tiistai 9. toukokuuta 2017

Beethoven: Sinfonia nro 9

Eurooppa-päivää juhlistetaan täällä perinteiseen tapaan Beethovenin Yhdeksännellä, josta tietysti on lainattu Euroopan hymni. Kulunut vuosi on ollut Euroopalle hyvin omituinen ja kauniisti sanottuna haastava, joten olkoon sinfoniatulkintakin tällä kertaa erityisen persoonallinen ja syvälle tunkeutuva.



Ludwig van Beethoven:

Sinfonia nro 9 d-molli, op. 125 (1824):
I Allegro ma non troppo e un poco maestoso (18:38)
II Molto vivace – Presto – Coda (12:09)
III Adagio molto e cantabile –Andante moderato (19:49)
IV Presto – Allegro assai – Presto (recitativo: "O Freunde, nicht diese Töne!") Allegro assai – Allegro assai vivace (alla marcia) – Andante maestoso – Adagio ma non troppo ma divoto Allegro energico e sempre ben marcato – Allegro ma non tanto – Presto – Maestoso – Prestissimo (25:56)

Elisabeth Schwarzkopf, sopraano;
Elsa Cavelti, altto;
Ernst Haefliger, tenori;
Otto Edelmann, basso;

Luzernin musiikkijuhlien kuoro;

Philharmonia Orchestra, Wilhelm Furtwängler.

Audite SACD (mono), äänitetty konsertissa Luzernin musiikkijuhlilla (Internationale Musikwochen Luzern) Luzern Kunsthausissa 22.8.1954. Remasteroitu 2014. 76:32.

Wilhelm Furtwängler (1886–1954) johti Beethovenin 9. sinfonian yli yhdeksänkymmentä kertaa. Tämä esitys Luzernin musiikkijuhlilla elokuussa 1954 jäi viimeiseksi: Furtwängler kuoli noin kolmen kuukauden kuluttua. Kapellimestarien innokkailla faneilla on taipumus antaa erityisiä merkityksiä näiden viimeisille esityksille milloin mistäkin teoksesta. Tämä on osittain tarpeetonta ja tärkeilevää fetisointia, mutta Furtwängler oli vuosisadan suurimpia Beethovenin tulkitsijoita, jonka kaikki taltioinnit ovat ilmeikkäitä ja täynnä huolellisesti annosteltua voimaa. En ole kuullut häneltä puolivillaista, innotonta tai normipäivämäistä Beethovenia, eikä hänen viimeiseksi jäänyt pureutumisensa Kuorosinfoniaan tuota pettymystä. 

Furtwänglerin tunnetuin tulkinta nro 9:stä on vuosikymmenet ollut hänen Bayreuth-konsertistaan vuodelta 1951. Tämä EMIn julkaisema taltiointi koostuu Furtwängler-asiantuntijoiden mukaan editoidusta kenraaliharjoituksesta, mikä selittäisi sen ajoittaisen sotkuisuuden vähentämättä sen massiivista vaikuttavuutta. Mutta tämä vuoden 1954 esitys Sveitsistä ansaitsisi huippupaikan selkeytensä, väkevyytensä ja kiihkomielisen meditatiivisuutensa ansiosta. Se myös kuulostaa paremmalta. (Kolmas hyvin kuuluisa ja pahamaineinen esitys on vuodelta 1942 Führerin syntymäpäiväkonsertista, raaka ja karmiva kärsimysnäytelmä kaiken Beethovenin sinfonian edustaman ihmisyyden vihollisen kunniaksi; äänityksen laatu on tietenkin surkuteltava.)

Furtwänglerille Yhdeksäs on valtava musikaalinen eepos, jonka jylhissä maisemissa samoillaan ajan kanssa, vaan ei päämäärättä. Mestarillinen tempon hallinta pitää musiikin kiehtovassa liikkeessä, jota seuraa herpaantumatta. Kesto, joka ei sinänsä kerro vielä mitään laadusta, ylittää monet verrokkitulkinnat jopa yli kymmenellä minuutilla, ja Toscaninin ripeydestään kuuluisan version yli 20 minuutilla. Mutta aika ei tämän parissa käy pitkäksi. Siinä missä esimerkiksi Bernsteinin harmillisen unelias venyttely vuodelta 1989 tuntuu jumiutuvan lojumisasentoon, pitää Furtwängler osia kiristävät jännitteet niin pinkeinä, ettei huomio jouda harhailemaan.

Esityksessä ei ole vain kokoa, vaan myös intensiteettiä. Furtwängler ei turhia vilvoittele, ja sinfoniaa hallitsevat tuliset vaikutelmat. Musiikki muodostaa lieskoja, hehkuu, palaa raivokkaasti. Jopa aluksi vähäjännitteisessä Adagiossa tuntuu siltä, että alla kytee alati leviävä ruohikkopalo. Kiihko ja vimma ovat ehkä voimakkaimmillaan valtavaksi, kaleidoskooppimaiseksi matkakertomukseksi paisuvassa ensiosassa, josta ei hevin löydy esitystä, joka pakottaisi kuuntelemaan vielä herpaantumattomammin. Kosminen finaali kuljettaa huipennuksiin, joita väkevämpiä ei juuri kehtaa tallenteista toivoa. Philharmonia Orchestra soittaa häikäisevän upeasti, valtavaksi instrumentiksi sulautuva kuoro laulaa innolla ja solistit tuovat osuuksiinsa niin tunnetta kuin arvokkuutta. Jos etsii parempaa Yhdeksättä, on syytä mennä livekonserttiin. Vain monoäänitys estää saavuttamasta täydellisyyttä, mutta uudelleenjulkaisu on selkeä, häly minimaalista ja äänen ympärillä on miellyttävästi tilaa niin, ettei käy olo ahtaaksi.

Beethovenin Yhdeksäs on sinfonian monumentti ja kulttuurimme suurimpia merkkiteoksia, ja tämä esitys yli 60 vuoden takaa kurottaa niin lähelle ihannetta kuin näin loputtomasti itseään uudistavan teoksen kohdalla on mahdollista. Furtwänglerin eeppinen matka avaa korvat musiikin lukemattomille vivahteille ohjaten kuulijaa niiden lomassa vääjäämättömästi etenevässä liikkeessä. Yhdeksäs on tavallaan mitä jos -sinfonia: sen musiikin arvoitukselliset piirteet ja tekniset haasteet tarjoavat lukemattomia mahdollisuuksia, ja tätä esitystä kuunnellessani tunnen saaneeni niistä harvinaisen kattavan esittelyn, mutta myös harvinaisen tyydyttävän ja arvovaltaisen opastuksen tällä kiehtovalla reitillä. 

Joillekin kaikki tämä hölötys epäilemättä kuulostaa tolkuttomalta hölynpölyltä, ja heidät voin neuvoa turvallisen objektiivisten periodi-instrumenttitulkintojen pariin. Suosittelen heille myös ravintokapseleita pitopöytien asemesta. Mutta niille, jotka haluavat jännitteen lisäksi myös merkitystä, analyysin lisäksi myös seikkailua, hurmiota, hehkua ja humanismia ilman sentimentaalisuutta, suosittelen kierrosta Furtwänglerin kiertoradalla.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Respighi: Roomalainen triptyykki & muuta orkesterimusiikkia

Rooman perustamispäivää juhlistetaan roomalaisella musiikilla. Respighin Roomalainen triptyykki (1916–1928) maalaa antiikin ja myöhempien aikojen Roomasta kolorismin ja modernismin dominoiman monisävyisen muotokuvamaiseman. Se on myös todennäköisesti koko 1900-luvun vaikutusvaltaisin Rooman kaupunkiin välittömästi liittyvä taideteos, jos emme laske William Wylerin hulvattomasti yliarvostettua ja tyystin tyhjänpäiväistä joskin kiistattoman ammattitaitoisesti ohjattua Loma Roomassa -elokuvaa. (Kolme Oscaria juonettomasta matkailumainoksesta? Selvä... Voisiko seuraavaksi nakkikioski saada kolme Michelin-tähteä? La Dolce Vita sen sijaan on siedettävä, muttei erityisen toimiva – huolimatta siitä, että se sai sekä paavin että Italian kristillisdemokraattien vihat päälleen.) Khrmm. Asiaan.

Tituksen kaari Via Sacralla 1891. Oswald Achenbachin maalaus.

Rooman ja sen mielikuvien dominanssi laantui länsimaissa hieman yllättävästi samoihin aikoihin, kun Roomasta tuli virallisesti yhdistyneen Italian pääkaupunki. Se ei ollut vuosisatoihin yltänyt todellisessa merkityksessä lähellekään Genovaa, Firenzeä, Milanoa tai Venetsiaa, mutta sen mennyt kunnia ja massiiviset rauniot kiehtoivat Alppien pohjoispuolista Eurooppaa ja ruokkivat romantisoituja visioita ikuisesta kaupungista, jonka loistokas Forum oli pitkään vuohien laidunmaana. Kun Roomasta tuli italialaisen kansallisaatteen ja byrokratian näyttämö, haihtui myös melkoinen osa sen tenhosta, joka oli muutenkin ollut hiipumaan päin uusklassismin ja Grand Tour -tradition himmetessä. 

Bolognalainen Respighi muutti Roomaan 1910-luvulla musiikkihistoriallisista, ammatillisista ja hallinnollisista syistä. Paavi Sixtus V:n 1585 perustama Accademia Nazionale di Santa Cecilia on läntisen maailman vanhimpia musiikki-instituutioita, jolla on vankat perinteet renessanssin, barokin ja klassismin ajan musiikissa, kaikki Respighin erityisiä kiinnostuksen kohteita. Hän toimi akatemiassa myös sävellyksen professorina ja rehtorina ja oppi vähitellen viehättymään kaupungista, jota ensin piti itselleen vieraana. Roomalainen triptyykki onkin osin sävelletty turistin näkökulmasta, mikä ehkä osaltaan selittää sen kansainvälistä suosiota. Enin osa teossarjan menestyksestä tosin varmasti perustuu Respighin kykyyn rakentaa vastustamattoman jännittäviä ja tunnelmallisia musiikillisia tuokiokuvia, jotka yhdistävät myöhäisromantiikan, impressionismin ja maltillisen modernismin vaikutteita viehättävällä tavalla. Sekään ei haittaa, että puhtaasti orkestraalisen musiikin alalla on Italiassa melko vähän kilpailua.

Respighin muu tuotanto on jäänyt Roomalaisen triptyykin pinjain varjoon – trilogia mahtuu vähän turhankin kätevästi yhdelle CD:lle. Onkin ilahduttavaa, että lähinnä halvoilla uudelleenjulkaisuilla profiloitunut Brilliant on tuottanut laajan joskin epätäydellisen katsauksen Respighin orkesterimusiikkiin 2000-luvulla. Kiinnostus Respighin sävellyksiin on muutenkin ollut kasvussa, ja Brilliant tarjoaa edullisen tavan tutustua hänen tuotantoonsa. Tällä kertaa käsittelen sarjan ensimmäisen osan, Roomalaisella triptyykillä käynnistyvän kaksoislevyn. Koko sarja on saatavilla myös kahdeksan levyn yhteispakettina. 



Ottorino Respighi (1879–1936):

Feste Romane (Rooman juhlat, 1928):
I Circenses (5:09)
II Il Giubileo (8:22)
III L'Ottobrata (7:37)
IV La Befana (5:40)

Fontane di Roma (Rooman suihkulähteet, 1916):
I La fontana di Valle Giulia all'alba (5:29)
II La fontana del Tritone al mattino (2:34)
III La fontana di Trevi al meriggio (3:42)
IV La fontana di Villa Medici al tramonto (7:47)

Pini di Roma (Rooman pinjat, 1924):
I I pini di Villa Borghese (2:58)
II Pini presso una catacomba (7:40)
III I pini del Gianicolo (9:17)
IV I pini della Via Appia (6:34)

Gli Uccelli (Linnut, sarja kamariorkesterille, 1927):
I Preludio (Bernardo Pasquinin, 1637–1710, muk.) (3:05)
II La colomba (Kyyhky, Jacques de Gallot'n, n. 1625–1685, muk.) (5:26)
III La gallina (Kana, Jean-Philippe Rameaun, 1683–1764, muk.) (3:13)
IV L'usignuolo (Satakieli, trad 1600-l., transkr. Jacob van Eyck) (4:27)
V Il cucù (Käki, Bernardo Pasquinin muk.) (5:16)

Sarja jousille (1902):
I Ciaccona (9:15)
II Siciliana (6:02)
III Giga (3:04)
IV Sarabanda (5:56)
V Burlesca (2:52)
VI Rigaudon (3:59)

Sarja jousille ja uruille G-duuri (n. 1906):
I Preludio (4:27)
II Aria (5:54)
III Pastorale (6:36)
IV Cantico (6:26)

Antonio Palcich, urut (Sarja G-duuri);

Orchestra Sinfonica di Roma, Francesco La Vecchia.

Brilliant (2CD), äänitetty Roomassa 2009 & 2010. 73:12 + 72:22.

Francesco La Vecchia (s. 1954)  ei ainakaan epäröi tehdä omintakeisia tulkintoja. Hyvä niin, markkinoilla onkin paljon toinen toistaan hienommin äänitettyjä Rooma-kokonaisuuksia, jotka kuitenkin kuulostavat hyvin samanlaisilta. La Vecchian Triptyykki erottuu joukosta maltillisilla, jopa viipyilevillä tempoillaan. Respighi on suurenmoinen orkestroija ja värinkäyttäjä, ja juuri Rooma-teokset, hänen sävellyksistään suurieleisimmät ja ekstroverteimmat, ovat täynnä herkullisia yksityiskohtia. Niiden maistelu sopii paremmallakin ajalla, ja tämän mahdollisuuden suomisesta La Vecchiaa on kiitettävä. Gianicolon pinjojen varjossa tehdään tällä kertaa paljon totuttua raukeampi ja aistillisempi kävelyretki, ja Via Appialla kuullaan astetta synkempi ja aavemaisempi kuulokuva ammoin kaatuneista legioonista. Orkesteri soittaa innolla ja hyvin, muttei nouse häikäisevimpiin virtuoosisuorituksiin. Sellaisillekin olisi Respighin värikylläisissä sävellyksissä tilaa, mutta kapellimestarin ponnekkaat ja punnitut esitykset sekä yleisesti hyvä musisointi kantavat loppuun saakka. Feste Romanessa on onneksi mukana autenttista vaskien räikeyttä, joskin Circenses-osassa jäävät urut efekteineen kuulematta.

Väärät linnut. Mutta paljon parempi elokuva kuin Loma Roomassa.
Toiselle levylle on koottu omintakeinen ohjelma: Respighin todennäköisesti suosituimman ei-roomalaisen teoksen, Gli Uccelli -sarjan, kumppaneina on kaksi sangen harvoin kuultua jousiorkesterisarjaa. Gli Uccelli eli Linnut koostuu harmittomista alkujaan luutulla tai cembalolla esitetyistä barokkikappaleista, joista Respighi kokoaa kepeät ja humoristiset orkestraatiot. Ihan pelkkää untuvaa ei sävellys sentään ole. Rytmit ovat kiinnostavia, puupuhaltimista kiskotaan erikoisia nytkäyksiä, ja erityismaininta kuuluu Satakielelle, joka livertää huolellisesti rakennetun äänimetsän siimeksessä lempeässä valossa.

Vuoden 1902 Sarja jousille on varhainen uusklassismin edustaja ja sellaisena erinomaisen pätevä. Säveltäjä ei tyydy toistamaan vanhoja muotoja mekaanisesti, vaan kehittelee niihin kiinnostavia rytmejä ja ornamentteja. Musiikin teoriaan ja historiaan lähemmin perehtynyt kuulija saa siitä varmasti irti paljon enemmän, mutta viehättää se vinossa ja elämää pulppuavassa symmetriassaan myös aivan viihdepohjalta kuuntelevaa passiiviyleisöäkin. 

Hyvin harvinainen Sarja jousille ja uruille on niin tuntematon, että edes sen sävellysajankohdasta ei ole täsmällistä käsitystä. Säveltäjän pitkäikäinen leski (ja kollega) Elsa Respighi (1894–1996) arveli paljon myöhemmin, että teos olisi 1900-vuosikymmenen puolivälin tienoilta, mutta varmuutta asiasta ei ole. Miellyttävä ja italialaiseen tyyliin sulavamelodinen teos ottaa mallinsa menneestä. Unohdettua mestariteosta tästä ei saa, mutta sen kuuntelee mielellään useaankin kertaan.  

Esitykset ovat kauttaaltaan hyvää tasoa ja äänitys aivan kelvollinen.
Vuonna 2002 perustettu Orchestra Sinfonica di Roma on Euroopassa melkoinen kummajainen: täysin yksityisrahoitteinen sinfoniaorkesteri. Jos siis olet sillä linjalla, että valtion ei tule kulttuuria tukea ja silti tästä ohjelmistosta pidät, on suotavaa tukea tätä instituutiota, jolla ei tosin vaikuta olleen viime vuosina toimintaa.

torstai 20. huhtikuuta 2017

Brahms: Sinfoniat

Kuuntelin äskettäin pitkästä aikaa Brahmsin kaikki neljä sinfoniaa putkeen havahtuen jälleen kerran siihen, miten ehtymättömän tuoreilta ne kuulostavat. Todella sykähdyttävät monumentit ovat harvinaisia ja eloisat vielä harvinaisempia, mutta Brahmsin sinfonioiden kokonaisuus muodostaa elävän, itseään uudistavan monumentin, joka herättää sekä kunnioitusta rakenteidensa suvereenilla taidolla että sympatiaa hienovireisellä emotionaalisella sisällöllään. 

Runsas orkestraatio ja täysromanttinen ilmaisu ankkuroivat sinfoniasarjan vankasti 1800-luvun jälkipuoliskolle, mutta ajoitus ei sulje pois ajattomuutta. Joskus Brahmsia on moitittu tasapaksuudesta ja muodollisesta ankaruudesta, mutta jos sinfonioissa elää mukana ja hengittää niiden tahtiin, paljastavat ne ihmeellisen virkistävän ja jatkuvasti kiinnostavan tasapainon järjen ja tunteen, kyvyn ja impulssin, tradition ja innovaation välillä. Voisin verrata vaikutelmaa elävän monumentin ja erinomaisen aterian lisäksi vaikkapa siihen kuin hahmottaisi kauniin maisemamaalauksen koostuvan Platonin kappaleista ja kykenisi nauttimaan molemmista (ja tästä hahmotuksesta) samanaikaisesti. Ilman altistusta ylimääräisille substansseille.

Brahms on dramaattinen, mutta onpa hän myös surumielinen, pastoraalinen, epätoivoinen, älyllinen, heittäytyvä, etäännyttävä; koskaan hän ei silti ole yletön. Minuun hänen sinfoniatuotannossaan vetoaa ehkä eniten stoalaisen vääjäämätön ja arvokkaan melankolinen pohjavire, joka häilyy taustalla kiihkeimmissäkin hehkutuksissa. Päättyi sinfonia sitten riemuvoittoon (1) tai epätoivoon (4), on siinä läsnä jonkinlainen retrospektiivinen hyväksyntä: näin on oltava. Ihmeellinen rakenteiden hallinta yhdistettynä arvokkuudella ja vilpittömyydellä (ironiaa Brahmsilta on turha odottaa) käsiteltyyn tunnekirjoon tekee Brahmsista minun hyllyssäni johdonmukaisesti loistavimman Beethovenin ja Sibeliuksen välisen sinfonikon. En koskaan ole upottanut itseäni näihin neljään sinfoniaan nousematta niiden parista virkistyneenä ja kiitollisena.     

Kokonaislevytys, jolla viimeksi itseni maailmalta eristin, on tämä:
 


Johannes Brahms (1833–1897):

Sinfonia nro 1 c-molli op. 68, 1876 (44:21)

Sinfonia nro 2 D-duuri op. 73, 1877 (38:51)

Sinfonia nro 3 F-duuri op. 90, 1883 (32:17)

Sinfonia nro 4 e-molli op. 98, 1885 (39:54)

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.

Deutsche Grammophon (2CD), äänitetty Berliinin Philharmoniessa 1977 & 1978. 
76:48 + 78:56.

Herbert von Karajan (19081989) levytti Brahmsin sinfoniasyklin kolme kertaa DG:lle; tämä 70-luvun lopun taltiointi on keskimmäinen. En ole kuunnellut niitä muita kokonaisuudessaan, mutta valittujen sinfoniataltiointien vertailun perusteella Karajanin Brahms pysyi tulkinnaltaan hyvin johdonmukaisesti samanlaisena läpi vuosikymmenten. Mitäpä ehjää ja toimivaa korjailemaan.

Toimiva on tosin näistä esityksistä annettuna arvostelmana oikea, mutta myös riittämätön. Tulkinnat ovat oivallisia ja jyhkeitä, ja niissä korostuu teosten monumentaalinen luonne. Karajanin omat suosikit Brahmsin sinfonioista olivat nrot 2 ja 4, joista muotoutuu vahvan nelikon vahvin pari. (Oma suosikkini Brahmsin sinfonioista on nro 3, joskin jos kysytään sitä vaikeasti määriteltävää abstraktia "suurinta", olisi valintani pakko olla nro 4.) Sinfonia nro 2 on itsessään koko joukon kevein ja maisemallisin sitä luonnehditaan joskus Brahmsin Pastoraalisinfoniaksi mutta Karajan muotoilee siitä erottuvasti dramatisoidun ja paikoin jopa tulisen esityksen. Tämä toteutetaan osin kevytliikkeisyyden ja sulokkuuden kustannuksella, mutta tulos on vetoava ja varmasti mieleenpainuvimpia Brahmsin kakkosia (heko heko, kasvakaa aikuisiksi) jonka olen kohdannut. Ankara neljäs sinfonia saa myös mieleenpainuvan käsittelyn, jossa finaali eräs sinfoniakirjallisuuden huikeimmista taidonnäytteistä – imee hieman alidramatisoidun johdannon jälkeen kuulijaa syöveriinsä pyörryttävästi kuin itsensä Jumalan viemäri. Pitkään tekeytynyt esikoissinfonia taas ei ole kaikkein seikkailullisin tai nuorekkain tulkinta, mutta vakaudessaan ja punnitussa elämänmyönteisyydessään dramaattisesti uskottava vaellus synkästä probleemasta vapauttavaan vastaukseen. Analyysin ja emootion tasapaino retkahtaa paikoin ensin mainitun puolelle, mutta finaalin riemu on mehevää ja ottaa ansaitusti aikansa. Sinfonia nro 3 oma suosikkini jää vahvasta alkuosasta huolimatta hieman muiden varjoon eikä säväytä yhtä vahvasti kuin naapurinsa. Olisin takuulla innoissani konserttisalissa näin horjumattoman ja yhtenäisen esityksen jälkeen, mutta finaaliin voisi enemmänkin liikettä injektoida. 

Karajan korostaa muhkeiden jousien asemaa, ja mikäpä siinä, kun Berliinin jouset tietysti kuulostavat hienolta. Toisinaan jousien välittämät "valaistuksen" efektit, joissa aurinko tuntuu valaisevan orkesterin tummaan pilveen repeävästä raosta, ovat vaikuttavat. Toisaalta Berliinin puupuhaltimet, jotka varmasti ovat myös taidokas osasto, jää hieman jousiston jalkoihin, ja myös vasket saavat ajoittain kärsiä samasta.

Karajanin kypsän stereokauden Brahms tarjoaa varmoja ja täyteläisiä tulkintoja, joiden jykevyyttä joku saattaisi pitää jähmeytenäkin. Juoksevamman ja runsaammin detaljoidun modernin tulkinnan samoin kuin johdonmukaisemman äänityksen kaipaajalle voi suositella Marin Alsopin sujuvaa Brahms-sinfoniasykliä 2000-luvulta, mutta 70-luvun Karajan pysyy vahvana muistutuksena vakaan monumenttitulkinnan ja Berliinin jousien mahdista.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Latinalaista kevytklassista ym. orkesterimusiikkia

Vaihteeksi jotakin aivan viihteellistä. Kaikkein populistisimmat silti laatukriteereistä huolehtivat klassisen musiikin julkaisut ovat yleensä amerikkalaista pops-konserttiperinnettä. Sen kulta-aika on jo jäänyt taakse, ja paljon hauskaa orkesterimusiikkia pölyttyy kuulumattomissa. Tässä muutamia näytteitä 1950-luvulta.


"Hi-Fi a la española and Popovers":

Percy Faith (1908–1976):

Brazilian Sleigh Bells (3:03)

Ernesto Lecuona (1896–1963):

Otteita Andalucía-sarjasta:

Andalucía (2:37)

Malagueña (4:03)

Enrique Granados (1867–1916):

Intermezzo Goyescas-sarjasta (4:38)

Arthur Benjamin (1893–1960):

Jamaican Rumba (2:05)

Oscar Lorenzo Fernández (1897–1948):

Batuque oopperasta Malazarte (3:27)

Jaime Teixidor (1884–1957):

Amparito Roca (2:21)

Manuel de Falla (1876–1946):

Danza ritual del fuego baletista El amor brujo (3:57)

Joaquín Turina (1882–1949):

La oración del torero (8:04)

Mozart Camargo Guarnieri (1907–1993):

Dansa brasileira (2:02)

Grigoraș Dinicu (18891949):

Hora staccato (2:11)

Franz Liszt (1811–1886):

Liebestraum (4:18)

Alphons Czibulka (18421894):

Liebestraum nach dem Balle (4:00)

Jean Sibelius (18651957):

Finlandia (8:07)

Claude Debussy (18621918):

Clair de lune (4:28)

Dmitri Šostakovitš (19061975):

Polkka baletista Kulta-aika (2:16).

Rolando Valdés-Blain, kitara (Malagueña);

Frederick Fennell, Eastman-Rochester Pops Orchestra.

Mercury, äänitetty Yhdysvalloissa 1957 & 1959.

Tämä uudelleenjulkaisu tuo yhteen Mercuryn vuonna 1957 julkaiseman kokoelman "Hi-Fi a la española" ja otteen pari vuotta myöhemmin julkaistusta Popovers-nimisestä valikoimasta. Näin siis on mahdollista, että a la española -otsakkeiselta levyltä voi kuulla Finlandian. Levy on CD-saatavilla suhteellisen korkeaan hintaan yksittäin tai, kuten, minulla, osana Mercuryn 51 levyn kokoelmaa. 

Española-kokoelma on pikemmin iberoamerikkalais-karibialainen kuin espanjalainen. Tilastoinnin vuoksi mainittakoon, että a la española -otsikon alle koottu kymmenen kappaleen osuus käsittää kuusi, joita voidaan pitää mitenkään espanjalaisina. (Lecuona oli kuubalainen, mutta kanarialaista sukua, kuten monet sielläpäin; häneltä valikoidut kappaleet ovat sentään aiheeltaan espanjalaisia.) Tämän lisäksi kuulemme kanadalaisen säveltäjän "brasilialaisen" jouluimpression, australialaisen säveltämän "jamaikalaisen rumban"(!) ja kaksi brasilialaista tanssia.

Autenttisuudesta viis (voin nihkeillä myös säveltäjien ja teosten väärin kirjoitetuista nimistä takakannessa), sillä enemmän tai vähemmän latinalaiset kipaleet ovat viihdyttävää ja eläväistä kuunneltavaa. Lukuun ottamatta avausteosta, kanadalaisen viihdemuusikko Percy Faithin karmeaa tekelettä, joka kantaa pahaenteistä nimeä Brazilian Sleigh Bells. Faith menestyi kevyillä, joskus lievästi eksoottisvaikutteisilla rentoutumis- ja viihdekappaleillaan, mutta tälle albumille valittu epäpyhä jouluhorkka on kaikkea muuta kuin easy listening. Se on osapuilleen yhtä miellyttävä kuin malariakuolema tapaninpäivänä.

Kuuban Gershwiniksi joskus mainittu Ernesto Lecuona y Casado kiersi 1920-luvulla Espanjassa pianovirtuoosina ja sävelsi espanjalaisvaikutelmien innoittamana Andalucía-pianosarjan. Siitä kuullaan kaksi osaa tunnelmallisina orkestraatioina, ja molemmissa kimmeltää sellainen viehättävä tutunoloisuus, joka on kansanmusiikkivaikutteiselle taidemusiikille tyypillistä. Jaime Teixidorin Amparito Roca (1925) on omistettu säveltäjän 12-vuotiaalle piano-oppilaalle ja kantaa tämän nimeä. Tämä pikku sävelmä on hyvin marssillinen, mikä ei ole ihme, kun tietää Teixidorin toimineen 13 vuotta sotilassoittokunnan johtajana Melillassa. Lvyn muut espanjalaiset kappaleet sijoittuvat taideasteikossa hieman korkeammalle ainakin mitä säveltäjien maineeseen tulee. Granadosin otos Goyescas-sarjasta ja Fallan Noiduttu rakkaus -baletin Tulitanssi ovat varmaankin Espanjan klassisen musiikin tunnetuimpia käyntikortteja. Niistä kuullaan värikkäät ja rempseät tulkinnat. 
Joaquín Turinan Toreadorin rukous on tuntemattomampi ja yksittäistä tanssia mittavampi sävellys, jossa tavoitellaan vakavampia sävyjä. Kyllä sen kuulemisen arvoiseksi saattaa kehua, ja se tarjoaa myös suvannon melko lyhytjännitteisen tanssitarjonnan keskelle. Minun on mahdotonta tuntea minkäänlaista sympatiaa härkätaistelijoita kohtaan (ei edes touhun julmuuden, vaan mokomien ääliöiden typeryyden vuoksi: jos organisoi tapahtuman vaarallisen eläimen härnäämisen ympärille, on minulta turha itkeä myötätuntoa siinä saamistaan vaurioista), mutta asiayhteydestään irrotettuna tämä on albumin kiinnostavinta ja hienovaraisinta musiikkia. 
 
Toro & tolvanat. Marià Fortuny i Marsalin maalaus.

Australialaisen Arthur Benjaminin Jamaikalainen rumba tuo etäisesti mieleen virolaisen Kilisee kilisee kulkunen -joululaulun. Siitä tietysti puuttuu kaikenlainen syvyys, eikä mokomaa jaksaisi kahta minuuttia pidempään kuunnellakaan. Brasilialainen Oscar Lorenzo Fernández on verraten tuotteliaaksi ja vakavaksi säveltäjäksi huonosti tunnettu kotimaansa ulkopuolella. Hänen kontribuutionsa tällä albumilla on 1930-luvun Malazarte-oopperasta (ja siitä tiivistetystä orkesterisarjasta) poimittu Batuque, kiihkeä afrobrasilialainen tanssi. Minulla ei ole tietoa orkestraation alkuperästä, mutta se on sangen kekseliäs ja itse tanssi miellyttävän mausteinen. Tämä hakkaa mennen tullen alussa kuullut pseudobrasilialaiset töräykset. Ilahduttava on myös Mozart Camargo Guarnierin Brasilialainen tanssi. Säveltäjän nimestä on toki mainittava: musikaalisen Guarnierin perheen vanhemmat asettivat jälkikasvulle paineita. Kovimmat ne ovat juuri Mozartin kohdalla, mutta paljon vähemmällä eivät päässeet hänen veljensä, joiden etunimet ovat (ihan totta) Verdi ja Rossine (po. Rossini). Guarnieri itse käytti nimestään virallisissa yhteyksissä muotoa 
M. Camargo Guarnieri.

Levyn jälkimmäinen osa käsittää melko harmitonta eurooppalaista viihdemusiikkia – ja Finlandian sekä Clair de lunen. Mukana on kaksi harvinaisuutta. Dinicut vaikuttavat olleen musikaalista sukua, ja levyn takakannessa Hora staccaton (1906) säveltäjäksi on merkitty aivan väärä Dinicu, jonka elinaikakin on tärvätty. Grigoraș Dinicun aikanaan kuuluisa virtuoosimainen näytöskipale on painunut niin syvästi unhoon, etten ollut ennen tätä albumia koskaan kuullutkaan siitä saati säveltäjästään. Se edustaa aikansa keskieurooppalaista tyyliä, joka on ottanut enemmän vaikutteita Johann Strauss nuoremmalta kuin Romaniasta. Unkarilaisen Alphons Czibulkan Lemmenunelma tanssiaisten jälkeen (1890) oli sekin aikanaan suosittu, vaikka kuulostaa nykyään Wienin filharmonikoiden uudenvuodenkonsertin laimeammalta ylimääräiseltä, melko yhdentekevältä joskin melodiselta ja eufoniselta aikakapselilta Itävalta-Unkarin illusorisen loiston päiviltä. 

Esitykset ovat melkoisen sokeroituja. Pahiten tässä kärsii Debussyn Clair de lune, joka on tavattoman hienopiirteinen pienoissävelruno, jonka viettelyksen ja väsymyksen välimaastossa leijuva viileys on hylätty tällä levyllä täysin. Jos taas haluaa kuulla Lisztin korvamatomaisesta Liebestraum-pianohaihatuksesta orkestraation (tekijää ei mainittu), jossa ei ole kuin marenkia ja kermavaahtoa, tarjoillaan tässä sellainen. Sibelius pärjää parhaiten koko joukosta, vaika Finlandiaakin yritetään silotella. On suomalaisittain kiinnostavaa, että meille niin juhlallinen ja ankara Finlandia on muualla aivan itsestään selvää juhlaräiskemusiikkia, johon voidaan hyvin yhdistää vaikkapa ilotulitusnäytös. 

Esitykset ovat sileitä ja latinalaisella puolella energisiä. Parempiakin voi olla tarjolla, eikä levyfirman kokoonpano vedä vertoja oikean sinfoniaorkesterin täyteläisyydelle. Äänitys on, kuten Mercurylla on tapana, erinomaisen realistinen ja tasapainoinen. Jos muutama kuriositetti erityisesti kiinnostaa, voi tämä albumi olla kiinnostava hankinta, mutta en usko palaavani tämän pariin kovin pikaisesti. Miinuksia kehtaa jaella säveltäjien nimien typottamisesta ja jopa sekoittamisesta.