 |
| Franz Liszt mahdollisesti inspiroituneessa tilassa Wilhelm von Kaulbachin maalaamana (1856) |
Minusta Lisztin orkesterimusiikki on tasoltaan epätasaista, mutta ansaitsee silti tulla esitetyksi. Jotkut hänen sävelrunoistaan ovat hieman ylipitkiä, kuten yli puolituntinen, pastoraalissävyinen Ce qu'on entend sur la montagne (joka tunnetaan saksaksi myös sangen osuvalla - ainakin ennen Straussin Alppisinfoniaa - nimellä Bergsinfonie) ja Héroïde funèbre, joka on liki puolituntisena aineistoonsa nähden aivan liian pitkä, vaikka tämä alun perin Euroopan liberaalien vallankumouksellisten muistoa kunnioittava hautajaismarssiorgia onkin hauskaa kuunneltavaa sikäli, että sen äänimaailma yhdistyy nykyään hyvin saumattomasti mustavalkoisen aikakauden kehnoihin kauhufilmeihin.
Toisaalta parhaimmillaan Liszt on viihdyttävän dramaattinen. Les Préludes on filosofisenpuoleinen teos, Lamartinen runouden inspiroima esitys elämästä kaikkine käänteineen vain jonkin vielä tuntemattoman preludina. Tällaisesta häröhköstä painolastista huolimatta tämä n. 16-minuuttinen teos on Unkarilaisten rapsodioiden orkestraatioiden ohella viihdyttävintä orkesteri-Lisztiä. Se pysyy hienosti kasassa, siinä on toimivaa dramatiikkaa ja paljon hyvää melodista ainesta - niin hyvää, että suomalainen säveltäjä Gabriel Linsén (1838-1914) plagioi teoksen huomattavimman melodian liki sellaisenaan. Mitään yhtä hyvää Linsén ei itse ikinä kyennyt luomaan, ja siksipä tämä Lisztiltä varastettu melodia on yhä "hänen" tunnetuin "teoksensa" ja soi varsinkin Pirkanmaalla nimellä Kesäpäivä Kangasalla.
Myös Prometheus ja Mazeppa onnistuvat samanlaisessa dramatiikassa kuin Les Préludes. Nämä teokset ovat käytännössä hauskoja ja viihdyttäviä orkesterialkusoittoja, joista konserttiyleisöillä on tapana pitää. Ne esittelevät hyvin sinfoniaorkesterin voimavaroja.
Orfeus lienee runoista kaunein ja arvoituksellisin, ja myös poikkeuksellisen tiivis. Hungaria on isänmaallinen teos, joka sopisi ehkä paremmin Ukarilaiseksi rapsodiaksi kuin sinfoniseksi runoksi. Sen ensiesitys Budapestissa oli joka tapauksessa Lisztin koko uran suurin ja räjähtävin menestys. Tasso on innoittunut musiikillinen kuvaus Vapautetun Jerusalemin runoilijan taiteellisesta apoteoosista, ja se on juuri niin herkullisen yletön kuin kuvitella saattaa.
Hunnien taistelu syntyi Lisztin nähtyä Wilhelm von Kaulbachin Berliinissä maalaaman samannimisen freskon, ja se on tunnettu gregoriaanisten sävelmien siteeraamisesta ja aavemaisista tehosteistaan, joita usein vahvistetaan uruilla. Fresko tuhoutui toisessa maailmansodassa, joten Lisztin höperön ylidramaattinen tulkinta on muutamien luonnosten ja heikkotasoisten valokuvien ohella ainoa, mitä siitä on jäljellä.
Schillerin runoon perustuva Die Ideale ja elämäkerrallinen Kehdosta hautaan (Von der Wiege bis zum Grabe) ovat minusta aina olleet hieman vaikeasti lähestyttäviä ja jotenkin kuluneen oloisia teoksia, joissa draama - Lisztin orkesterimusiikin vahvuus - ei tunnu toimivan.
Hamlet luetaan usein Lisztin 13 sinfonisen runon sarjassa onnistuneimpiin, ja se onkin kiistatta hyvin tunnelmallinen ja keskittyy Tanskan prinssin henkilökohtaiseen psyykkiseen kaaokseen. Minusta tämä sävellys ei vain oikein pysy kasassa, ja se vaikuttaa aina sarjalta irrallisia hitaita ja myrskyisiä osia. Mikä voi tietysti olla tarkoituskin.
Sinfonisille runoille läheistä sukua on Lisztin teospari Kaksi episodia Lenaun Faustista. Yöllinen kulkue kuvaa Faustia seuraamassa pyhiinvaeltajien joukkoa, ja Mefisto-valssi on kuvaus pirullisiksi äityvistä kylätansseista. Mefisto-valssi on ollut melko suosittu konserttialkusoittona ja myös Lisztin itsensä laatimana virtuoosimaisena pianotranskriptiona.
Liszt ei koskaan säveltänyt "normaaleja", numeroituja sinfonioita. Hän aloitti kolme sinfoniaprojektia, joista vain yksi saatettiin täydellisenä loppuun. Nuoruudessaan Liszt suunnitteli massiivista Vallankumoussinfoniaa, jonka aines päätyi Hëroïde funèbreen. Dante-sinfoniaan piti tulla kolme osaa Jumalaisen näytelmän päätapahtumapaikkojen mukaan. Helvetti ja Purgatorio ovatkin dramaattista Liszt-ilottelua parhaimmillaan, mutta ikävä kyllä Richard Wagner rampautti projektin vakuuttamalla Lisztin siitä, että olisi muka mahdotonta kuvata Taivasta musiikillisessa muodossa. Aivan, Wagner, koska Lisztin helvettikin kuulostaa niin maan hiton uskottavalta. Mulkku.
Ainoa täydellinen Lisztin säveltämä sinfonia on myös hänen suurin (ja ehkä ainoa) todellinen orkestraalinen mestariteoksensa. Faust-sinfonia on loistava kuvaus Goethen tragedian kolmesta päähenkilöstä, Faustista, Margareetasta ja Mefistofeleestä. Margareetaa kuvaava osa on varmasti Lisztin kaunein orkesterikappale, ja yksinkertaisesti nerokasta on tapa, jolla Faustin teemat palaavat groteskisti vääristyneinä Mefistofeles-osassa.
Kaikkine epätasaisuuksineenkin Lisztin orkesterimusiikki on siis mielenkiintoista, ja sillä on suuri viihdytyspotentiaali. Pieninä annoksina Lisztin orkesteriteokset ovat hyvinkin hauskoja musiikillisia ilotulituksia, ja Faust-sinfonia, kuten sanottu, on vielä korkeamalle kohoava mestariteos. Onkin siis hyvä, että kaikki tämä on saatavilla yhdellä albumilla.
Kaksi kohtausta Lenaun Faustista.
Faust-sinfonia; Dante-sinfonia.
Klaus König, tenori (Faust-sinfonia); Leipzigin radion mieskuoro (Faust-sinfonia); Leipzigin Thomanerchorin naiskuoro (Dante-sinfonia); Gewandhausorchester Leipzig, Kurt Masur. EMI (5CD), äänitetty Leipzigissa 1977-80.
Kurt Masur (s. 1927), joka johti Leipzigin kuuluisaa Gewandhausorchesteria 1970-1998, on arvostetuimpia saksalaisia kapellimestareita ja erikoistunut romanttiseen repertoaariin. Niinpä Lisztin koottu orkesterimusiikki hänen ja Euroopan parhaisiin kuuluvan sinfoniaorkesterin kanssa lupaa suuria.
Lupauksia ei kuitenkaan lunasteta. Masur ei saa näistä dramaattisista ja ylettömistä teoksista irti juuri mitään. Orkesteri soittaa upeasti, ja kapellimestari on tarkka, mutta mitään inhimillistä, jännittävää tai mielenkiintoista ei mukaan pääse eksymään. Volatiliteetti ja jännite on tyystin kateissa.
Ei ole yllätys, että näissä olosuhteissa parhaiten menestyvät teoksista rakenteellisesti ja melodiselta ainekseltaan parhaat: Les Préludes ja Prometheus tuntuvat onnistuneimmilta, ja Orfeus on myös melko kiintoisa. Pahimpia ovat jo valmiiksi hieman epäkoherentit sävellykset: Ce qu'on entend sur la montagne on tappavan pitkästyttävä, ja Héroïde funèbren hengettömään ja sietämättömän yksiulotteiseen hautajaistunnelmaan samaistuu niin täydellisesti, että elämänhalu menee. Faust-sinfoniassa on hienot hetkensä ja sitä voi pitää suhteellisen onnistuneena, mutta yleisesti ottaen Masur tuntuu tekevän kaikkensa latistaakseen nämä mielikuvitukselliset teokset.
Tähän voi olla muutama syy: Masur saattaa ottaa Lisztin orkesteriteokset liian "vakavasti" tai sitten tämä tylsä, joustamaton ja yllätyksetön tyyli on hänen normaali toimintatapansa. Mukana saattaa olla molempia, sillä muutkin teokset, jotka olen Masurin johtamina kuullut, kärsivät velvollisuudentuntoisesta hengettömyydestä. Sointi on kaunis, mutta tulkinta unettavaa standardia. On vaikeata ymmärtää, miksi kapellimestari ei pyri hyödyntämään musiikin vahvuuksia.
Minusta Lisztin sinfoniset runot eivät tarvitse mitään varovaista ja turvallista "kunnioitusta". Ne on kirjoittanut täysiverinen ja hieman populistinen romantikko, ja niissä pitää kuulla tunteen palo, häpeilemättömät orkestraaliset tehosteet ja tietty hällä väliä -asenne nirppanokkaista hyvän maun vahtimista kohtaan. Nämä teokset eivät tosiaan tarvitse tekopyhää oppimestaria, joka ei usko teosten meriitteihin ja joutuu siksi alleviivaamaan sitä, miten tämä on vakavaa musiikkia, jota voi hyvällä omallatunnolla kuunnella vakavasti. Ja juuri sellaiselta oppimestarilta Masur tässä repertoaarissa ikävä kyllä vaikuttaa.
Olisi kohtuutonta vaatia enää tätä parempaa orkesteria tai kauniimpaa soitantoa. Mutta kaikkien olisi tässä projektissa pitänyt vaatia kapellimestarilta enemmän. Tätä musiikkia ei voi etäännyttää pelkäksi kauniiksi soittamiseksi: silloin se muuttuu vain tylsäksi kovaäänisten ja nopeiden, hiljaisten ja hitaiden osien mekaaniseksi vuorotteluksi. Masurissa ei kuulu jälkeäkään Lisztin romanttisesta temperamentista. Hänessä kuuluu ehkä Lisztin synti, laskelmointi, mutta hän ei osaa kääntää sitäkään eduksi. Hyvin surullinen pettymys hyvältä orkesterilta. Faust-sinfonia voisi yksinään olla kelvollinen lisä kokoelmaan, mutta tällä julkaisulla on muuten liki ainoina valtteinaan hyvä soitanto sekä se, että samassa paketissa saa edullisesti säveltäjän koko ohjelmamusiikillisen tuotannon. Se ei kuitenkaan kompensoi häpeällistä tunteen palon - tai edes sen alemman muodon, show-mentaliteetin - lähes täydellistä poissaoloa. Paketillinen mitä suurimassa määrin itäsaksalaista Lisztiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti