n patsaalla. Virsi onkin kiinnostavasti sävyttänyt Suomen vaikeaa Venäjä-suhdetta, mikä lisää oman mausteensa tähän suomalais-venäläiseen orkesterisävellykseen. Enää tällä sinänsä komealla virrellä ei ole Suomen kollektiivisessa kulttuurissa aivan vastaavaa asemaa, vaikka vielä noottikriisin aikana Kekkosta saattanut lähetystö viritti sen presidentin lähtiessä Neuvostoliittoon. 
  Suomalainen fantasia viehättää ja kiinnostaa, mutta jää hieman hahmottomaksi. Yhteydet Suomeen kuulostavat tangentiaalisilta, ja teosta voi luokitella lähinnä laadukkaaksi kuriositeetiksi.

Suomalaisia luonnoksia Glazunovilta syntyi vain kaksi, mikä kertoo karua kieltään joko hänen viitseliäisyydestään tai maamme innostavuudesta, mahdollisesti molemmista. Kalevalasta-niminen osa ottaa tutun nelipolvisen trokeen klassisen melodian käsitellen sitä erilaisilla soitinkokoonpanoilla ja tyyleillä. Tuloksena on varsin viehättävä orkestraalinen voimisteluharjoitus, jonka voi kuvitella jonkinlaiseksi tiivistetyksi eepokseksi. Yhtään pidempään jatkuvana tämä kävisikin varsin monotoniseksi. Myös toista osaa hallitsee melko yksinkertainen ja junnaava teema, joka huipentuu (jälleen) Jumala ompi linnamme -sävelmään. Glazunovin oli pakko tuntea tämä saksalainen virsi ainakin Bachin ja Mendelssohnin kautta, ja onkin erikoista, että siitä tuntuu kehkeytyneen hänelle jonkinlainen suomalaisuuden musiikillinen symboli.

Koko levyn ehdottomasti antoisin ja kunnianhimoisin teos on laaja Karjalainen legenda (1916), suuren mitan sinfoninen runo, jonka narratiivi yhdistelee luonnonidylliä sellaiseen kansallisromantiseen sankariseikkailun tuntuun, jolla Sibelius oli varhain tullut tunnetuksi ja jonka hän oli jo tähän mennessä jättänyt taakseen. Kuulokuvia maalaillaan metsistä, kaipuusta ja konfliktista, ja kaiken päättyessä jää jäljelle vain yksinäinen käki kukkumaan salomaille. Glazunovin luonnonkuvaus on mielikuvituksekkaan, vauhdikkaan ja läpikotaisin viihdyttävän teoksen parhaita osuuksia. 

Levyn muut kappaleet Ouverture solennelle ja Häämarssi/Hääkulkue ovat mitä ilmeisintä ohjelmantäytettä. Ensin mainittu on mutkaton ja tasalaatuinen hetken huvi, joka ei rasita päätä eikä muistia, ja jälkimmäinen leppeän juhlava ilottelu.

Moskovan sinfoniaorkesteri tuo soittoonsa tyyliä ja persoonaa – esimerkiksi vaskiin on löydetty miellyttävästi erilaisia sävyjä ja ytyä – ja Golovstšin rakentaa teoksiin toimivaa dramatiikkaa, varsinkin Karjalaisessa legendassa, joka ansaitsisi tulla kuulluksi useamminkin. 

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Vieuxtemps: Teoksia viululle ja orkesterille (Salut à l'Amérique)

Olen viiden viime vuoden ajan observoinut Yhdysvaltain kansallispäivää näitä vaatimattomia kirjoitelmia naputellessani. Tänä vuonna teemapäivän juhlistaminen tuntuu harvinaisen vaikealta, kun planeetan tunnetuin ja merkittävin amerikkalainen, jonka ympärillä kaikki amerikkalaisuus vääjäämättä pyörii, sattuu olemaan myös se kaikkein vastenmielisin. Viimeksi mainitusta olisi vielä pari vuotta sitten vallinneen suloisen harhaluulon mukaan ollut kovaakin kilpailua. Nyt tiedämme paremmin, ja tänä vuonna Yhdysvaltain kansallispäivää juhlistaa säveltäjä, jonka kotimaa ei tarvitse enää suuremmaksi tekemistä. (Se on Belgia. Säveltäjä on belgialainen.)


Henri Vieuxtemps (1820–1881):

Musiikkia viululle ja orkesterille:

Fantasia appassionata, op. 35 (17:58)

Ballade et Polonaise, op. 38 (15:16)

Fantaisie caprice, op. 11 (16:58)

Salut à l'Amérique, op. 56 (12:31)

Misha Keylin, viulu;

Slovakian radion sinfoniaorkesteri, Andrew Mogrelia.

Naxos, äänitetty Bratislavassa 2002 (op. 38) ja 2008. 63 min.

Henri Vieuxtemps, jota Naxos itsepintaisesti kutsuu Henryksi, oli aikanaan hyvinkin kuuluisa belgialaisen viulistitradition sellainen on ollut   edustaja. Hän teki 1800-luvun puolivälissä useita menestyksekkäitä kiertueita Euroopassa ja Yhdysvalloissa säveltäen samanaikaisesti melko ahkerasti repertuaaria itselleen ja kouluttaen ohessa uutta viulistisukupolvea. Kun kesken hyväntekeväisyyskonsertin iskenyt sairaskohtaus halvaannutti Vieuxtempsin oikean käden vuonna 1873, jätti hän esiintymislavat mutta jatkoi säveltämistä. Hänen tuotantonsa selkärangan muodostavat seitsemän (kahdeksas keskeneräinen) kerrassaan mallikasta viulukonserttoa, jotka voisivat tuoda virkistävää vaihtelua konserttiohjelmistoihin.

Tällä albumilla venäläis-amerikkalainen viulisti Misha Keylin ja brittiläinen kapellimestari Andrew Mogrelia täydentävät yhteisen Vieuxtemps-diskografiansa kattavuutta lyhyehköillä orkestraalisilla viuluteoksilla (tai ehkei niinkään lyhyillä: suppeimmat säveltäjän varsinaisista konsertoista yltävät juuri ja juuri kahdenkymmenen minuutin mittaan) jotka oli tarkoitettu konserttoja vapaamuotoisemmiksi ja kevyemmiksi taidonnäytteiksi. Koska nykyään solistit hankitaan konsertteihin konserttoja ja vain konserttoja varten, ei tämän aikanaan suositun ja musiikillisesti kiinnostavan lajityypin edustajia kuule nykyään kuin levyiltä. 

Näillä hauskoilla ja viihdyttävillä sävellyksillä ei ole juuri syvempää olemusta kuin miellyttää yleisöä ja tarjota viulistille mahdollisuuksia briljeerata taidoillaan. Niissä on silti myös dramaattista ja runollista potentiaalia. Fantasia appassionata on suorastaan kaunis ja myös joukon rakenteellisesti ehein sävellys. Balladi ja poloneesi on matkamuisto Puolasta, ja sen miellyttävä melodinen aines tekee taitavasta joskin tavanomaisesta käsittelystä nautinnollista kuultavaa. Fantaisie caprice on tyylikkään vaikkakin loppupeleissä tarkoituksettoman koristelun juhlaa ja sellaisena hyvin hauskaa seurattavaa, mutta hupipuolella voiton vie Salut à l'Amérique, jonka Vieuxtemps tekaisi erään Yhdysvaltain-kiertueensa aikana. Ellei kuulija ole tarkkaavainen, ei hän pääse heti jyvälle teoksen hyödyntämistä sävelmistä, jotka paljastetaan ilkukurisen taitavasti. Kukapa olisi uskonut, että Yankee Doodle voi toimia näin ovelasti klassisella viululla? Sävellys päättyy itseoikeutetusti Star-Spangled Banneriin sellaisessa huipentumajaksossa, että sitä voisi kaikessa hassussa pidäkkeettömyydessään pitää aitoamerikkalaisena luomuksena.

Keylinin tekniikka pysyy helpon oloisesti musiikin suurten haasteiden tasalla, mutta hänellä on myös tulkinnallista näkemystä. Esimerkiksi Fantaisie capricen ilkikurinen ote kohottaa ornamenttiteoksen korkeammalle, makean ivalliselle tasolle. Mogrelia tekee esimerkillisen huolellista työtä slovakkiorkesterin kanssa, mikä onkin aiheellista, sillä Vieuxtemps viitsii kirjoittaa orkesterillekin joka teoksessa ainakin jotain mielekästä ja mielikuvitusta stimuloivaa esitettävää. Äänitys on selkeä, miellyttävän täyteläinen ja todentuntuinen, ja siihen on saatu myös tällaisiin showkappaleisiin kuuluvaa briljanssia.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Smetana: Má vlast

Klassisissa diskografioissa on pieni joukko levytyksiä, jotka mainitaan erityisinä tapauksina, musiikin ulkopuolisiakin ilmiöitä valaisevina historiallisina dokumentteina. Jotkut niistä, kuten Furtwänglerin ensimmäinen sodanjälkeinen Beethovenin 9., ovat tulkinnallisesti menestyksekkäitä, toiset taas Bernsteinin Berliinin muurin kaatokonsertin tavoin pettymyksiä. Tänään tarkastelen historiallista tšekkiläistä kotiinpaluukonserttia, joka onneksi täyttää odotukset.

Rafael Kubelík (1914–1996) tunnetaan 1900-luvun merkittävimpänä tšekkiläisenä kapellimestarina; kuuluisin hän ainakin oli. Hän työskenteli Tšekin filharmonisen orkesterin ylikapellimestarina vaikeat sotavuodet 1941–44 joutuen lopulta jättämään paikkansa piiloutuakseen natsien kulttuuripolitiikan brutaaleilta seurauksilta; keväällä 1945 hän johti vapautetun Prahan ensimmäisen konsertin, valtavan ulkoilmatapahtuman Pyhän Wenzelin aukiolla. Ohjelmana oli itsestään selvästi Bedřich Smetanan (1824–1884) Ma vlást, böömiläisen kansallisromantiikan suurteos. Seuraavana vuonna Kubelík käynnisti yhä jatkuvan Prahan kevätmusiikkijuhlien tradition. Jokakeväisen musiikkifestivaalin avajaiskonsertissa kuullaan aina Ma vlást.

Vuoden 1948 kommunistisen vallankaappauksen jälkeen Kubelík, jolla oli jo kokemusta tappelemisesta yksipuoluesysteemin kulttuuripolitiikasta, päätti että Tšekkoslovakian tie ei olisi hänen tiensä. Hän loikkasi vieraillessaan Edinburghin musiikkijuhlilla ja sai kotimaastaan absurdin tuomion luvattomasta poistumisesta ikään kuin valtio olisi varuskunta tai pahempaa. Kubelík teki tämän jälkeen menestyksekkään kansainvälisen uran Yhdysvalloissa ja Länsi-Euroopassa; hänestä tuli Sveitsin kansalainen vuonna 1966. Hän oli jo vetäytynyt eläkkeelle, kun Tšekkoslovakian kommunistihallinto mureni muutamassa viikossa vuoden 1989 päättyessä. Keväällä 1990 Kubelík palasi synnyinmaahansa yli neljän vuosikymmenen jälkeen johtamaan perustamalleen musiikkifestivaalille. Avajaiskonsertista muodostui odotetusti suuri kansallinen juhlatapahtuma, jonka kansallinen levy-yhtiö Supraphon taltioi. 

Kubelík muuten lepää nykyään Má vlastin avausosanakin esittäytyvän Vyšehradin hautausmaalla, hieman eri puolella hautalehtoa kuin Smetana itse.


Bedřich Smetana:

Má vlast (Kotimaani):
I Vyšehrad (15:40)
II Vltava (Moldau, 11:35)
III Šárka (9:43)
IV Z českých luhů a hájů (Böömin pelloilta ja metsistä, 13:09)
V Tábor (12:59)
VI Blaník (14:15)

Tšekin filharmoninen orkesteri, Rafael Kubelík.

Supraphon, äänitetty Prahan kevätmusiikkijuhlien avajaiskonsertissa 1990. 

Smetanan musiikillinen kansalliseepos (jonka sisältöä olen käsitellyt lähemmin täällä) on täynnä musiikillisia oivalluksia, säkenöiviä yksityiskohtia ja pysäyttävää juhlallisuutta, mutta siinä on myös heikkoutensa ja junnaavat puolensa. Sibeliuksen Finlandia jyrisee isänmaallista paatosta ja draamaa, mutta se toimii melkein missä tahansa, koska alle kymmenen minuutin kesto jaksaa kannatella näin oivallista teosta. Mutta olisiko Finlandia kansainvälinen hitti, jos se kestäisi tunnin ja vartin ja jos kaksi viimeistä, yhteensä lähes puoli tuntia vievää jaksoa kulkisivat keskenään hyvin samankaltaisissa tunnelmissa? "Bohemiassa" on heikkoutensa, jotka voivat manifestoitua livekonserteissakin: olen kuullut konsertissa Má vlastin, jonka Šárka tuntui olevan väkivaltaisessa krapulassa, josta toipuminen vei kaiken sen ylipituuden, mitä Böömin päämäärättömillä viljelysmailla ja lehdoilla oli tarjota. 

Kubelíkin erinomaisen ja historiallisen tulkinnan suurin valtti on, että musiikin perin pohjin tunteva kapellimestari torjuu kaikenlaisen jumittamisen. Kubelík kuljettaa musiikin kuvia tahtiin, joka on ripeä muttei kiireinen. Ei vallitse minkäänlaista pulaa esityksistä, joissa Vltavan aalloista puristetaan viimeinenkin pisara, joten on virkistävää kuulla se yhä pehmeän ja hyväilevän melodisena, mutta silti aktiivisena ja viivyttelemättömänä. Kun historian virta joka ei ole kielikuvista onnistunein kiihtyy, on luontevaa kuulla se myös musiikissa. Samoin Vyšehrad, tuo suunnattoman kaunis ja haaveellinen fantasia Prahan samannimisen vanhan linnoituskukkulan menneisyydestä, on juoksevampi ja totuttua aineellisempi, jos moisessa muotoilussa mitään järkeä on. Harpputehosteineen Vyšehrad on yleensä esitelty meille unikuvan kaltaisena, mutta Kubelík tuo sen valvetilaan ja nykyhetkeen kohdellen tehosteita musiikkina sinänsä, kuin muistuttaen, että niin kutsuttujen parempien aikojen ei tarvitse välttämättä olla vain menneisyydessä passiivisen muistelun ja kuvittelun kohteina.

Myös Kubelíkin tulkinnan musikaalisuus jaksaa ilahduttaa. Hän pidättäytyy kaikenlaisesta ulkokohtaisesta mahtailusta, johon Smetanan nuotit tarjoavat runsaasti mahdollisuuksia. Tässä konsertissa kuullaan herkästi haihtuvan, hetkellisesti tyydyttävän isänmaallisen hurmoksen asemesta jotain aidompaa: syvää ja koeteltua rakkautta, joka nostaa tuttuakin tutummat sävelmät rituaaleista eläviksi ja ravitseviksi kokemuksiksi. Laskelmoidun mahtipontisuuden syrjäyttäminen ja todellinen paneutuminen musiikin kokonaisuuteen kohottaa erityisesti ne vähemmän tunnetut osat totuttua korkeammalle. Böömin pastoraali- ja talonpoikaisnäkymät tuntuvat kuvaelmien sijaan mielekkäästi kerronnalliselta musiikilta, ja kahden viimeisen osan kansallisromanttinen juhlahumu raikaa harvinaisen välittömästi ja arvokkaasti. 

Tulkinnallisesti äärimmäisen tyydyttävässä esityksessä on aitoa historiallisen tapauksen tuntua, mutta on siinä konserttitaltioinnin heikkouksiakin. Äänityksestä puuttuu melko lailla tilan, syvyyden ja laajuuden tuntu, ja Smetanan sävellysten runsaiden detaljien toteutus kärsii tästä. Orkesteri on aivan ilmeisesti tehtävän tasalla niin mainiosti kuin mahdollista, ja on sääli, ettei sen värikkään musisoinnin kirjo pääse paremmin oikeuksiinsa. Yleisö pitää pärskintänsä ja kröhinänsä kohtalaisen hyvin aisoissa.

Ihannelevytyksenäni tästä teoksesta pysyy James Levinen huima ja verrattoman kaunis taltiointi Wienistä, mutta yhtä varmasti pysyy Kubelíkin viimeinen tulkinta tuoreena ja kuulemisen arvoisena. 

tiistai 9. toukokuuta 2017

Beethoven: Sinfonia nro 9

Eurooppa-päivää juhlistetaan täällä perinteiseen tapaan Beethovenin Yhdeksännellä, josta tietysti on lainattu Euroopan hymni. Kulunut vuosi on ollut Euroopalle hyvin omituinen ja kauniisti sanottuna haastava, joten olkoon sinfoniatulkintakin tällä kertaa erityisen persoonallinen ja syvälle tunkeutuva.



Ludwig van Beethoven:

Sinfonia nro 9 d-molli, op. 125 (1824):
I Allegro ma non troppo e un poco maestoso (18:38)
II Molto vivace – Presto – Coda (12:09)
III Adagio molto e cantabile –Andante moderato (19:49)
IV Presto – Allegro assai – Presto (recitativo: "O Freunde, nicht diese Töne!") Allegro assai – Allegro assai vivace (alla marcia) – Andante maestoso – Adagio ma non troppo ma divoto Allegro energico e sempre ben marcato – Allegro ma non tanto – Presto – Maestoso – Prestissimo (25:56)

Elisabeth Schwarzkopf, sopraano;
Elsa Cavelti, altto;
Ernst Haefliger, tenori;
Otto Edelmann, basso;

Luzernin musiikkijuhlien kuoro;

Philharmonia Orchestra, Wilhelm Furtwängler.

Audite SACD (mono), äänitetty konsertissa Luzernin musiikkijuhlilla (Internationale Musikwochen Luzern) Luzern Kunsthausissa 22.8.1954. Remasteroitu 2014. 76:32.

Wilhelm Furtwängler (1886–1954) johti Beethovenin 9. sinfonian yli yhdeksänkymmentä kertaa. Tämä esitys Luzernin musiikkijuhlilla elokuussa 1954 jäi viimeiseksi: Furtwängler kuoli noin kolmen kuukauden kuluttua. Kapellimestarien innokkailla faneilla on taipumus antaa erityisiä merkityksiä näiden viimeisille esityksille milloin mistäkin teoksesta. Tämä on osittain tarpeetonta ja tärkeilevää fetisointia, mutta Furtwängler oli vuosisadan suurimpia Beethovenin tulkitsijoita, jonka kaikki taltioinnit ovat ilmeikkäitä ja täynnä huolellisesti annosteltua voimaa. En ole kuullut häneltä puolivillaista, innotonta tai normipäivämäistä Beethovenia, eikä hänen viimeiseksi jäänyt pureutumisensa Kuorosinfoniaan tuota pettymystä. 

Furtwänglerin tunnetuin tulkinta nro 9:stä on vuosikymmenet ollut hänen Bayreuth-konsertistaan vuodelta 1951. Tämä EMIn julkaisema taltiointi koostuu Furtwängler-asiantuntijoiden mukaan editoidusta kenraaliharjoituksesta, mikä selittäisi sen ajoittaisen sotkuisuuden vähentämättä sen massiivista vaikuttavuutta. Mutta tämä vuoden 1954 esitys Sveitsistä ansaitsisi huippupaikan selkeytensä, väkevyytensä ja kiihkomielisen meditatiivisuutensa ansiosta. Se myös kuulostaa paremmalta. (Kolmas hyvin kuuluisa ja pahamaineinen esitys on vuodelta 1942 Führerin syntymäpäiväkonsertista, raaka ja karmiva kärsimysnäytelmä kaiken Beethovenin sinfonian edustaman ihmisyyden vihollisen kunniaksi; äänityksen laatu on tietenkin surkuteltava.)

