Varhaiskypsä Kaipainen suuntautui musiikkiin jo lapsena. Kerrotaan, että hänellä oli varhaisnuoruudessaan tapana kuunnella joka aamu jokin Bartókin jousikvartetto. Se on haastava tapa aloittaa päivänsä, eikä sitä voi suositella heille, jotka eivät pääse liikkeelle ilman tuhtia kahvikupillista ja kirkasvalolamppua. Opiskellessaan säveltämistä Sibelius-Akatemiassa 1970-luvulla Kaipainen oli mm. Magnus Lindbergin, Kaija Saariahon ja Esa-Pekka Salosen kanssa perustamassa uuden musiikin näkyvyyden edistämiseen keskittyvää, yhä vaikuttavaa Korvat auki -yhdistystä, joka oli 70–80-luvuilla varsin vaikutusvaltainen Suomen musiikkimaailmassa. Nuoren polven modernisteilla oli missio, ja sitä toteutettiin erottautumalla vanhemman polven modernisteista. Kaipaisen alkupään tuotanto tuntuu olevan – se vähä mitä olen sitä kuullut – jokseenkin rigidiä, vieraannuttavaa ja sellaista, että siitä kuuluu joskus tietty itsetarkoituksellinen riipiminen ja erottautuminen. Enemmän minuun vetoaa säveltäjän myöhempi tuotanto. Eron huomaa, jos vertailee vaikkapa vuonna 1985 valmistunutta varsin vakavaa esikoissinfoniaa vuonna 1994 ilmestyneeseen toiseen sinfoniaan, joka soi paljon mukaansatempaavammin tinkimättä musiikillisesta kekseliäisyydestä ja modernistisesta perusasenteesta.
Musiikin ohella Kaipaisen intohimo oli kirjallisuus, ja monet hänen teoksistaan viittaavat kirjallisuusklassikoihin, ehkä huomattavimpana Danten Jumalaisesta näytelmästä innoituksensa hakenut vuoden 2010 Sinfonia nro 4, Commedia (joka olisi muuten ollut erinomainen valinta Danten 750-vuotisjuhlan teemaan, jos siitä olisi levytystä löytynyt). Valitsin Kaipaisen tuotantoa edustamaan komean levytyksen, joka yhdistää hänen sinfonia- ja konserttosävellyksiään.
Jouni Kaipainen:
Sinfonia nro 3, op. 72 (2004, 45:43):
I Allegro con brio (15:21)
II Adagio misterioso (18:13)
III Allegro (12:08)
Konsertto fagotille ja orkesterille, op. 74 (2005, 27:58):
I Andante; commodo, ma triste – Allegro con spirito (11:41)
II Pas de deux. Andante mosso, quasi allegretto (5:00)
III Largo sognando (6:25)
IV Presto (4:49)
Otto Virtanen, fagotti;
Tampereen filharmoninen orkesteri, Hannu Lintu.
Ondine, äänitetty Tampere-Talossa 2005 (Sinfonia) & 2006. 73:52.
Kaipaisen Sinfonia nro 3 valmistui tilausteoksena Tampereen filharmoniselle orkesterille vuonna 2004. Kolmiosaisella teoksella on kestoa romanttiselle sinfonialle tyypillisen kolmen vartin verran, ja se tuntuu jopa noudattavan perinteistä sinfonista kaavaa, ainakin melkein. Beethovenin 5. sinfonian Allegro con brio -merkinnällään väistämättä mieleen tuovaa avausta seuraa hidas osa, ja vain lyhyt, leikkisä ja tanssillinen scherzo jää klassis-romanttisen sinfonian rakennepaloista puuttumaan ennen mojovaa finaaliosaa. Scherzokin on tavallaan mukana, sillä se läpäisee koko sinfonian. Säveltäjä itse osaa kertoa asian parhaiten levyn ohjelmalehtisessä:
"Traditionaalisen muodon neljästä osasta (...) puuttuu scherzo, mutta nopean, oikukkaan tai leikkisän musiikin osuus ei ole mitenkään vähäinen. Scherzomaista musiikkia on paljon, mutta se esiintyy jakautuneena muihin osiin ja toimii niiden sisällä kaiken tapahtumisen primus motorina."Tämä ei tarkoita, että sinfonia olisi erityisen hilpeä tai keveä. Se on pikemminkin massiivinen ja huima, sellainen, jota romanttisena aikana olisi kutsuttu suureksi. Säveltäjä itse jatkakoon, kun hänellä on sana hallussa:
"Teoksen yksi perusjuonne on kepeän ja leikkisän musiikin taipumus muuttua joksikin, joka ei enää ole ollenkaan niin kepeää tai leikkisää. Musiikissa vaikuttaa eräänlainen veteen piirretty viiva, jonka eri puolilla asiat vaikuttavat erilaisilta, vaikka ovat perustaltaan samaa.
Ensimmäisessä, laajassa ja nopeassa osassa asetelma tuottaa hyvin dramaattisia tuloksia. Sonaattimuotoinen osa lähtee vakavuuteen virittävän johdannon jälkeen liikkeelle kissamaisen notkein ja oikullisin elein, mutta ennen pitkää käy ilmi, että kysymyksessä on suurikokoinen kahlittu peto, joka tempoilee tilanahtaudessaan ja tutkii mahdollisuuksiaan päästä karkuun. Johtopäätökset ovat armottomia ja osa päättyy ilman helpottavaa ratkaisua.
Hidas osa on myös moniaineksinen. Levollisten ja ilmavasti soitinnettujen laajakaaristen melodioiden oheen ilmaantuu täyteläistä soitinkudosta ja siihen kätkettyä energialatausta, sekä itsepintaisen säestyksensä päällä kuumeisen kiihkeästi liikkuva keskijakso. Finaali on muodoltaan passacaglia – se toisin sanoen perustuu alati toistuvalle bassoteemalle. (...) Yksinkertaistaen voisi sanoa, että osan muoto on passacaglian, mutta sen dramaturgia on sonaattirondon. Finaali on hyvin monimuotoinen ja monitasoinen: se sisältää eri aineksia mm. fanfaarieleistä kehittelevään allegroon, scherzoon, laulavaan andanteen ja surumarssin kaltaiseen (mutta viisijakoiseen!) pysähdysvaiheeseen, ennen kuin se saavuttaa katharsis-pisteen niin että loppurynnistys tulee mahdolliseksi."
Kulttuurihistoriallisesti valppaat tekevät säveltäjän mietteistä varmasti kiinnostavia huomioita. Brahmsin, tuon vakavan romantikon, neljäs ja ankarin sinfonia päättyy suureen passacagliaan; sama säveltäjä on tunnettu myös sinfonioidensa scherzo-osista ja mielekkäiden suhteiden rakentamisesta sinfonian osien välille. Lisäksi beethoveniaanisella merkinnällä varustettua ensiosaa luonnehtiessaan Kaipainen viittaa kahlittuun ja ahdistettuun petoon. Tämä on hyvin romanttista kieltä ja romanttinen teema, mutta ahdistus ei ole moderninakaan aikakautena tuntematon asia. Sinfoniassa Kaipainen muotoilee romanttista tematiikkaa moderniin ilmiasuun, jolloin myös yhteydet sinfonian suureen traditioon istuvat kokonaisuuteen. Kahlitun voiman tuntu ja sooloinstrumenttien merkittävät osat rakentavat dramatiikkaa "yksilön ja yhteisön vastakkaisasetelmasta", kuten säveltäjä ilmiön muotoilee – konserttosävellyksistä kirjoittaessaan, mutta tähän sinfoniaankin hyvin sopivasti. Tällaisen kielenkin käyttö on ollut joskus avantgardisteilla puolipannassa, mutta modernistisen tyylin ja emotionaalisen tai tarinallisen vetoavuuden ei tarvitse sulkea toisiaan pois. Ehkä Kaipaisen intohimoinen kirjallisuusharrastus kanavoitui hänen musiikkiinsa myös dramatiikan ja narratiivisen säveltämisen kykynä. Kolmas sinfonia on näet huikeaa kerronnallista vyörytystä ensi hetkistä viimeiseen ällistyttävään kajaukseen. Suurta sinfoniaa ajaa vastustamaton juonellinen energia, joka ei menetä puhtiaan vilvoitellessaan välillä suvannoissa ja lukuisissa upeissa soolo-osuuksissa, jotka säveltäjä itsekin myöntää vaikutteiksi samaan aikaan tekeillä olleista konserttosävellyksistä. Voisin julistaa sinfonian omalla merkityksettömällä tuomiollani mestariteokseksi, mutta oleellista on vain se, että se on uppouttanut minut täydellisesti ja että olen saanut tästä vuoden 2015 keväällä hankkimastani levystä suurta nautintoa ja virkistystä yhä uudelleen. Jos tälle sinfonialle antaa keskittyneesti viisi minuutia aikaa, pitää se herpaantumatta otteessaan loput 40 minuuttia. Olen ihastunut tähän teokseen ja harmittelen vain sitä, etten ole tullut kuulleeksi sitä vielä paljon aikaisemmin.
Fagottikonsertto ei jää laadussa tai mielekkyydessä sinfoniasta jälkeen, ei ainakaan oman lajityyppinsä kokonaisuudessa. Fagotti on ehdottoman rakastettava soitin, joka jää valitettavan usein huomaamattoman taustoittajan tai koomisen efektimaakarin rooliin. Instrumentissa on kiistatta koominen potentiaali, joka välittyy sen repertoaarin tähtihetkistä, joihin luen ainakin Dukas'n Noidan oppipojan ja Isoisän roolin Prokofjevin Pekassa ja sudessa. (Stravinskyn Kevätuhrin unohtumaton alkusoolo ei ole täysin vailla komiikkaa, mutta siinä hallitsee pikemminkin arvoitus ja esihistoriallisuus.) Fagotille omistetuista sooloteoksista on jatkuva alitarjonta, ja Kaipaisen Fagottikonsertolle toivoisi jo siksikin paljon lisäesityksiä. Ensisijaisesti se on ne toki ansainnut kaikinpuolisella loistokkuudellaan. Jos konserttotuntemuksesi kattaa "vain" ns. perinteisemmät tyylikaudet, uskon tämän läpeensä rakastettavan, runsaskerroksisen ja mielikuvituksen lentoa tihkuvan teoksen voivan avata aivan uusia maisemia. Kaipainen tuntee konserton ja fagotin historian ja pystyy kiertämään konventioita melko hämmästyttävästi. Komiikasta ei pääse fagotin kohdalla tyystin eroon, eikä se ole tarkoituskaan – säveltäjä itse kirjoittaa, että mieltää fagotin klovnerian "komiikan ja tragiikan erottamattomana yhdistelmänä kuin Don Quijote, Chaplin tai Pierrot" – kuten tanssilliset osuudet ja vastustamaton finaali osoittavat.
En ole kuullut näistä teoksista muita tulkintoja tai esityksiä, joita ne ehdottomasti runsain mitoin ansaitsevat, mutta minulle ei tuota vaikeuksia hyväksyä täydellisesti kapellimestari Hannu Linnun räväkän täsmällistä ja syvältä kouraisevaa muotoilua saati fagotisti Otto Virtasen syötävän ihastuttavaa, terävää ja ilmeikästä soittoa. Tamperelaisten soitto on ansainnut kehut myös tältä vanhan pääkaupungin suunnasta, ja äänityskin on esimerkillisen täyteläinen, jykevä ja raikas. Jos taiteen maailmassa on mitään oikeutta, jäävät nämä teokset elämään, toivottavasti suurempina kuin aavistammekaan. Pitäkäähän nämä aarteet ohjelmistossa. Ei koskaan tiedä, milloin tämän kokoisessa maassa seuraavan kerran tehdään jotain yhtä hienoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti