Strauss: Don Quijote & Don Juan

Vuonna 2016 muistamme, tai ainakin meidän sietäisi muistaa, kahta suurta eurooppalaista kynäniekkaa. Miguel de Cervantes Saavedra (1547–1616) ja William Shakespeare (1654–1616) kuolivat tasan 400 vuotta sitten. Kirjan ja ruusun päivää vietetään 23.4., ja päivämäärä valikoitui sillä perusteella, että Cervantes ja Shakespeare kuolivat molemmat tuona päivänä vuonna 1616. Tai niin ainakin on luultu. Todellisuudessa kumpikaan herroista ei poistunut tuolla päivämäärällä. Cervantes menehtyi 22.4., ja hänet haudattiin seuraavana päivänä. Shakespearen Stuart-Englanti taas ei suostunut käyttämään paavillisia kalentereita, olivat ne sitten vuodenaikojen suhteen paremmin synkassa tai eivät, ja niinpä hänen kuolinpäivämääränsä on 23.4. vain jos noudatamme juliaanista kalenteria; nykyajanlaskun mukaan Avonin joutsen uiskenteli Tuonelan virralle vasta 3.5. Myönnettävä toki on, että herrat sattuivat kuolemaan tahoillaan hyvin lyhyen ajan sisään muodostaakseen kolmasosan eurooppalaisen kirjallisuuden vaikutusvaltaisimmin kanoninisista kirjailijoista (ne muut ovat Homeros, Vergilius, Dante ja Goethe; näin olemme kulttuurieliitissä päättäneet). Toissavuonna käsittelin Shakespearen 450-vuotissynnyinjuhlan kunniaksi hänen teostensa innoittamia sävellyksiä, ja viime vuonna Danten 650-vuotisjuhla keskittyi firenzeläisen runoilijan musiikilliseen elämään; tänä vuonna tulen käymään läpi Cervantesin ja jälleen Shakespearen musiikillista jalanjälkeä. 

Eräs Honoré Daumier'n monista Don Quijote -aiheisista luonnetutkielmamaalauksista.

Cervantesin suuri tragikoominen, filosofinen, korkealentoinen, vulgaari ja metafiktiivinen episodiromaani Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen (I osa 1605, II osa 1615) on modernin romaanin tunnustettuna kantaisänä suunnattoman vaikutusvaltainen. Don Quijoten voimasta kertoo hänen suorimpien ja tunnistettavimpien perillistensä nimekkyys ja taso: Grimmelshausenin Seikkailukas Simplicissimus, Fieldingin Tom Jones, Sternen Tristram Shandy, Diderot'n Jaakko Fatalisti ja hänen isäntänsä (joka lienee suosikkiromaanini, jos sellaista olisi pakko valita), Voltairen Candide, Thackerayn Barry Lyndon, Twainin Huckleberry Finn, Kiven Seitsemän veljestä ja Hašekin Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa kantavat kaikki Alonso Quijanon geenejä.

Cervantesin mestariteos (kuka totta puhuen osaa tarkistamatta nimetä mitään muuta hänen kirjoittamaansa?) on saanut tietysti elämän myös kankaalla, valkokankaalla ja nuottipaperilla. Täällä meitä kiinnostaa tietysti, miten mielevä hidalgo toikkaroi musiikissa. Don Quijotesta ammentavia sävellyksiä on runsaasti, mutta hieman yllättäen vain muutamaa niistä voi pitää mitenkään tunnettuna. Aikanaan kirjan episodit olivat suosittu oopperoiden aihe – ja tätä kirjaa draamaksi sovitettaessa pitää todellakin osata rajata episodinsa, sillä kaikista ansioistaan huolimatta ei Cervantes todellakaan ole kerronnallisen rytmin mestari – mutta nykyään musiikinystävä todennäköisesti kohtaa Don Quijoten vain Richard Straussin (1864–1949) laajan sinfonisen runon (1897) kautta. Seuraavaksi "kuuluisimmat" teokset, Massenet'n ooppera (1910) ja Minkusin baletti (1869) ovatkin jo suoranaisia harvinaisuuksia. Juhlavuoden aikana tarkastelen myös vähemmän tunnettuja musiikillisia Quijoteja, mutta aloitan kierroksen siitä kuuluisimmasta, Straussin puolikonserttomaisesta sinfonisesta runosta. Olen kirjoittanut itse sävellyksen episodeista yllä linkkaamassani aiemmassa artikkelissa.

Richard Strauss:

Don Quijote: fantastisia muunnelmia luonteeltaan ritarillisesta teemasta, op. 35 
(Don Quixote: Phantastische Variationen über ein Thema ritterlichen Charakters)
(43:04)

Don Juan, op. 20 (16:30).

Antonio Janigro, sello; Milton Preves, alttoviulu; John Weicher, viulu (Don Quijote);

Chicago Symphony Orchestra, Fritz Reiner.

RCA, äänitetty Chicagossa 1954 (Don Juan) ja 1959.

Minulla on kaksi versiota tästä unkarilaissyntyisen Fritz Reinerin (1888–1963) chicagolaisesta Don Quijotesta: aiemmin olen sivunnut sitä osana Straussin sävelrunojen pakettia. Tämä SACD-julkaisu kuulostaa minun laitteistollani ehkä hitusen paremmalta ja syvemmältä kuin CD-paketin erittäin hyvä äänitys, mutta ero ei ole suuren suuri. 

Palatessani näiden tulkintojen pariin ilahduin taas siitä, miten luonnikkaasti, vahvasti ja vivahteikkaasti ne rakentavat musiikillista kertomusta. Joillain kapellimestareilla tuntuu olevan välitön ja luonteva yhteys tiettyihin säveltäjiin, ja Reiner-Strauss on eräs tällaisista pareista. Tämän "espanjalaisen" albumin Donit soiva hyvin itsevarmasti ja kyseenalaistamattomasti. Reinerin seurassa ei ikinä tarvitse sietää hapuilua. Tämä ei tarkoita, että hänen johtamistavassaan olisi välttämättä mitään teollisen yksioikoista. Esimerkiksi Don Quijotessa ote on paikoin totuttua kevyempi tai ainakin hienovaraisempi. Ritarillinen teema ja Dulcinea-episodi sekä finaali käsittävät überromantikko Straussin klassistisempaan suuntaan vivahtavaa musiikkia, joka tässä edustaa menneiden ritarihyveiden ajallista ja käytännöllistä välimatkaa. Reiner ei esitä sitä kuin Haydnia tai Mozartia, mutta vertailut esimerkiksi Tšaikovskin pastissimaisiin Rokokoo-muunnelmiin eivät ole kovin kaukaa haettuja, ja siirtymät herkästä ja sulokkaasta kovaääniseen ja kohellukseen tapahtuvat hyvin notkeasti.

Italialaissellisti Antonio Janigron (1918–1989) Don Quijote on tavallista koskettavampi hahmo. Viimeinen muunnelma, jossa Quijano palaa järkiinsä, tunnistaa tekonsa, seestyy ja kuolee rauhaisasti, soi äärimmäisen myötäelävästi, hyväksyvästi ja herkästi. Harvinaisen vakavan ja huolellisesti dramatisoidun lopetuksen ansiosta tämä on Don Quijote sieltä tragikoomisemmasta päästä, kun useammin ja sinänsä ymmärrettäväksi teoksessa tulee painotettua komediaa. Onnistuneen ja myötätuntoisen lopetuksen kautta teos saa myös ryhtiä, luonnetta ja tarkoituksen tuntua rakenteeseensa, joka voi joskus vaikuttaa hieman hajanaiselta. Kommelluksista huolimatta tämä Don Quijote ei koskaan täysin menetä arvokkuuttaan.

Don Juan on hyvin toisentyyppinen hahmo, ja hänelle Strauss kirjoitti hyvin toisenlaista musiikkia. Tämä tiivis sävelruno elää esikuvansa tapaan jatkuvasti veitsen terällä uhmaten orkesterin sietokykyä: se on säkenöivä, yletön, peittelemättömän egoistinen ja kaikessa tässä akrobaattisessa pröystäilyssään myös vastustamattoman viettelevä. Viettelystä tosin hieman rapauttaa se, että viriilit vasket alkavat hieman säristä ja vihloa päästessään mellastamaan kovaa ja korkealta. Reinerillakin tuntuu olevan hauskaa tämän teoksen parissa, ja hän nivoo sen totuttuun tapaan vahvaan rakenteelliseen kehykseen: se todella tuntuu klassiselta kertomukselta eikä vain huimien kohtausten sarjalta, jollaisiksi redusoituminen on sävelrunojen ainainen vaara. Tosin tällä saralla ei minun korvissani edelleenkään ole Herbert von Karajanin voittanutta, mitä jännitykseen ja mukaansatempaavuuteen tulee. 

Reinerin Strauss on aina kuulemisen arvoista, ja varsinkin Don Quijote pysyy erittäin kilpailukykyisenä esityksenä iästään huolimatta. Tosin useimmille kiinnostuneille lienee kannattavampaa hankkia yllä linkitetty useamman CD-levyn paketti yksittäisten levyjen sijaan.