Furtwänglerille Yhdeksäs on valtava musikaalinen eepos, jonka jylhissä maisemissa samoillaan ajan kanssa, vaan ei päämäärättä. Mestarillinen tempon hallinta pitää musiikin kiehtovassa liikkeessä, jota seuraa herpaantumatta. Kesto, joka ei sinänsä kerro vielä mitään laadusta, ylittää monet verrokkitulkinnat jopa yli kymmenellä minuutilla, ja Toscaninin ripeydestään kuuluisan version yli 20 minuutilla. Mutta aika ei tämän parissa käy pitkäksi. Siinä missä esimerkiksi Bernsteinin harmillisen unelias venyttely vuodelta 1989 tuntuu jumiutuvan lojumisasentoon, pitää Furtwängler osia kiristävät jännitteet niin pinkeinä, ettei huomio jouda harhailemaan.

Esityksessä ei ole vain kokoa, vaan myös intensiteettiä. Furtwängler ei turhia vilvoittele, ja sinfoniaa hallitsevat tuliset vaikutelmat. Musiikki muodostaa lieskoja, hehkuu, palaa raivokkaasti. Jopa aluksi vähäjännitteisessä Adagiossa tuntuu siltä, että alla kytee alati leviävä ruohikkopalo. Kiihko ja vimma ovat ehkä voimakkaimmillaan valtavaksi, kaleidoskooppimaiseksi matkakertomukseksi paisuvassa ensiosassa, josta ei hevin löydy esitystä, joka pakottaisi kuuntelemaan vielä herpaantumattomammin. Kosminen finaali kuljettaa huipennuksiin, joita väkevämpiä ei juuri kehtaa tallenteista toivoa. Philharmonia Orchestra soittaa häikäisevän upeasti, valtavaksi instrumentiksi sulautuva kuoro laulaa innolla ja solistit tuovat osuuksiinsa niin tunnetta kuin arvokkuutta. Jos etsii parempaa Yhdeksättä, on syytä mennä livekonserttiin. Vain monoäänitys estää saavuttamasta täydellisyyttä, mutta uudelleenjulkaisu on selkeä, häly minimaalista ja äänen ympärillä on miellyttävästi tilaa niin, ettei käy olo ahtaaksi.

Beethovenin Yhdeksäs on sinfonian monumentti ja kulttuurimme suurimpia merkkiteoksia, ja tämä esitys yli 60 vuoden takaa kurottaa niin lähelle ihannetta kuin näin loputtomasti itseään uudistavan teoksen kohdalla on mahdollista. Furtwänglerin eeppinen matka avaa korvat musiikin lukemattomille vivahteille ohjaten kuulijaa niiden lomassa vääjäämättömästi etenevässä liikkeessä. Yhdeksäs on tavallaan mitä jos -sinfonia: sen musiikin arvoitukselliset piirteet ja tekniset haasteet tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia, ja tätä esitystä kuunnellessani tunnen saaneeni niistä harvinaisen kattavan esittelyn, mutta myös harvinaisen tyydyttävän ja arvovaltaisen opastuksen tällä kiehtovalla reitillä. 

Joillekin kaikki tämä hölötys epäilemättä kuulostaa tolkuttomalta hölynpölyltä, ja heidät voin neuvoa turvallisen objektiivisten periodi-instrumenttitulkintojen pariin. Suosittelen heille myös ravintokapseleita pitopöytien asemesta. Mutta niille, jotka haluavat jännitteen lisäksi myös merkitystä, analyysin lisäksi myös seikkailua, hurmiota, hehkua ja humanismia ilman sentimentaalisuutta, suosittelen kierrosta Furtwänglerin kiertoradalla.