Copland: Appalakkien kevät, Klarinettikonsertto ym.

Kevät on viimein täällä, ainakin maamme asumiskelpoisemmissa osissa, ja sen kunniaksi ohjelmassa on keväistä musiikkia, ei kuitenkaan pohjoismaista, vaan Yhdysvalloista. 

Nuori Copland pyöräretkellä äärimmäisen amatöörimäisessä valokuvassa.

Aaron Copland (1900–1990; "Cop" ääntyy kuin sanassa "coping" tai "Copenhagen", ei kuin "kyttää" merkitsevässä sanassa) on 1900-luvun Yhdysvaltojen merkittävimpiä säveltäjiä, jonka merkittävyyteen yhdistyy miellyttävällä tavalla lähestyttävyys ja helppotajuisuus. Copland oli tyyliltään populisti sanan vähiten pejoratiivisessa merkityksessä. Hänen teoksensa edustavat sellaista kohottavaa ja sivistävää käyttömusiikkia, jollaiseen neuvostosäveltäjien oli yhteen aikaan heikommalla menestyksellä pakonomaisesti pyrittävä. Sosialistisesta realismista käydäkseen Coplandin teokset ovat kuitenkin liian vapaita, spontaaneja ja vilpittömiä. Parempi vertailukohta on ehkä epäsaksalaisittain leikkisyyteen taipuvainen Paul Hindemith, jolla oli musiikissaan samantyyppisiä helppotajuisuuden ja musiikkisivistämisen tavoitteita kuin Coplandilla. Copland tosin on populaareissa teoksissaan vailla Hindemithin ironiaa, vaikka musiikillista huumorintajua hänellä muuten piisasikin.

Copland syntyi New Yorkissa liettuanjuutalaisten maahanmuuttajien perheeseen (alkuperäinen sukunimi oli Kaplan, minkä säveltäjä sai tietoonsa vasta elämänsä jälkimmäisellä puoliskolla; hänelle ei koskaan tullut mieleen, ettei Copland vaikuta kovin litvakkilaiselta tai ylipäänsä mannereurooppalaiselta). Hän opiskeli säveltämistä New Yorkissa ja Pariisissa. Ranskassa Coplandin opettajana ja mentorina neljä vuotta toiminut Nadia Boulanger rohkaisi nuorta amerikkalaista pitäytymään kotimaansa vaikutteissa ja jalostamaan persoonallisen ja erottuvan tyylinsä ammattimaiselle asteelle.

Eurooppalaisten modernistien tyylikiistoihin sotkeutuminen ei kiinnostanut Coplandia, mutta hän otti auliisti vaikutteita ja muovasi ilmeisen kaukonäköisesti amerikkalaisen modernistisen taidemusiikkityylin, joka osoittautui menestyksekkääksi ja kestäväksi. Hän ei koskaan hylännyt tonaalisuutta eikä omaksunut ehdoitta sarjallisuuden ainoaa oikeaa evankeliumia, mutta nautti modernististen suuntien tarjoamasta rytmin ja dissonanssin vapaudesta. Populaareihin teoksiinsa Copland valitsi aiheet amerikkalaisen uudisraivaajakulttuurin kertomaperinteestä mieluummin kuin eurooppalaisten modernistien suosimista mytologisista ja psykoanalyyttisista aiheista. Villin Lännen legendat, jotka olivat Coplandin syntyessä vielä varsin tuoretta tavaraa, kiehtoivat säveltäjää lapsesta saakka ja päätyivät myös hänen tuotantoonsa. Niin hullulta kuin yhdistelmä ensin kuulostaakin, on Billy the Kid -baletti Coplandin suosituimpia teoksia. (Western-aiheille olisi taidemusiikin maailmassa enemmänkin tilaa; Copland ja Puccinin La Fanciulla del West ovat tunnettujen mestariteosten joukossa melko yksin.)

Coplandin rakastetuin teos lienee baletti Appalakkien kevät (Appalachian Spring, 1944), josta muokattu sarja on sinfoniakonserttien perusteoksia Yhdysvalloissa ja melko suosittu muuallakin. Tarina on ohut jopa baletin mittapuilla, mutta toisaalta myös harvinaisen maanläheinen: uudisraivaajat pystyttävät talkootyönä mökin Pennsylvanian kukkuloille ja juhlivat tämän jälkeen perinteiseen tapaan maalaishäitä. Appalachian Spring valikoitui baletin nimeksi vasta vähän ennen ensiesitystä, mutta se on hyvin sopiva, sillä kulkeehan tämä vanha ja loiva vuorijono Pennsylvanian läpi, ja musiikissa voi kuulla keväistä iloa ja toivoa. Tunnetuin osa työstää kveekarilahkosaarnaaja Joseph Brackettin (1797–1882) vuonna 1848 säveltämää Simple Gifts -nimistä laulua.

