Beethoven: Sinfoniat 4 & 7

Beethovenin sinfoniat nro 3, 5–7 ja 9 nauttivat suuresta suosiosta omilla ansioillaan, mutta niillä on tapana jättää epäsuhtaisesti varjoonsa harvemmin kuullut nrot 1, 2, 4 ja 8. Varsinkin vuonna 1806 valmistunut Sinfonia nro 4 on Beethovenin sinfoniatuotannossa suuri väliinputoaja. Se sijoittuu kahden itseään huomattavasti ekstrovertimmän ja parrasvaloissa paremmin viihtyvän ikonisen merkkiteoksen väliin. Kolmas sinfonia eli Eroica on käännekohta länsimaisessa musiikissa, ja Viides sinfonia dramaattisine avausiskuineen  ehkä koko klassisen musiikin tunnetuin sävellys. Niiden välissä on vaikeata kukoistaa, ja ensi kuulemalta Neljäs voikin kuulostaa epädramaattiselta ja pienimuotoiselta naapureihinsa verrattuna. 

Kesällä 1806 ripeästi mutta huolettomasti sävelletty sinfonia oli Beethovenille mieluisa tilaustyö kreivi von Oppersdorffilta, joka maksoi hyvin eikä hengittänyt aikarajoineen niskaan. (Myös Beethovenin viides on omistettu kreivi Oppersdorffille.) Teos säteileekin hyvää mieltä. Valoisa, nuorekas ja solakka sinfonia vuorottelee arvoituksellisten ja leikkisän iloisten tunnelmien kesken. Se alkaa Oppersdorffin lumoaman Sinfonia nro 2:n tapaan hitaalla ja hieman mystisellä johdannolla, jollaisia Haydn suosi myöhäisissä sinfonioissaan, ja kehkeytyy sähköisen kliimaksin kautta elegantin hilpeään nopeaan kehittelyyn, jossa ote on kevyt ja viileän iloinen. Koko teoksessa balettimaista hidasta osaa ja unohtumatonta scherzoa myöten aina pyörteisen elinvoimaiseen finaaliin vallitsee kirkas, raukea riemu. Sinfoniassa on miellyttävä "valaistus" ja beethovenilaisittain harvinaisen läpikuultavat äänelliset tekstuurit. Ensiesityksensä sinfonia sai yksityistilaisuudessa ruhtinas Lobkowitzin residenssissä maaliskuussa 1807, ja tämän jälkeen se oli sopimuksen mukaan jonkin aikaa kreivi Oppersdorffin henkilökohtaisena viihdykkeenä ennen julkaisemistaan. Tämän jälkeenkään se ei ole koskaan noussut vankkumattomaan suosioon, ja jopa jotkut Beethovenin ihailijat ovat suhtautuneet siihen hyvin varauksellisesti. Esimerkiksi Wagner tulkitsi sinfonian viileän valaistuksen suoranaiseksi kylmyydeksi. Robert Schumann näki teoksen myötämielisemmin ja luonnehti sitä solakaksi kreikkalaiseksi neidoksi, joka löysi itselleen paikan kahden germaanisen jättiläisen välistä. Neljäs onkin selvästi edeltäjäänsä ja seuraajaansa klassisempi, muttei ankara, vaan pikemminkin hallitun lennokas. Se on läpeensä ilahduttava sävellys, jonka luulisi miellyttävän aivan erityisesti heitä, jotka pitävät Beethovenia liian raskaana.

Seitsemäs sinfonia (1812) syntyi Beethovenin "levätessä" Teplitz-Schönaun kylpyläkaupungissa Böömin ja Preussin rajaseudulla, ja se on ollut aina säveltäjän esitetyimpiä ja rakastetuimpia teoksia, johon hän itsekin oli harvinaisen tyytyväinen. Teosta voi pitää hehkuvan elämänilon ekstaattisena purkauksena, johon vähemmän riemukkaita sävyjä tuo vain hypnoottinen hidas osa. Tätä samanaikaisesti rempseää ja ylvästä sinfoniaa Wagner luonnehti tunnetusti tanssin apoteoosiksi, eikä se ole huono kuvaus. Tämänkertainen albumi, joka käsittää Nelosen ja Seiskan, rakentaa johdantoesseessä teosten välille yhdistävää ja erottavaa tematiikkaa. Neljättä kuvataan "apolloniseksi" ja Seitsemättä "dionyysiseksi". Ensin mainittu on kieltämättä rauhaisassa läpikuultavuudessaan ylevä ja valoisa, jälkimmäinen taas tarttuva, kiihtyvä ja tunteisiin tarttuva. 

Ludwig van Beethoven:

Sinfonia nro 4 B-duuri, op. 60 (1806):

I Adagio – Allegro vivace (10:17)
II Adagio (9:38)
III Allegro vivace (5:57)
IV Allegro ma non troppo (5:44)

Sinfonia nro 7 A-duuri, op. 92 (1812):

I Poco sostenuto – Vivace (11:19)
II Allegretto (7:45)
III Presto (7:30)
IV Allegro con brio (6:28)

Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan.

Deutsche Grammophon, äänitetty Berliinin Philharmoniessa 1983. 64:49.

Apollonisen osuuden näistä esityksistä kyllä kuuleekin. Siitä en taas ole aivan varma, äityykö Herbert von Karajan (1908–1989) aivan dionyysiseen bakkanaaliin tässä viimeisessä levytetyssä Seitsemännessään.

Karajan oli innokas digitaalisen äänityksen ja CD-levyn puolestapuhuja, ja 1980-luvulla hän levytti Deutsche Grammophonille kahdenkymmenen uuden CD-levyn sarjan kiusaannuttavan henkilökulttimaisella nimellä "Karajan Gold". Se julkaistiin uuden tekniikan ja kapellimestarin 85-vuotispäivän kunniaksi, ja Karajan halusi ohjelmiston edustavan hänen maineikkainta repertuaariaan. Taustalla näkyy tietty suuruudenhulluus, jossa ikääntyvä kapellimestari mitä ilmeisimmin pyrki taltioimaan suunnattoman merkittäväksi arvottamansa työn jälkipolville viimeisimmällä ulottuvilla olevalla tekniikalla. En minä siitä valita: Karajan oli loistava, harvinaisen lahjakas kapellimestari, ja useimmat Karajan Gold -sarjan levyt, jotka olen kohdannut, ovat erittäin laadukkaita, ja joukossa on Karajanin levytysuran parhaimmistoa, mm. huikeaa Bruckneria, Sibeliusta, Ravelia, Debussyä ja Straussia. 

Eikä ole tämä Beethovenkaan huonoa, päinvastoin. Karajanin tulkinnat ovat hyvin samantyyppisiä (ja siten erinomaisen tyydyttäviä) kuin mitä hän muotoili jo 1960-luvun alussa, mutta äänitys on nyt hänen uransa paras. Soitto on juuri niin loistavaa kuin taitonsa huipulla olevilta berliiniläisiltä voi odottaa, ja ääni on Karajanin tapaan erittäin tasapainotettu, täyteläinen ja tekstuuriltaan tasaisen sulava. Kaikki eivät ilmeisesti pidä siitä, mutta itse en ole ikinä voinut laskea miinukseksi sitä, että jokin kuulostaa todella hyvältä. Edellä mainittu dionyysisyys jää tosin Seitsemännessä saavuttamatta, sillä Karajanin tulkintaan kuuluu horjumaton ykseys, jossa ei ole juuri sijaa hillittömyydelle. Ekstaattisia tuntuja sen sijaan finaalissa kyllä saavutetaan. Tulkintoja hallitsevat vaivaton eleganssi, huolella punnittu dramatiikka ja itsevarmuus. Musisoinnissa ei ehkä ole kaikkein välittömintä spontaaniutta (vaikka Seiskan finaalin pyörremyrsky saakin pään kiitettävästi pyörälle), mutta intoa, energiaa ja arvovaltaista riemua riittää, ja puitteet ovat upeat. Apollonin ja Dionysoksen sijaan saamme kaksi hieman erilaista, omilla tavoillaan säteilevää Apollonia, ja kyllä se minulle kelpaa. Albumi tarjoaa loistavan tyyppiesimerkin Karajanin elinvoimaisesta Beethoven-tulkinnasta, ja sitä voisi parantaa enää jokin alkusoitto, joka nostasi soittoaikaa 65 minuutin pinnasta vielä kunnioitettavampiin lukemiin – Karajan Gold -sarjan heikkous ovat lyhyehköt ohjelmat, jotka jättävät levyille suhteellisen paljon tyhjää. Tosin tämä albumi on sentään aivan kunnon mitassa.