Tšaikovski: 1812-alkusoitto & Capriccio italien; Beethoven: Wellingtonin voitto

Syyskuun 7. päivänä 2012 on kulunut täsmälleen 200 vuotta Napoleonin sotien suurimmasta taistelusta. 7.9.1812 yli neljännesmiljoona sotilasta kamppaili Borodinossa Moskovan hallinnasta. Ranska saavutti taistelussa voiton ja Napoleon pääsi Kremliin, mutta Venäjän armeijaa ei tuhottu. Sen sijaan Ranskan Grande armée suurin piirtein tuhoutui kaamealla talvisella marssilla takaisin kotiin. Moskovakin paloi, ja kaiken kaikkiaan koko vuoden 1812 sotaretki kuuluu siihen kategoriaan, jossa saattaisi vaikkapa piillä kenties jokin historiallinen opetus.

Näh, kuka muka Moskovaa edes tarvitsee...

Borodinon taistelun 200-vuotispäivän kunniaksi tarkastelen aiheeseen läheisesti liittyvää musiikkia. Kyseessä on todennäköisesti kaksi populistisinta teosta, mitä vakavasti otettavat klassisen musiikin säveltäjät ovat koskaan saaneet aikaiseksi. Yhdellä levyllä pääsee seuraamaan Napoleonin tappiota peräti kahdesti - ja välissä voi piipahtaa lomalla Italiassa.

Tšaikovski: 1812-alkusoitto; Capriccio italien
Beethoven: Wellingtonin voitto
Minneapolis Symphony Orchestra, Antal Doráti, Le Constant -pronssikanuuna (valettu Ranskassa 1776), Laura Spelman Rockefeller Memorial -kellotornipeli. Decca, äänitetty 1955 (Capriccio), 1958 (1812) ja 1960 (Wellington). Erillinen sanallinen selostus 1812-alkusoiton ja Wellingtonin voiton äänitysteknisestä problematiikasta: Deems Taylor.

Alkuperäinen LP on myydyimpiä klassisen musiikin levytyksiä (yli kaksi miljoonaa yksin Yhdysvalloissa), ja tämä 1812-alkusoitto pyrkii mahdollisimman tarkkaan autenttisuuteen Tšaikovskin vision mukaisesti.  

Pjotr Tšaikovski (1840-1893) sävelsi 1812-alkusoiton Napoleonin Venäjän-sotaretken 70-vuotisjuhlaan 1882 - teos tosin valmistui jo 1880. Säveltäjä ei pitänyt sitä kovin kummoisena saavutuksena ja luonnehti sitä yksisanaisesti meluisaksi. Keisari Aleksanteri II oli aloittanut Moskvajoen rantaan Kristus Vapahtajan tuomiokirkon rakentamisen vuonna 1880 (jo keisari Aleksanteri I oli luvannut rakennuttaa sellaisen Ranskasta saavutetun voiton kunniaksi 1813) ja Tšaikovskin alkusoiton oli määrä saada ensiesityksensä ko. katedraalin edustalla. Hanke oli erittäin kunnianhimoinen: tuomiokirkolle rahdattaisiin sinfoniaorkesterin lisäksi sotilassoittokunta, esitykseen kuuluisi elektronisesti ohjattuja tykinlaukauksia ja kaiken huipuksi finaalissa kaikki Moskovan keskustan kirkot antaisivat kellojensa pauhata. Keisari Aleksanteri II kuitenkin murhattiin 1881, eikä juhlatunnelma sen jälkeen ollut huipussaan. Alkusoitto sai ensiesityksensä sisätiloissa ilman tehosteita Moskovan taide- ja teollisuusnäyttelyssä 1882. Kristus Vapahtajan tuomiokirkko, suurin ortodoksinen laatuaan, valmistui 1883.

5. syyskuuta 1931 marxismi-leninismi osoitti sivistyneisyytensä räjäyttämällä katedraalin. Paikalle oli määrä pystyttää valtava Leninin monumentti, mutta sitä ei kumma kyllä koskaan kuulunut - kupolien kulta kyllä kelpasi valtiolle. Lopulta 1950-luvulla montusta viimeisteltiin uima-allas. 1990-luvulla katedraali rakennettiin uudelleen vanhalle paikalleen.

Vaikka Tšaikovski itse ei juuri arvostanut 1812-alkusoittoa, muodostui siitä nopeasti kaiken teatraalisuutensa ja populisminsa vuoksi hänen suosituimpia teoksiaan. Se on pitänyt hänen perikuntansa kaikkein vahvimmin leivän syrjässä.

Alkusoitto alkaa jousien esittelemällä hartaalla ortodoksisella hymnillä, jota seuraa kärjistyvä leppoisan kansantanssin ja sotaisien selkkausten vastakkainasettelu. Ranskalaisia edustaa lainaus Rouget de Lislen Marseljeesista (joka ei ollut Ranskan kansallislaulu vuonna 1812; kappale oli pannassa ensimmäisen keisarikunnan aikana) ja venäläisiä laulu Jumala keisarin pelastakoon (joka ei ollut Venäjän kansallislaulu vuonna 1812, sillä sen sävelsi Aleksei Lvov vasta 1830-luvulla). Alkusoitto huipentuu valtaisiin voitonorgioihin, jotka menevät nykykuulijan mielestä hieman naurettavan puolelle. Mutta mitäpä siitä, vaikka kappale on yletön: siinä sen viehätys juuri piileekin.

Dorátin stereofoninen esitys vuodelta 1958 on tunnettu erityisesti erinomaisista ja realistisista tehosteistaan, ja totta onkin, että tykin ja kellojen efekti on suurenmoisen vaikutava. Kapellimestari saavuttaa silti muutakin: tulkinnassa on käsinkosketeltavaa innostusta ja draivia, vaikka soitto ei aina olekaan kaikkein hienostuneinta. Toisinaan vähemmän puleeratun kuuloiseen jousi- ja vaskisointiin vaikuttanee tosin myös äänitys, joka ei kävisi enää nykyisestä huipputasosta. Ääntä ei voi kehua meheväksi, mutta toisaalta pieni - hyvin pieni - rakeisuus sopii taistelumusiikkiin ja lopputulos on vakuuttava, hauska ja viihdyttävä. Doráti ei yritä hienostella, vaan kohtelee teosta pikemminkin showna kuin taideteoksena ottaen siitä kaikki tehot irti. Olen kuullut varsin monta levytystä tästä ihastuttavalla tavalla kornin patrioottisesta ja lapsellisen viihteellisestä teoksesta, enkä ole kohdannut tämän ylittänyttä. Vain Antonio Pappano on italialaisvoimin ja kuorolla vahvistettuna saavuttanut vähintään yhtä tyydyttäviä tuloksia erilaisella lähestysmistavalla, hänkin vasta 2000-luvulla.

Levyn kahden taistelun väliin sijoittuu italialainen suvantosävellys. Capriccio italienissa (1880) Tšaikovski tarkastelee Italiaa turistin korvin. Mitään autenttista saapasmaalaisuutta on turha hakea teoksesta, jonka nimen ensipuolisko on italiaa ja loput jostain käsittämättömästä syystä ranskaa. Italialaisen ratsuväen fanfaarilla alkava teos on fantasiamuotoinen sikermä Apenniinien niemimaan kansansävelmiä ilman yhdistäviä tekijöitä. Tšaikovski ennusti aivan oikein, että teoksesta tulisi menestys - yleisöllä on tapana rakastaa sitä - mutta hän esitti taas luottamuksellisesti epäilyksiä Capriccion musiikillisesta tasosta ja sisällöstä. Teos on kiistatta keveintä mahdollista orkesteri-Tšaikovskia. Doráti saa kuitenkin kuulijan nauttimaan vaivoitta tästä sinfonisesta kevytsarjalaisesta. Kun teoksen melodinen materiaali on mitä on ja lisäksi vielä hieman toisteistakin, on paljon kiinni kapellimestarin rytmitajusta ja tempovalinnoista. Doráti räiskii molemmista täysosumia, ja tätä mukaansatempaavampaa versiota on vaikeata löytää.

Albumin toinen sotaisa hurvittelu on Ludwig van Beethovenin (1770-1827) Wellingtonin voitto eli Vitorian taistelu eli Taistelusinfonia (Wellingtons Sieg oder die Schlacht bei Vittoria, op. 91). Tämä vartin mittainen kuriositeetti vaskien ja lyömäsoitinten osalta merkittävästi vahvistetulle orkesterille, musketeille ja tykille on varmasti Beethovenin omituisin sävellys. Sen syntyhistoria on myös erikoinen: Beethoven sävelsi sen alun perin eräälle äärimmäisen harvinaiselle ja monimutkaiselle mekaaniselle instrumentille, panharmonikonille. Panharmonikon, eräänlainen pilleillä varustettu kosketinposetiivi, on saksalaisen keksijä-muusikko-helppoheikki Johann Nepomuk Mälzelin (1772-1838) luomus. Beethovenille Mälzel oli jo entuudestaan tuttu kuulotorvien ja metronomin kehittäjänä, ja niinpä kahden eksentrikon yhteinen projekti panharmonikon-sävellyksen merkeissä sujui varsin luontevasti. Wellingtonin voitto aiheutti kuitenkin myöhemmin tekijänoikeuskiistoja Beethovenin ja Mälzelin välille, ja Beethoven sovitti teoksen lopulta myös orkesterille maksimoidakseen omat tuottonsa.

Teoksen innoittajana toimi 21.6. 1814 käyty Vitorian taistelu. Vitoriassa (baskiksi Gasteiz) Baskimaalla Wellingtonin herttuan johtamat brittiläis-portugalilais-espanjalaisjoukot saavuttivat ratkaisevan voiton ranskalaisista, joita johti Napoleonin veli Joseph Bonaparte. Espanjan itsenäisyyssotana ja Pyreneiden niemimaan sotana tunnettu konflikti alkoi vuonna 1807, kun Napoleon yritti pakottaa Portugalin liittymään mannermaansulkemukseen sodalla. Ranskalais-espanjalainen liittokunta hyökkäsi Portugaliin, joka sai Britanniasta liittolaisen keskiaikaisen valtiosopimuksen nojalla. Ranska junaili Espanjassa vallankaappauksenomaisen mellakan, jossa kuningas Ferdinand VII pakotettiin luopumaan kruunustaan. Napoleon nosti veljensä Josephin Espanjan valtaistuimelle. Espanjalaiset eivät ollet tyytyväisiä joutumisestaan Ranskan keisarikunnan nukkevaltioksi. Britit onnistuivat vapauttamaan Portugalin, ja tämän jälkeen seurasi pitkä sissielementtejä sisältänyt sota ranskalaisten ajamiseksi Pyreneiden pohjoispuolelle.

Arthur Wellesley, Wellingtonin herttua (1769-1852) Espanjassa Francisco Goyan maalaamana

Beethoven oli kääntynyt Napoleonin ihailijasta tämän innokkaaksi vastustajaksi tämän julistauduttua ranskalaisten keisariksi. Säveltäjä löysi uuden ihailun kohteen Britanniasta, jonka parlamentaarinen vapaus vetosi häneen. Wellingtonin herttua olikin kätevä anti-Napoleon, syntynyt vieläpä samana vuonna kuin keisari. Wellingtonin voitto on omistettu Britannian sijaishallitsijalle, Walesin prinssi Yrjölle (kuningas Yrjö IV 1820-1830).

Wellingtonin voitto on erittäin sopiva pari 1812-alkusoitolle. Se on tehosteissa ja lainasävelmissä rypevä yletön historiallinen hulluttelu. Teos alkaa trumpettisignaaleilla, jotka esittelevät taistelun osapuolet. Brittejä edustaa Rule Britannia, ranskalaisia taas perinteinen marssilaulu Marlbrough s'en va-t-en guerre, joka saattaa olla tutumpi sanoilla For He's A Jolly Good Fellow. (Espanjalaisilla ja portugalilaisilla, joita taisteli brittien rinnalla n. 25 000, ei ole musiikillista läsnäoloa tässä sinfonisessa taistelussa.) 
Itse taistelu on melko raastava kokemus: tykit pauhaavat, musketit rätisevät ja orkesteri hyökkää useana aaltona. Lopulta ranskalaisten vastarinta murtuu, ja heidän marssilaulunsa palaa vaimenevana mollikulkueena. Teoksen jälkimmäinen puolisko on Beethovenin muista alkusoitoista hyvin tuttua, kohottavaa voitonmusiikkia. Se on menevää ja innostavaa, mutta säveltäjän mestariteoksiin tätä ei voi lukea. Huipennuksina kuullaan huvittavat versiot God Save the Kingistä. 

Wellingtonin voitosta ei ole turhan monta levytystä tarjolla. Ongelmana on ehkä se, että Beethovenia on totuttu pitämään toisella tavalla vakavana säveltäjänä kuin esim. Tšaikovskia, jonka tuotanto käsittää enemmän ohjelmamusiikkia, baletteja ja oopperoita. Herbert von Karajan on levyttänyt teoksesta täsmällisen ja ankaran version, mutta Dorátin tulkinnassa tuntuu paremmin taistelun hälyinen, epävarma ja kaoottinenkin tunnelma. Erikoisefektit on tässäkin tehty huolella, ja lopputulos on todella hauska ja viihdyttävä, vaikka kappale ei itsessään ole aivan yhtä nautittava kuin 1812-alkusoitto.

Deems Taylorin (kuka hän sitten onkaan) kommentaari 1812:n ja Wellingtonin äänitysteknisistä ratkaisuista on tyhjänpäiväinen ja mielenkiinnoton, ehdottomasti kaksi tylsintä ääniraitaa koko äänitekokoelmassani. Molemmat selostukset ovat järjettömän pitkäpiimäisiä ja monumentaalisen turhia, enkä usko että kukaan kuuntelee niitä kahdesti. Harmillista, että tällaiseen jähnäykseen käytetään yhteensä 25 minuuttia 66 minuutin pituisesta levystä. Jäljelle jää nelisenkymentä minuuttia mainiosti toteutettua hupimusiikkia, jossa musiikki trivialisoi historian ja jonka ottaminen vakavasti olisi suuri synti.