Elämänsä jälkimmäisellä puoliskolla Coplandin sävellystahti hidastui ja vähitellen tyrehtyi: hänen viimeinen orkesteriteoksensa, Latinalaisamerikkalaisten luonnosten sarjaan päätynyt Estribillo, valmistui 1972. Sopivat ja innostavat aiheet tuntuivat olevan kateissa, eikä säveltäjä halunnut ryhtyä toistamaan itseään, vaikka uusille teoksille olisikin varmasti ollut kysyntää. Lisäksi säveltäjää loukkasi ja lannisti häneen 1950-luvun kommunistijahdeissa langetettu epäilys. Hän ilmoitti 1930-luvulla kannattavansa Yhdysvaltain kommunistipuolueen Earl Browderia presidentiksi kiivaimman brechtiläisen kautensa hurmoksessa, muttei koskaan kuulunut mihinkään puolueeseen. Coplandin poliittiset sympatiat olivat aina vasemmalla, mutta kommunismin lumous murtui, kun säveltäjä tajusi, millaisissa oloissa hänen neuvostoliittolaisten kollegojensa oli työskenneltävä. Kommunismiepäilyt eivät johtaneet toimiin eivätkä oleellisesti hankaloittaneet Coplandin työtä, ja hänen isänmaallisuudestaan pystyivät tarvittaessa todistamaan hänen rakastetut sävellyksensä, mutta säveltäjä rasittui prosessista niin, että joutui väljentämään työtahtiaan. Copland alkoi suuntautua kapellimestarin tehtäviin: hän oli kysytty omien ja muiden amerikkalaisten säveltäjien teosten tulkitsijana niin konserttisaleissa kuin levytysstudioilla. Hän myös piti itsensä ajan tasalla musiikin uusista kehityskuluista ja julkaisi niistä useita artikkeleita sekä kirjoja ja luennoi ahkerasti. 

Coplandin kotina toimi hänen vuonna 1960 ostamansa modernistinen puutalo Cortlandtin pikkukaupungissa lyhyen ajomatkan päässä New York Citystä. Hän vetäytyi tarvittaessa sen rauhaan ja hiljaisuuteen. Copland tunnettiin hauskana seuramiehenä ja innokkaana kulttuurikeskustelijana, mutta hän varjeli yksityisyyttään ja kaipasi toisinaan maalaismaista rauhaa. Säveltäjä tiedettiin musiikkipiireissä jokseenkin avoimesti homoseksuaaliksi, eikä tämä näytä tuottaneen hänelle mitään tšaikovskiaanista ahdistusta. Kaikesta päätellen Coplandin suhde homouteensa oli nuoruudesta saakka mutkaton. Hänellä oli useita joidenkin vuosien mittaisia suhteita miesten kanssa. Pitkäaikaisin, joskin myös hajanaisin, parisuhde Coplandilla oli musiikkia opiskelleeseen valokuvaaja Victor Kraftiin. Levoton Kraft ilmaantui säveltäjän elämään muutamien vuosien jaksoiksi, jotka liukenivat romanssista ystävyyteen ja lyhyisiin välirikkoihin. 

Copland vetäytyi julkisuudesta 1980-luvulla näyttäytyen harvakseltaan muutamien teostensa levytyksissä – itse hän ei enää jaksanut johtaa orkesteria. Hänellä todettiin Alzheimerin tauti verraten korkeassa iässä, ja sen heikentämänä hän menehtyi hoidossa lähellä kotiaan Sleepy Hollow'ssa 2.12.1990, 90-vuotiaana.   
 

Aaron Copland:

Kolme latinalaisamerikkalaista luonnosta (Three Latin-American Sketches 1959, 1971):

I Estribillo (3:19)
II Paisaje mexicano (3:57)
III Danza de Jalisco (3:38)

Hiljainen kaupunki (Quiet City 1940, 9:15)

Konsertto klarinetille ja orkesterille (1947, 17:25)

Appalakkien kevät (Appalachian Spring, alkuperäinen balettisarja, 1945, 25:10).

Laura Ardan, klarinetti (Klarinettikonsertto);

Paula Engerer, englannintorvi & Scott Moore, trumpetti (Quiet City);

Nashville Chamber Orchestra, Paul Gambill.

Naxos, äänitetty Clarksvillessä Tennesseessä 2001. 62 min 47 sek.

Markkinoilla ei ole pulaa Copland-levytyksistä. Maineikkaimpia ovat Leonard Bernsteinin ja säveltäjän itsensä maineikkaiden amerikkalaisorkesterien johdolla taltioimat tulkinnat. Kukaan muu kuin Naxos ei siis välttämättä tarvinnut hyvin kohtuuhintaista albumia 2000-luvun alussa, varsinkin, kun esiintyjät nashvilleläisine pikkuorkestereineen ovat varsin tuntemattomia. Hyvä silti, että tämä julkaisu tehtiin, sillä se on korkeatasoinen lisä Copland-diskografiaan.

Ohjelma alkaa kolmella latinalaisamerikkalaisella kappaleella, joiden alkuperät ovat Meksikossa ja Venezuelassa. Sarjan kaksi viimeistä kappaletta syntyivät jo 1950-luvulla muistumana Coplandin ahkerasta latinalaisamerikkalaisesta kulttuurivaihdosta, jolla Yhdysvallat pyrki parantamaan suhteitaan "sisartasavaltoihinsa" toisen maailmansodan aikana. Kahden kappaleen kokonaisuus ei säveltäjän mielestä ollut riittävän tuhti, ja kolmiosainen kokonaisuus sai ensiesityksensä vasta 1972, kun Copland oli saanut kasaan johdantotanssin, joka jäi hänen viimeiseksi orkesterisävellyksekseen. Vilkasta ja rytmillisesti aktiivista johdanto-osaa seuraa leppoisa ja hyvin melodinen hidas osa, ja lyhyen sarjan päättää Jaliscon (länsimeksikolainen osavaltio) elinvoimainen tanssi. Musiikki on mukavaa ja värikästä, mutta jokseenkin ohimenevää. Muutamat rapsakat rytmit ja kauniit melodiat miellyttävät.

Eräs hiljainen kaupunki. Edward Hopper: Nighthawks (1942).

Quiet City on koottu epäonnisen näytelmän näyttämömusiikista, ja toimii itsenäisenä, alkusoittomaisena tai sävelrunomaisena kokonaisuutena. Sen tunnelma on melankolinen ja urbaanisti kaihoisa, ja rajallisia voimia (pelkästään englannintorvi, trumpetti ja jouset) käytetään sävykkäästi ja yhtenäisen tunnelman puitteissa mielikuvituksekkaasti. Säveltäjän tarkoituksena on ollut välittää kaupunkimainen nokturni, joka ilmaisisi pikkutuntien outoa ja surumielistä kaihoa suuressa kaupungissa. Tämä kerrassaan mainio ja tyrehtymättömän kiehtova, pehmeän ahdistunut ja uteliaisuutta herättävä pieni mestariteos ansaitsisi olla paljon tunnetumpikin. 

Klarinettikonsertto on sävelletty Benny Goodmanille, joten ei ole ihme, että siinä kuuluu vahvoja jazz-vaikutteita. Ne eivät kuitenkaan hallitse yllättävän muuntautumiskykyistä ja monipuolista teosta, jonka alkupuoliskolla hallitseva tunnelma on suloisen melankolinen. Tyyli ei ole kaukana täysromanttisesta kaihosta, ja näin kaunista musiikkia voisi kuunnella pidempäänkin. Vaativa kadenssi tuo jazzin rytmejä mukaan, ja sen jälkeen päädytään kirpeään ja piikikkääseen finaaliin, joka annostelee tyylikkäästi latinalaisamerikkalaisia mausteita. Klarinetti soveltuu loistavasti sekä lyyrisen herkkään että nopsan humoristiseen ilmaisuun, ja Coplandin klarinettikonsertto tarjoilee tasapainoisesti molempia äärimmäisen mielenkiintoisesti. Jälleen kerran täytyy ihmetellä, miksi näin vastustamaton ja ikituore teos on tuskin koskaan ohjelmistossa tällä puolen Atlanttia. Klarinetisti Laura Ardan (jonka nimi on kirjoitettu väärin albumin takakannessa) taitelee vastustamattoman viehättävästi. Hänen esityksensä on pyöreä ja pirteä juuri oikeista paikoista, ja teokseen on tällä tutustumisella vaikea olla rakastumatta, jos sattuu klarinetista pitämään.

Ohjelman päättää Appalachian Spring -sarja, joka on tässä alkuperäisen taloudellisessa versiossaan hyvin kaunis, konstailematon ja herkkä. Paul Gambill johtaa itse perustamaansa kamariorkesteria johdonmukaisen hienosti halki koko albumin, eikä soitto jätä toivomisen varaa. Jousisto on täyteläistä ja puhallinosuudet kauttaaltaan huolellisesti muotoiltuja. Appalakeilla säilytetään myös paisuttelematon yksinkertaisuus ja maanläheisyys, joka tekee tästä teoksesta niin vetovoimaisen. Se on riemukasta kuultavaa, ja Nashvillen kamariorkesteri soittaa raikkaalla rakkaudella. Äänitys on orkesterin voimavaroille hyvin räätälöity, ja jos markkinoilla onkin maineikkaampiakin tulkintoja, voi tästä albumista aloittaa antoisan tutustumisen Coplandin musiikkiin. Säveltäjän vakiintuneille ystävillekin albumia voi suositella loisteliaan Klarinettikonserton ansiosta. Pientä purnausta voi harjoittaa syystä että balettisarja kuullaan yhtenä raitana, mikä tekee osien erottelusta hankalaa.