Saksan kuuluisimpiin kuuluva ja ehdottomasti vanhan Itä-Saksan paras orkesteri perustettiin vuonna 1781, kun saksilaiset porvarit halusivat kohentaa kaupungin kulttuurielämää; kyseessä on Saksan ehkä varhaisin vakituinen orkesteri, jonka juuret eivät ole hovihuvituksissa. Konserttisali rakennettiin alun perin kangaskauppiaiden kilta- ja myyntitaloon, mistä orkesteri sai nimensä. Noin sata vuotta myöhemmin orkesterille pystytettiin varsinainen konserttitalo, joka sai tosin yhä nimensä tekstiilikaupan mukaan. Uusi Gewandhaus oli kuuluisa erinomaisesta akustiikastaan. Se tuhoutui täydellisesti liittoutuneiden pommituksessa helmikuussa 1944. Masur otti tehtäväkseen uuden Gewandhausin rakentamisen maineikkaalle orkesterille, ja hän käytti vaikutusvaltaansa Itä-Saksan kansainvälisesti tunnetuimpiin ja arvostetuimpiin kuuluvana taiteilijana saadakseen puolueen hankkeen taakse. Masur muurasi kolmannen konserttisalin peruskiven 1977, ja viimeisin Gewandhaus valmistui orkesterin 200-vuotisjuhliin 1981. Se näyttää juuri niin kammottavalta kuin itäsaksalaisen kulttuurilaitoksen kuuluukin, mutta salin akustiikka on johdonmukaisen ylistetty.
Masur nosti toki orkesterinkin tasoa. Hän oli tarkka puhtaasta ja täyteläisestä soinnista, ja oli tunnollisen harjoittelunsa ja hyvien tulostensa ansiosta myös varsin suosittu vierailija. Hän myös levytti varsin usein läntisten levy-yhtiöiden kanssa. Masur vaikuttaa luottaneen Itä-Saksan järjestelmään aina 1980-luvun lopulle, jolloin väkivallan uhka ja hallinnon autoritaarisemmat otteet saivat hänet puuttumaan Leipzigissa kyteneeseen vastakkainasetteluun. On osin Masurin näkyvän julkisen aseman ansiota, että Itä-Saksa kaatui Leipzigissa verettömästi. Saksojen yhdistyttyä Masur sai vakinaisia virkoja lännen huomattavista orkestereista. Hän toimi ylikapellimestarina Lontoossa ja Pariisissa saaden eniten huomiota New Yorkin filharmonikkojen johdossa. Masur sai manhattanilaisorkesterin soimaan täsmällisesti, mutta minun kuulemissani otoksissa on myös tietty rutiinin ja kasvottomuuden tuntu. Vuoden 2001 terrorihyökkäysten jälkeen Masur johti muistokonsertissa Brahmsin Ein deutsches Requiemin – erinomainen ja toiveikkaan inhimillinen valinta. Vuonna 2012 Masur ilmoitti lopettavansa kapellimestarin työt, kun Parkinsonin tauti oli viemässä hänen työkykynsä. Hän ehti seitsemällä vuosikymmenellä johtaa valtavan määrän konsertteja ja tehdä huomattavan valikoiman levyjä. Masurin keskeisintä alaa olivat aina 1800-luvun saksalaiset klassikot: Mendelssohn, Schumann, Brahms. Tätä traditiota hän vaali myös Gewandhausorchesterissa, jonka ylikapellimestarina Mendelssohn oli aikanaan toiminut. Masur ei kuitenkaan ollut repertoaarissaan rajoittunut, vaan sisällytti ohjelmistoihin myös esim. ranskalaista, venäläistä ja pohjoismaista musiikkia, joiden kuuleminen ei ole musiikillisesti sangen omavaraisessa Saksassa itsestään selvää. Hän myös piti varsin innokkaasti esillä omien aikalaistensa sävellyksiä ja muuta uutta musiikkia, joka on kuitenkin harvemmin päätynyt levylle saakka.
Masur ei ole ollut minulle läheinen musiikin tulkitsija. Olen pitänyt monia hänen levytyksiään kuivahkoina ja tulkinnallisesti mielikuvituksettomina – ammattitaitoisina, mutta hieman hengettöminä. Onneksi on poikkeuksiakin, ja sellainen sopii hyvin tähän tilanteeseen kunnioittamaan ahkeran ja tunnollisen kapellimestarin elämäntyötä.
Max Bruch (1838–1920) on Masurille mitä sopivin valinta: Bruch omaksui uskollisesti Mendelssohnin ja Schumannin tyylin soveltaen sitä vaivattomasti ja viehättävästi. Ensimmäisestä viulukonsertostaan muistettu säveltäjä tuotti paljon muutakin musiikkia, jota ei kuulla juuri koskaan (hän joutui Kolmannessa valtakunnassa virallisen antisemitismin uhriksi olematta edes juutalainen – mitä nyt käytti muutamaa juutalaista teemaa musiikissaan). Masur levytti Philipsille suurimman osan Bruchin orkesterimusiikista Leipzigissa 1970- ja 1980-luvuilla. Ne on julkaistu kahdella erittäin hyvällä tupla-albumilla. Tänään käsittelen sitä, jolla ovat Bruchin sinfoniat. Myös se toinen, joka sisältää hänen viulukonserttonsa Salvatore Accardon tulkitsemina, on kuulemisen arvoinen, jos pitää tyylistä.
Max Bruch:
Sinfonia nro 1 Es-duuri, op. 28 (1868, 28 min);
Sinfonia nro 2 f-molli, op. 36 (1870, 34 min);
Sinfonia nro 3 E-duuri, op. 51 (1882, 32 min);
Konzertstück viululle ja orkesterille, op. 84 (1911, 19 min);
Romanssi, op. 42 (1874, 12 min);
Adagio appassionato viululle ja orkesterille, op. 57 (1890, 10 min);
In Memoriam – Adagio viululle ja orkesterille, op. 65 (1893, 16 min).
Salvatore Accardo, viulu (opp. 57, 65 & 84);
Gewandhausorhester Leipzig, Kurt Masur.
Philips (2CD), äänitetty Leipzigissa 1977–1988. 2h 31 min.
Bruchin sinfoniat ovat pettämättömän melodista ja taidokasta työtä, jota kuuntelee vaivattomasti ilokseen. Haastavaa sisältöä ne eivät tarjoa, eikä niissä pyritä mitenkään laajentamaan tuttuja musiikillisia maisemia, mutta jos hakee mielihyvää ja pitää Mendelssohn–Schumann-linjasta, on luvassa ilahduttavia löytöjä. Muutamissa teoksissa on jopa pastissin tuntua, mutta näin korkealla taitotasolla siitä ei tule mieleen valittaa. Bruchin esikoissinfonia vuodelta 1868 on letkeässä tunnelmassaan kuin toisinto Schumannin Reiniläisestä sinfoniasta, ja Kolmas sinfonia (jota Bruch kaavaili kutsuvansa omaksi Reiniläisekseen – kölniläissyntyinen säveltäjä vietti nuoruutensa Reininmaalla) on kuin tasattu Mendelssohn–Schumann-hybridi, joka yhdistää Schumannin laajakaariset melodiat Mendelssohnin pettämättömään selkeyteen ja kirkkauteen. Sinfonia nro 2 eroaa vakavamman ja ankaramman yleissävynsä ansiosta joukosta; siinä ei edes ole keventävää scherzoa, koska säveltäjä katsoi kolmen tasamittaisen osan muodostavan täydellisen ohjelman. Masur toteuttaa sinfoniat erittäin viehättävästi. Nämä kauniit teokset vaativat pehmeää ja sulavaa otetta, ja Leipzigin orkesteri kuulostaa miellyttävän rennolta ja vapautuneelta. Jouset soivat asiaankuuluvan lämpimästi, ja parhaimmillaan sinfoniat tuntuvat kulkevan omalla valoenergiallaan, kuten Mendelssohnin parhaissa teoksissa voi käydä. Jotain kieltämättä musiikin omaperäisyydestä kertoo, että kahden muun säveltäjän nimen jatkuva mainitseminen tuntuu tässä välttämättömältä, mutta viehätysvoimaltaan Bruchin sinfoniat ovat moitteettomia, ja Masur tavoittaa niiden edellyttämän ilmaisun erinomaisesti.
Albumin hieno lyhyempien concertanteteosten valikoima on lähellä varastaa koko show'n. Tällaisia omaehtoisia ja itsenäisiä kappaleita ei kuule turhan usein, eikä konserttiohjelmistoissa tunnu enää olevan niille tilaa. Se on vahinko ja menetys, sillä lämpimän surumielinen In Memoriam on suoranainen mestariteos, jossa viulisti Salvatore Accardon ja Masurin orkesterin yhteistyö hehkuu arvokkaasti, liikuttavasti ja syvän inhimillisesti. Kaikilla osallisilla tuntuu olevan välittömän luonnollinen yhteys Bruchin musiikin valloittavimpiin puoliin. Philipsin äänitys on mehevän lämpöinen ja mukavan yksityiskohtainen. Kaikista Masurin levytyksistä tämä on minulle mieluisin ja esittelee hänen kykynsä ja lahjansa parhaimmillaan. Varsin epädramaattisesta, teknisesti taitavasta ja tyylilainoilla elävästä musiikista muotoutuu eläviä, nautinnollisia ja jopa koskettavia esityksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti