Harva säveltäjä on saanut elinaikanaan nauttia niin suuresta suosiosta kuin Jean Sibelius, eikä yksikään säveltäjä ole varmastikaan ollut merkittävämpi synnyinmaalleen. 1900-luvun alkupuoliskolla hän oli maailman suosituimpia säveltäjiä - varsinkin anglosaksisessa maailmassa, missä hän voitti suosiossa jopa wieniläisklassikot. Suomessa häntä pidettiin elävänä kansallisaarteena, ja koko maailma lähetti hänelle pyöreiden vuosien merkkipäivänä onnitteluja ja sikareita (Winston Churchilliä myöten). Sibeliusta pidettiin Beethovenin ja Brahmsin sinfonisen tradition tärkeimpänä perillisenä ja jatkajana.
 |
| Ryijyn ylpeä omistaja. |
Lisäksi Sibeliuksen modernismi alkaa jo ennen modernin lopullista läpimurtoa. Jo kolmannessa sinfoniassaan (1907) säveltäjä tekee jotakin uutta, rohkeaa ja yllättävää: hän esittelee suurten romanttisten järkäleiden jälkeen lyhyen, kolmiosaisen ja pienimuotoisen sinfonian karsitulle orkesterille. Melodiat ovat harhauttavan yksinkertaisia, ja tyyli on ottanut vaikutteita varhaisesta Beethovenista. Sibelius ottaa klassisen kauden sinfonian mallikseen ja tekee jotain aivan uutta: musiikki on rauhallista ja iloista, mutta silti jotain erikoista tuntuu olevan koko ajan tekeillä. Modernin aavistus seikkailee jo läpinäkyvien tekstuurien alla. Sibelius on aavistanut musiikillisen uusklassismin ennen vaikkapa Prokofjeviä.
Kolmas sinfonia on Sibeliuksen tuotannon käännekohta, eikä sen jälkeen mikään ole enää ennallaan. Lohduton, vieraannuttava ja armoton Neljäs sinfonia (1911) on Sibeliuksen modernismin hätkähdyttävin ilmaus. Sen typerryttävä synkkyys ja vieraus liitetään yleensä SIbeliuksen taiteelliseen ja psykologiseen kriisiin, ja hän itse kutsui sitä psykologiseksi sävellykseksi. Säveltäjä tuntuu katselevan itseään ja musiikkia synkän kubistisen mallin kautta.
Viidennessä sinfoniassa (1915-1919) Sibelius ylittää modernistisen kriisinsä ja löytää uuden tien. Sinfonian vapautunut riemu heijastelee tätä palannutta uuden luomisen iloa. Ensimmäisen maailmansodan raivotessa Sibelius otti romanttisen voitonsinfonian - kuluneen ja puhkikalutun teostyypin - ja käänsi sen omaperäisen modernisminsa panteistiselle sävelkielelle. Tuloksena on yksi koko 1900-luvun suurimmista sinfonioista, upea ja pysäyttävä uskontunnustus musiikin ja taiteen kyvylle löytää tiensä ulos kriisistä ja edistyä matkalla. Tämän jälkeen kuudes ja seitsemäs sinfonia huipensivat Sibeliuksen tuotannon. Sen jälkeen Sibelius käytännössä vaikeni. Sinfoninen runo Tapiola (1926) jäi hänen viimeiseksi suureksi orkesteriteoksekseen. Maailmalle luvattiin kahdeksas sinfonia, mutta sitä ei koskaan kuulunut.
Pian kuolemansa jälkeen Sibelius hylättiin laajalti. Sarjallisuuden suosijat pitivät häntä menneisyyden miehenä - tuolloin kun musiikissa piti olla jokin systeemi, ja Sibeliusta on äärimmäisen yksilöllisenä säveltäjänä vaikeata sijoittaa mihinkään systeemiin. Hänen musiikkinsa on orgaanista, ja jokainen sinfonia kehittyy omilla ehdoillaan tyhjästä. Tällainen individualismi ei kelvannut sodanjälkeisenä aikana, jolloin musiikissa piti olla poliittisesti määritettävä koulukunta ja systeemi ja muuta, joka vie aikaa varsinaiselta säveltämiseltä. Kapellimestari René Leibowitz julkaisi jopa pamfletin otsikolla Sibelius, maailman huonoin säveltäjä. Aika paljon sanottu Valittujen Palojen luottokapellimestarina tunnetulta helppoheikiltä, joka tunnetaan niinkin vakavasti otettavien säveltäjien kuin Massenet'n ja Offenbachin levyttämisestä. (Leibowitz myös sävelsi paljon, ja jos siellä jotakin arvokasta olisi, olisi se varmaankin hänen kuolemaansa seuranneiden neljän vuosikymmenen aikana löydetty. Vaan eipä ole yksikään hänen teoksistaan eksynyt ohjelmistoihin.)
