tiistai 28. maaliskuuta 2017

Latinalaista kevytklassista ym. orkesterimusiikkia

Vaihteeksi jotakin aivan viihteellistä. Kaikkein populistisimmat silti laatukriteereistä huolehtivat klassisen musiikin julkaisut ovat yleensä amerikkalaista pops-konserttiperinnettä. Sen kulta-aika on jo jäänyt taakse, ja paljon hauskaa orkesterimusiikkia pölyttyy kuulumattomissa. Tässä muutamia näytteitä 1950-luvulta.


"Hi-Fi a la española and Popovers":

Percy Faith (1908–1976):

Brazilian Sleigh Bells (3:03)

Ernesto Lecuona (1896–1963):

Otteita Andalucía-sarjasta:

Andalucía (2:37)

Malagueña (4:03)

Enrique Granados (1867–1916):

Intermezzo Goyescas-sarjasta (4:38)

Arthur Benjamin (1893–1960):

Jamaican Rumba (2:05)

Oscar Lorenzo Fernández (1897–1948):

Batuque oopperasta Malazarte (3:27)

Jaime Teixidor (1884–1957):

Amparito Roca (2:21)

Manuel de Falla (1876–1946):

Danza ritual del fuego baletista El amor brujo (3:57)

Joaquín Turina (1882–1949):

La oración del torero (8:04)

Mozart Camargo Guarnieri (1907–1993):

Dansa brasileira (2:02)

Grigoraș Dinicu (18891949):

Hora staccato (2:11)

Franz Liszt (1811–1886):

Liebestraum (4:18)

Alphons Czibulka (18421894):

Liebestraum nach dem Balle (4:00)

Jean Sibelius (18651957):

Finlandia (8:07)

Claude Debussy (18621918):

Clair de lune (4:28)

Dmitri Šostakovitš (19061975):

Polkka baletista Kulta-aika (2:16).

Rolando Valdés-Blain, kitara (Malagueña);

Frederick Fennell, Eastman-Rochester Pops Orchestra.

Mercury, äänitetty Yhdysvalloissa 1957 & 1959.

Tämä uudelleenjulkaisu tuo yhteen Mercuryn vuonna 1957 julkaiseman kokoelman "Hi-Fi a la española" ja otteen pari vuotta myöhemmin julkaistusta Popovers-nimisestä valikoimasta. Näin siis on mahdollista, että a la española -otsakkeiselta levyltä voi kuulla Finlandian. Levy on CD-saatavilla suhteellisen korkeaan hintaan yksittäin tai, kuten, minulla, osana Mercuryn 51 levyn kokoelmaa. 

Española-kokoelma on pikemmin iberoamerikkalais-karibialainen kuin espanjalainen. Tilastoinnin vuoksi mainittakoon, että a la española -otsikon alle koottu kymmenen kappaleen osuus käsittää kuusi, joita voidaan pitää mitenkään espanjalaisina. (Lecuona oli kuubalainen, mutta kanarialaista sukua, kuten monet sielläpäin; häneltä valikoidut kappaleet ovat sentään aiheeltaan espanjalaisia.) Tämän lisäksi kuulemme kanadalaisen säveltäjän "brasilialaisen" jouluimpression, australialaisen säveltämän "jamaikalaisen rumban"(!) ja kaksi brasilialaista tanssia.

Autenttisuudesta viis (voin nihkeillä myös säveltäjien ja teosten väärin kirjoitetuista nimistä takakannessa), sillä enemmän tai vähemmän latinalaiset kipaleet ovat viihdyttävää ja eläväistä kuunneltavaa. Lukuun ottamatta avausteosta, kanadalaisen viihdemuusikko Percy Faithin karmeaa tekelettä, joka kantaa pahaenteistä nimeä Brazilian Sleigh Bells. Faith menestyi kevyillä, joskus lievästi eksoottisvaikutteisilla rentoutumis- ja viihdekappaleillaan, mutta tälle albumille valittu epäpyhä jouluhorkka on kaikkea muuta kuin easy listening. Se on osapuilleen yhtä miellyttävä kuin malariakuolema tapaninpäivänä.

Kuuban Gershwiniksi joskus mainittu Ernesto Lecuona y Casado kiersi 1920-luvulla Espanjassa pianovirtuoosina ja sävelsi espanjalaisvaikutelmien innoittamana Andalucía-pianosarjan. Siitä kuullaan kaksi osaa tunnelmallisina orkestraatioina, ja molemmissa kimmeltää sellainen viehättävä tutunoloisuus, joka on kansanmusiikkivaikutteiselle taidemusiikille tyypillistä. Jaime Teixidorin Amparito Roca (1925) on omistettu säveltäjän 12-vuotiaalle piano-oppilaalle ja kantaa tämän nimeä. Tämä pikku sävelmä on hyvin marssillinen, mikä ei ole ihme, kun tietää Teixidorin toimineen 13 vuotta sotilassoittokunnan johtajana Melillassa. Lvyn muut espanjalaiset kappaleet sijoittuvat taideasteikossa hieman korkeammalle ainakin mitä säveltäjien maineeseen tulee. Granadosin otos Goyescas-sarjasta ja Fallan Noiduttu rakkaus -baletin Tulitanssi ovat varmaankin Espanjan klassisen musiikin tunnetuimpia käyntikortteja. Niistä kuullaan värikkäät ja rempseät tulkinnat. 
Joaquín Turinan Toreadorin rukous on tuntemattomampi ja yksittäistä tanssia mittavampi sävellys, jossa tavoitellaan vakavampia sävyjä. Kyllä sen kuulemisen arvoiseksi saattaa kehua, ja se tarjoaa myös suvannon melko lyhytjännitteisen tanssitarjonnan keskelle. Minun on mahdotonta tuntea minkäänlaista sympatiaa härkätaistelijoita kohtaan (ei edes touhun julmuuden, vaan mokomien ääliöiden typeryyden vuoksi: jos organisoi tapahtuman vaarallisen eläimen härnäämisen ympärille, on minulta turha itkeä myötätuntoa siinä saamistaan vaurioista), mutta asiayhteydestään irrotettuna tämä on albumin kiinnostavinta ja hienovaraisinta musiikkia. 
 
Toro & tolvanat. Marià Fortuny i Marsalin maalaus.

Australialaisen Arthur Benjaminin Jamaikalainen rumba tuo etäisesti mieleen virolaisen Kilisee kilisee kulkunen -joululaulun. Siitä tietysti puuttuu kaikenlainen syvyys, eikä mokomaa jaksaisi kahta minuuttia pidempään kuunnellakaan. Brasilialainen Oscar Lorenzo Fernández on verraten tuotteliaaksi ja vakavaksi säveltäjäksi huonosti tunnettu kotimaansa ulkopuolella. Hänen kontribuutionsa tällä albumilla on 1930-luvun Malazarte-oopperasta (ja siitä tiivistetystä orkesterisarjasta) poimittu Batuque, kiihkeä afrobrasilialainen tanssi. Minulla ei ole tietoa orkestraation alkuperästä, mutta se on sangen kekseliäs ja itse tanssi miellyttävän mausteinen. Tämä hakkaa mennen tullen alussa kuullut pseudobrasilialaiset töräykset. Ilahduttava on myös Mozart Camargo Guarnierin Brasilialainen tanssi. Säveltäjän nimestä on toki mainittava: musikaalisen Guarnierin perheen vanhemmat asettivat jälkikasvulle paineita. Kovimmat ne ovat juuri Mozartin kohdalla, mutta paljon vähemmällä eivät päässeet hänen veljensä, joiden etunimet ovat (ihan totta) Verdi ja Rossine (po. Rossini). Guarnieri itse käytti nimestään virallisissa yhteyksissä muotoa 
M. Camargo Guarnieri.

Levyn jälkimmäinen osa käsittää melko harmitonta eurooppalaista viihdemusiikkia – ja Finlandian sekä Clair de lunen. Mukana on kaksi harvinaisuutta. Dinicut vaikuttavat olleen musikaalista sukua, ja levyn takakannessa Hora staccaton (1906) säveltäjäksi on merkitty aivan väärä Dinicu, jonka elinaikakin on tärvätty. Grigoraș Dinicun aikanaan kuuluisa virtuoosimainen näytöskipale on painunut niin syvästi unhoon, etten ollut ennen tätä albumia koskaan kuullutkaan siitä saati säveltäjästään. Se edustaa aikansa keskieurooppalaista tyyliä, joka on ottanut enemmän vaikutteita Johann Strauss nuoremmalta kuin Romaniasta. Unkarilaisen Alphons Czibulkan Lemmenunelma tanssiaisten jälkeen (1890) oli sekin aikanaan suosittu, vaikka kuulostaa nykyään Wienin filharmonikoiden uudenvuodenkonsertin laimeammalta ylimääräiseltä, melko yhdentekevältä joskin melodiselta ja eufoniselta aikakapselilta Itävalta-Unkarin illusorisen loiston päiviltä. 

Esitykset ovat melkoisen sokeroituja. Pahiten tässä kärsii Debussyn Clair de lune, joka on tavattoman hienopiirteinen pienoissävelruno, jonka viettelyksen ja väsymyksen välimaastossa leijuva viileys on hylätty tällä levyllä täysin. Jos taas haluaa kuulla Lisztin korvamatomaisesta Liebestraum-pianohaihatuksesta orkestraation (tekijää ei mainittu), jossa ei ole kuin marenkia ja kermavaahtoa, tarjoillaan tässä sellainen. Sibelius pärjää parhaiten koko joukosta, vaika Finlandiaakin yritetään silotella. On suomalaisittain kiinnostavaa, että meille niin juhlallinen ja ankara Finlandia on muualla aivan itsestään selvää juhlaräiskemusiikkia, johon voidaan hyvin yhdistää vaikkapa ilotulitusnäytös. 

Esitykset ovat sileitä ja latinalaisella puolella energisiä. Parempiakin voi olla tarjolla, eikä levyfirman kokoonpano vedä vertoja oikean sinfoniaorkesterin täyteläisyydelle. Äänitys on, kuten Mercurylla on tapana, erinomaisen realistinen ja tasapainoinen. Jos muutama kuriositetti erityisesti kiinnostaa, voi tämä albumi olla kiinnostava hankinta, mutta en usko palaavani tämän pariin kovin pikaisesti. Miinuksia kehtaa jaella säveltäjien nimien typottamisesta ja jopa sekoittamisesta.     

tiistai 28. helmikuuta 2017

Sibelius: Kullervo

Jean Sibeliuksen Kullervo ei ole ongelmaton teos. Se on dramatiikan kannalta vähän liian pitkä, siinä on kaksi johdantoa, sen alku aiheuttaa suuren laahausriskin, eikä säveltäjä itse ollut kypsemmällä iällä siihen kovinkaan tyytyväinen rajoittaen sen esityksiä. Ja silti se on yksi hänen tuotantonsa kiehtovimmista aarteista, kansallisromanttisen musiikin suvereeni ja yhä voimaa uhkuva lähtölaukaus, suomalaisittain ja kansainvälisestikin ainutlaatuinen kokeilu, jonka kaltaista ei kukaan muu ole koskaan säveltänyt: valtava kalevalainen sinfonia-musiikkidraama aiheesta, joka vetää kaikissa suhteissa vertoja kreikkalaiselle mytologialle, ilmeikäs ja jylhä musiikillinen salomaa, joka hehkuu niin erotiikkaa kuin epätoivoa; nuoren säveltäjän ensimmäinen suurmenestys, skandaalimainen, äänimaailmaltaan maskuliinisen viettelevä kertomus alemmuudentunteesta, kostosta, tuhoisasta sankaruuden unelmasta, himosta, tahattomasta insestistä ja itsetuhosta.

Odotitte tähän takuulla sitä Gallen-Kallelan Kullervon kirousta, mutta tämä saman taiteilijan teos on hienovaraisempi.
Kullervo on Suomen kansallisromanttisen taiteen huipentumia ja suurteos, jonka ranskalaista etunimeä käyttänyt ruotsinkielinen säveltäjä käynnisti kosmopoliittisessa Wienissä. Mutta vuosi oli 1891, säveltäjä oli nuori ja energinen, ja siltä tuntui myös Suomen kulttuurielämä. Sachertorttu tai prosecco eivät laimentaneet Sibeliuksen hurmosta hänen säveltäessään ensimmäistä kiistatonta suurteostaan samalla, kun kaupungin toisella puolella tri Freud pohti praktiikassaan insestin, itsetuhon ja myyttien aineksia aivan toisissa ympyröissä. Sävellystyö jatkui Suomessa, missä säveltäjä tapasi runonlaulaja Larin Parasken ja kävi myös romanttisella kulttuurimatkalla Karjalan laulumailla. Hän kiisti myöhemmin näiden episodien vaikutuksen Kullervoon, ja tätä voi uskoa jos niin haluaa.

Kullervon sävellystyön alkumetrit Sibelius vietti suomalaisessa hurmoksessa, enkä nyt tarkoita humalaa, vaikkei senkään mahdollisuutta voi sulkea pois. Hän vaati käydä kirjeenvaihtoa nimenomaisesti suomen kielellä, jolla ei ollut tähän mennessä julkaistu mitään suurta orkesteridraamaa. Kullervon ensiesitys 28.4.1892 oli Sibeliuksen siihenastisen uran valtavin menestys, joka muutti koko Suomen musiikkikulttuurin suunnan. Vallitsi laaja yksimielisyys siitä, että Sibelius oli löytänyt sen, mitä esimerkiksi Kajanus (jonka Kullervon surumarssi oli valmistunut yli vuosikymmentä aiemmin) oli etsinyt: aidosti suomalaisen, omaleimaisen musiikillisen ilmaisun, joka erottui selittämättömästi hermoon iskevällä autenttisuudellaan (tai sen illuusiolla) kaikesta aiemmin sävelletystä. Sibeliuksen ja hänen suomalaisten edeltäjiensä vertaaminen on kuin Gallen-Kallelan Kalevala-maalausten vertaamista R.W. Ekmanin pyrintöihin samalla alalla: toinen on ilmiselvästi parempi, omaleimaisempi ja kuolematon. Muutamat kriitikot pitivät yhä sopimattomana, että Sibelius oli käyttänyt pohjana suomenkielistä tekstiä, mutta koko teos on itsessään melko alkuvoimainen ja taiteellinen keskisormi kaikelle vanhoilliselle kulttuurielämälle.

Kullervon kansanmusiikkimaiset osuudet, joissa on muistumia systemaattista eurooppalaisen musiikin teoriaa edeltäviltä ajoilta, näyttävät Sibeliuksen retrospektiivisesti jälleen edelläkävijänä myös folkloristisen tyylin alalla, jota esimerkiksi Prokofjev ja Stravinsky myöhemmin kehittelivät. Mutta pian Kullervon esitykset tyrehtyivät. Viimeinen esitys säveltäjän elinaikana kuultiin alle vuosi ensiesityksen jälkeen. Tämän jälkeen Sibelius salli vain yksittäisten osien esityksiä tarkoin perustelluissa juhlatilaisuuksissa. Yleinen otaksuma on, että hän piti Kullervoa tyylinsä kehittyessä osin kömpelönä eikä halunnut teoksen leimaavan hänen tuotantoaan. Tawaststjerna otaksuu myös, että Sibelius tajusi Kullervon tarvitsevan kypsynyttä editointia mutta ymmärsi myös sen, että teoksen hiomaton alkuvoima todennäköisesti kärsisi tällaisista pyrkimyksistä. Joka tapauksessa säveltäjä palasi vielä viimeisinä vuosinaan ensimmäisen suurmenestyksensä pariin orkestroidakseen uudelleen muutaman kohdan ja antaen luvan tämän lopullisen version postuumille julkaisulle. (Manuskriptin hän oli lahjoittanut Kalevala-seuralle jo 1920-luvulla.) Senkin jälkeen vei yli kymmenen vuotta ennen ensimmäistä kunnollista levytystä (Berglundin yhä kuunneltava ja väkevä taltiointi Bournemouthista 1970), ja vasta 1980-luvun kuluessa kalevalainen sinfonia on vallannut paikan maailman orkesterien konsertti- ja levytyskalentereista. Esitysmahdollisuuksia rajoittaa yhä suomenkielinen teksti foneettisine erikoisuuksineen, joita useimmat indoeurooppalaisten kielten puhujat eivät kykene suorittamaan ilman erityistä harjoittelua, ja niinpä kansainvälisissäkin produktioissa käytetään usein suomalaisia kuoroja ja solisteja. (En ole kuullut yhtäkään ei-itämerensuomalaisen kuoron Kullervoa, mikä olisi tosin mielenkiintoista. Ainakin muutama tällainen taltiointi on tehty.)

Tänään arvioitavaksi päätyy Kullervon ensimmäinen suomalais-amerikkalainen levytys vuodelta 1992. Nykyään Sibeliuksen kalevalaisten teosten levytyksen kansiin päätyy yleensä Gallen-Kallelaa, mutta 1990-luvun alussa ainakin Sonyn mielestä nuoren Esa-Pekka Salosen siloisen poikamainen habitus frakissa oli aivan riittävää eksotiikkaa.  


Jean Sibelius (1865–1957):

Kullervo op.7, sinfoninen runo solisteille, kuorolle ja orkesterille:
I Johdanto. Allegro moderato (12:43)
II Kullervon nuoruus. Grave (15:02)
III Kullervo ja hänen siskonsa. Allegro vivace (22:55)
IV Kullervo lähtee sotaan. Alla marcia (9:38)
V Kullervon kuolema. Andante (9:53)
Marianne Rørholm, sopraano (Kullervon sisar) &
Jorma Hynninen, baritoni (Kullervo);

Ylioppilaskunnan Laulajat, Matti Hyökki;

Los Angeles Philharmonic, Esa-Pekka Salonen.

Sony, äänitetty Los Angelesissa 1992. 70 min. 

Veijo Murtomäen esittelyessee tällä albumilla vertaa Kullervoa osuvasti Berlioz'n Fantastiseen sinfoniaan: molemmat ovat omaperäisyydessään ja väkevyydessään huumaavia nuoruudenteoksia nuoresta miehestä, jonka pakkomielteet ja himot johtavat tuhoon. (Olen yllättynyt, ettei kielellis-musiikillisesta ekstavaganssistaan tunnettu Leif Segerstam ole vielä ehättänyt säveltää teosta otsakkeella Symphonie finntastique.) Salosella tunnetusti on vahva harrastuneisuus ranskalaiseen musiikkiin, ja Los Angelesin erinomaisen orkesterin johdossa hän saavuttaa Kullervossa kiehtovan tasapainon alkukantaisen fennojylhyyden ja mannermaisen herkuttelun välillä.

Johdannon on määrä saatella meidät kareliaanisten myyttien maailmaan: tämä osa yhdistelee jyhkeää tilan tuntua viehättävän eloisaan musiikilliseen luontokuvaukseen, jota olemme ehdollistuneet kuulemaan kuin nuotitettuna Gallen-Kallelana. Se asettaa ajoittaisesta korkealentoisuudestaan huolimatta myös teoksen ankaran antisankaruuden teeman. (On jotenkin hyvin suomalaista, että kansallisen musiikkimme kaksi suurinta aiheiltaan eeppistä teosta kuvaavat juuri asiansa sössiviä antisankareita, katkeruuden myrkyttämää Kullervoa ja nousuhumalaisen katastrofialtista Lemminkäistä.) Ongelmaksi voi käydä, että pseudosinfonian varsinainen juonellinen ensiosa seuraa vasta tämän jälkeen: aivan kuin sinfonialla olisi alkusoitto. Lisäksi Kullervon nuoruus liikkuu hyvin samantyylisissä sävyissä kuin johdanto, tosin yleisesti alakuloisempana. Salonen pitää musiikin miellyttävässä liikkeessä. Hänen temponsa ovat suhteellisen ripeitä ja sibeliaaniset detaljit hyvin pohjustettuja. Erityistä tunnustusta ansaitsevat Hollywoodin kotikaupungin muusikot, jotka tarjoavat upeita virtuoosisuorituksia sinfonian lukuisissa sävykkäissä yksityiskohdissa. Heidät on myös äänitetty loisteliaasti. Briljanssi on paikoin sellaista, jota voisi odottaa Richard Straussin säkenöivimpien sävelrunojen esityksiltä, ja se tuo mukaan aivan erityistä potkua, uskaliaisuutta ja rajojen koettelun tuntua. 

Louis Sparre: Kullervo ja hänen sisarensa (Wiidesneljättä Runo).

Sinfonisen runon kolmas ja laajin osa dramatisoi oratorion tyyliin Kalevalan XXXV runon tapahtumia, ja viimeistään voittaa epäilevätkin kuulijat puolelleen, jos nämä ovat lainkaan vastaanottavaisella tuulella: kun mieskuoro aloittaa arkaaiselta kuulostavan unisonolaulantansa, on efekti kerta toisensa jälkeen yhtä maaginen. (Siitäkin huolimatta, että mielessäni usein suoritan pyhäinhäväistystä miettimällä, miten lapsellisen huvittavaa olisi joskus kuulla laulettavan "Kullervo, Kalevon poika, / Hikisukka äijön lapsi".) Kuoro kuvailee tapahtumain kulun kreikkalaisen draaman esikuvan mukaisesti, ja Kullervo ja hänen mielenkiintonsa kohteiksi päätyvät kolme (kansanperinneaineksessa kaikki vaatii kolme yritystä) neitoa pääsevät solistien tulkitsemiksi. Kullervo näyttäytyy tässä episodissa suhteellisen epäsympaattisena: häntä alkaa talvisella paluumatkalla himottaa, ja näemmä Väinön lumisilla kankahilla suksii neitoja tuon tuosta. Kaksi ensimmäistä torjuu tylysti Kullervon lähentelyt, ja kun kolmas tekee saman harvinaisen epämiellyttävän kaksimielisen iskurepliikin ("Käy, neito, rekoseheni, / Armas, alle vilttieni, / Syömähän omeniani, / Puremahan pähkeniä!" Joku rohkea heteromies kokeilkoon tätä ja raportoikoon menestyksestään.), ei Kullervon koeteltu itsetunto kestä, ja hän kaappaa neidon matkaansa raiskaten tämän taljoillaan. Ainakin aluksi. Kullervon kirstusta kaivamat koreat rikkaudet jotka eivät varsinaisesti ole hänen saavat neidon suostuvaisemmaksi

Tätä seuraava synkkä joskin ekstaattinen musiikillinen coitus on Sibeliuksen eroottisinta ja suggestiivisinta musiikkia, jonka veroista hän ei koskaan myöhemmin säveltänyt. Siinä on moneen kertaan havaittu wagneriaanista hehkua, eikä minusta ole moista kiistämään. Himo, seksuaalinen väkivalta ja materialistinen ahneus eivät yllättäen tuo kestävää onnea, kun käy ilmi, että Kullervo on taljoillaan maannut sisarensa, mikä oli kiistatonta tabukäytöstä jopa rautakauden Itämerellä. Kullervon sisar tappaa itsensä, kun totuus käy ilmi, eikä Kullervonkaan mieliala kovin korkealla heilahtele.

Tämä osa on sinfonian sydän, joka kävisi itsessään kalevalaisen oopperan (jollaista emme Sibeliukselta koskaan saaneet) kohtauksesta. Tällä levyllä orkesteri ja kuoro hoitavat osansa verrattoman värikkäästi ja dramaattisesti, ja myös Kullervon roolin laulava Jorma Hynninen joka on tehnyt roolin levyllä useammin kuin kukaan muu on niin uskottava kuin kalevalaisessa runomitassa voi olla myös hekumallisen lyyrisessä ja oikeastaan yllättävän arveluttavassa raiskauksesta rakasteluksi -osuudessa. Tanskalainen Marianne Rørholm on suomalaiseen korvaan foneemisesti ja intonaatioltaan korkeintaan "ihan kiva", mutta hänen äänensä on kaunis. Valitettavasti Rørholmin esitys on ylidramaattinen ja etäinen: Kullervon sisar saisi mielellään kuulostaa paljon sympaattisemmalta ja lämpimämmältä. 

Neljäs osa, Kullervon sotaanlähtö, on sankarillinen scherzo, joka tuntuu oopperamaisen kohtauksen jälkeen olevan kuin eri teoksesta. Se on tunnelmaltaan ja äänelliseltä maisemaltaan Lemminkäisen paluun veli, mutta johtaa tällä kertaa touhukkaiden vaiheiden jälkeen murhenäytelmään. Viimeinen osa, Kullervon kuolema, esittää kuoron ja orkesterin voimin antisankarimme synkän yksinpuhelun teräaseen kanssa. Tämä kalevalainen seppuku on juuri niin lohduton ja dramaattinen kuin voisi toivoa, ja Salonen orkestereineen pusertaa orkesterista juuri oikean vastineen kuoron monotoniselle kohtalon äänelle. 

Mitään ylitarjontaa ei Kullervosta edelleenkään ole, ja kuulemistani taltioinneista on Salosen versio ylellisin ja soitannollisesti hehkein. Orkesterin virtuuosimainen heittäytyminen kohottaa koko teosta, jossa myös Ylioppilaskunnan Laulajat loistaa selkeydellään ja voimallaan. Salosen lisäksi myös Berglundin Bournemouth-versio ja Segerstam ovat miellyttäneet minua suuresti Kullervossa.