Suomalaiset kuitenkin pitivät uskon, ja muutamat nimekkäät kapellimestarit varsinkin Britanniassa - ja lähinnä Karajan Saksassa - pitivät Sibeliuksen ohjelmistossa. Nyt tilanne on onneksi korjaantunut, ja Sibeliuksen osakkeet ovat olleet pitkään nousussa. Siltikin esim. Ranskassa, Saksassa ja Itävallassa on harvinaista kuulla häneltä juuri muuta kuin kahta ensimmäistä sinfoniaa.
Sibelius on suosikkisäveltäjiäni, ja vuosipäivän kunniaksi olen päättänyt ottaa tarkasteluun verraten tuoreen levytyksen, jossa kansallisromanttinen Sibelius kohtaa modernin Sibeliuksen.
Sibeliuksen Sinfoniaa nro 2 (1902) voi pitää hänen kansallisromanttisen vaiheensa huipentumana. Sen jälkeen hän ei enää sinfoniatuotannossaan palannut täysromanttiseen tyyliin, vaan lähti uusille teille, jotka raivasi yksin. Hän myös jäi varsin yksin, sillä Sibeliuksen omaperäiselle musiikille ei ole juuri ilmaantunut perillisiä tai edes jäljittelijöitä. Iso osa toisen sinfonian aineksesta syntyi matkalla Italiassa, mutta Suomessa se tulkittiin kansallisen vapautumisen sinfoniaksi. Finaalin pauhussa onkin jotakin ylevää ja uutta voimantuntoa, jäidenlähdön tunnelmaa. Tämä on Sibeliuksen tuotannosta se sinfonia, josta suurien ja säveltäjälle aiemmin altistumattomien yleisöjen lienee helpointa pitää. Musiikki on täyteläisen romanttista, mutta samalla hyvin sibeliaanista omalaatuisessa kehittelyssään. Myös äänimaailmassa kuuluu vielä varhainen, kansallisromanttinen Sibelius.
Seitsemäs sinfonia (1924) on yksiosainen, ennenkuulumaton ja muodoltaan ainutlaatuisen omaperäinen teos. Jos koskaan on sävellys muistuttanut orgaanista, elävää ja kehittyvää olentoa, niin tämä - vaikka sitten taruolentoakin. Seitsemäs sinfonia kääntää klassiset sinfoniset konventiot päälaelleen ja luo tästä teoksen, joka on samanaikaisesti hämmentävä ja kohottava. Sitä on mainittu mm. parhaaksi C-duuriteokseksi musiikin historiassa.
Nämä kaksi teosta muodostavat hyvin mielenkiintoisen parin, ja kun esittäjinä ovat vielä kokenut suomalainen ja yksi maailman huippuorkestereista, on lupa odottaa aika paljon. Spoilerina ja ystävällisenä varoituksena paljastan tässä vaiheessa, että rakastan tätä levyä, joten luvassa on ylisanojen vyörytystä.
Sibelius: Sinfoniat 2 & 7. London Philharmonic Orchestra, Paavo Berglund. LPO, äänitetty Lontoossa 2003 (nro 7) ja 2005 (nro 2).
Paavo Berglund (1929 - 2012) oli maailman arvostetuimpia ja arvovaltaisimpia Sibeliuksen tulkitsijoita. Säveltäjä itse rohkaisi nuorta muusikkoa henkilökohtaisesti. Berglund on tehnyt kolme kokonaislevytystä Sibeliuksen sinfonioista. Näissä myöhäisissä konserttitaltioinneissa hän ottaa teoksiin monumentaalisen lähestymistavan. Se ei ole kaikkein tavallisin valinta, mutta se toimii. Tässä Sibeliuksessa on samaa lähes moraalista jykevyyttä kuin Klempererin Beethovenissa. Kaikkein hienovireisimmät nyanssit eivät ehkä pääse maksimaalisesti esiin, mutta teosten rakenteellinen vakuuttavuus ja alkuvoimainen energia kompensoivat esimerkillisesti.
Sinfonia nro 2 alkaa lyyrisen hempeästi ja tuo vähitellen mukaan lisää draamaa, joka saavuttaa kliimaksin kolmannessa osassa ja päätyy finaalin massiiviseen, seestyneeseen ja kamppailun jälkeistä hurmosta hehkuvaan loppuratkaisuun. Berglundin käsissä tämä sinfonia ei ole erityisen lyyrinen - sankarillinen, dramaattinen ja massiivinen kylläkin, mutta ei lempeimpiä tulkintoja. Berglund levytti 1970-luvulla Bournemouthissa lyyrisemmän täysromanttisen version, ja hänen myöhempi Helsingin-levytyksensä huokuu kaihoisamman sortin lyriikkaa, kun taas tämä kakkonen on kolmikosta ankarin, loogisin ja vääjäämättömin. Se ei tarkoita, etteikö sinfoniasta paistaisi merkityksellisyys ja vahva persoonallisuus.
On virkistävää kuulla Sibeliuksen kakkonen, joka lähtee näin vahvasti kapellimestarin omaa visiota toteuttamaan. En ole varma, oliko Sibeliuksella mielessä tällainen esitys, mutta se toimii. Siinä ei ehkä ole kevättalven ensimmäisten päivien maalauksellisuutta pittoreskissa muodossa, mutta niiden pysäyttämättömästi etenevä ja luonnonvoiman järkähtämättömyydellä operoiva tunnelma on vahvasti läsnä.
Vivacissimosta jää tässä versiossa ehkä kaipaamaan hieman elämänläheistä potkua, mutta teoksen kulku on kuunteluhetkellä niin vääjäämätöntä, että sekin tuntuu pikkuseikalta. Lopputulos on sekä omalaatuinen että vakuuttava. Ei tätä sinfoniaa pitäisikään esittää minään suomalaiskansallistettuna versiona tšaikovskiaanisesta kamppailusinfoniasta, vaan omilla ehdoillaan, ilman valmiita malleja ja muotteja.
Seitsemäs sinfonia on vielä tätäkin onnistuneempi, parhaita kuulemiani. Joitakin efektejä ehkä menetetään, mutta kokonaisuus on mahtava ja 25-minuuttisen sinfonian rakenteellinen nerokkuus pääsee Berglundin käsissä suorastaan hätkähdyttävästi oikeuksiinsa. Tämä monimutkainen ja lukemattomien temponvaihdoksien pilkuttama yksiosainen sinfonia vaatii varmaotteisen kapellimestarin, ja iäkäs maestro tarjoaa tässä tulkinnan, joka on samanaikaisesti kiehtova visio ja syvällisesti tyydyttävä, valmiiksi mietitty esitys. Kaikista kuulemistani Berglund-äänityksistä tämä on se, jonka olisin valmis asettamaan hänen uransa kruunuksi. Se on järkähtämätön ja massiivinen, mutta ei silti menetä elohopean tavoin muuttuvaa kiehtovaa olemustaan. Ainutlaatuinen sinfonia on kuin balleriinan herkkyydellä liikkuva massiivinen graniittiveistos. Myönnän olevani mykistynyt.
Ainoana haittapuolena on se, että Berglund huutaa sangen kuuluvasti ohjeita orkesterille muutamissa käänteissä. Minua se ei haittaa, ja äänitys on myös upean yksityiskohtainen sekä täyteläinen. Näiden konserttien taltioiminen oli merkittävä kulttuuriteko, ja antaisin aika paljon mahdollisuudesta matkustaa aikakoneella itse konserttisaliin näitä livenä kuuntelemaan. Tulkinnat eivät ole tyypillisiä malliesimerkkejä näiden teosten esitystraditiosta, vaan vahvan persoonallisia ja hallitusti heittäytyviä dramaattisia, hengittäviä monumentteja puhtaimmalle ja yksilöllisimmälle musiikille.
Tämä CD-levy kuuluu kokoelmani rakkaimpiin. Näissä teoksissa ja tulkinnoissa kuulen sitä, mitä isoja alkukirjaimia tarpeettomasti käyttävät saattaisivat kutsua Suureksi Taiteeksi tai jopa vain Taiteeksi. Se on kokemus, joka muuttaa minussa jotakin, vaikkapa vain loppupäivän ajaksi. Elämä tuntuu mielekkäämmältä, maailma tuntuu olevan mallillaan ja mielessä kytee asteittain etenevä syvä tyydytys, jota on vaikeata kuvata. Toisinaan kokemus voi saada hetkeksi hengen salpautumaan ja upottaa kohtalaisen syvään liikutuksen tilaan. Joka tapauksessa se muuttaa ihmistä. Samoin kuin en voi vain kävellä pois Caravaggion maalauksen luota välinpitämättömänä, en voi myöskään vain poistua näiden teosten ja tulkintojen vaikutuspiiristä teeskennellen, että ne eivät muka olisi tehneet syvää vaikutusta - yhä uudestaan ja uudestaan. Suuri ja kestävä taide murtaa jopa postmodernin tyynen kulttuurisnobbailun konventiot. Ymmärrän toki pyrkimyksen vastustaa puolipakollakin tällaista elämystä - voi olla noloa menettää hetkellisesti itsekontrolli tällaisen vuoksi - mutta suurin taide voittaa siltikin joka kerta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti