Klami: Kalevala-sarja ym. orkesterimusiikkia

Tämän kuun 28. päivänä vietettävän Kalevalan päivän kunniaksi kuuntelen kansalliseepokseen liittyvää musiikkia. Viime vuonna oli ohjelmassa runsaasti Sibeliusta ja myös hänen pitkälti määrittämäänsä kalevalaista soundtrackiä, joten on aiheellista vaihtelun vuoksi suoda hetki muille Kalevalan aiheita musiikin muotoon pukeneille säveltäjille.

Nuori Klami

Virolahden Klamilassa syntynyt Uuno Klami (1900–1961) oli säveltäjänä hieman epäkiitollisessa asemassa. Hänen tuotantonsa kiinnittyy läheisesti eurooppalaisen modernismin valtavirtaan, mutta Suomessa kaikki säveltäjät työskentelivät Sibeliuksen valtavassa varjossa, mikä ei ollut varmaan aina pelkästään elähdyttävä kokemus. Ranskassa ja Itävallassa musiikkiopintojaan edistänyt Klami otti esikuvakseen Maurice Ravelin (esim. Klamin Merikuvia-sarjassa kuullaan hyvin ilmeinen Boléro-laina) ja oli hyvin perillä kansainvälisen modernismin kehityksestä. Tyylillisesti kosmopoliittinen Klami oli kuitenkin myös hyvin selvästi vuoden 1900 suomalaista sukupolvea, johon vaikutti voimakkaasti kansallisuus- ja heimoaate. Hänen opintonsa ja sävellystyönsä keskeytyivät useita kertoja, kun hänellä oli kiire sotimaan ulkomaita myöten. Elämänsä aikana Klami otti osaa peräti viiteen sotaan: hän oli sisällissodassa 1918 valkoisten riveissä, riensi tämän jälkeen Viron itsenäisyyssotaan ja ehti mukaan vielä Aunuksen heimoretkikuntaankin. Talvi- ja jatkosodassa Klami palveli lääkintä-, propaganda- ja postitehtävissä.

Kaiken tämän ohella Klami ehti säveltää sangen huomattavan tuotannon, joka käsittää sinfonioita, sävelrunoja, alkusoittoja, konserttoja, oratorion, kantaatin, lauluja, kamarimusiikkia, baletin ja pianoteoksia. Hänen sävellyksensä muodostavat usein mielenkiintoisia yhdistelmiä värikkään eurooppalaisen modernismin ja kansalliskulttuuristen aiheiden aineksista. Klami tarttui 1930-luvulla musiikissa kalevalaisiin aiheisiin pyrkien raivaamaan alueelle oman, Sibeliuksesta riippumattoman uran. Lahjakkuudestaan huolimatta hänkään ei kyennyt täysin pakenemaan Sibeliuksen peruuttamatonta kädenjälkeä. Ujo ja hiljainen Klami ei ollut taiteellisesti konfrontatiivista tyyppiä eikä mielellään selitellyt sävellyksiään kovin paljon. Hän sai uransa suurimman tunnustuksen vuonna 1959, kun hänet nimitettiin Suomen Akatemian jäseneksi. Klami rakasti merellistä synnyinseutuaan Virolahdella, ja siellä hän myös kuoli, sydänkohtaukseen kesken soutumatkan 60 vuoden iässä toukokuussa 1961. 

Klamia esitetään aivan liian vähän hänen teostensa laatuun ja kiinnostavuuteen nähden. Useimmiten esiin pääsee hänen vahvaa tuotantoaan edustava ja jo vertailukohtiensa takia äärimmäisen mielenkiintoinen Kalevala-sarja. Otan nyt käsittelyyn tietääkseni sen tuoreimman kaupallisen levytyksen.

Uuno Klami:

Revontulet: fantasia orkesterille op. 38, 1946 (18:49)

Tšeremissiläinen fantasia sellolle ja orkesterille op. 19, 1931 (13:27)

Kalevala-sarja: viisi sävelkuvaa suurelle orkesterille op. 23, 1930–1943 (32:56):

I Maan luominen (7:16)
II Kevään oras (5:09)
III Terhenniemi (7:06)
IV Lemminkäisen kehtolaulu (5:49)
V Sammon taonta (7:25).

Samuli Peltonen, sello (op. 19);

Helsingin kaupunginorkesteri, John Storgårds.

Ondine, äänitetty Finlandia-talossa 2009. 65:25.

Tämä John Storgårdsin (s. 1963) johtama virkistävä ja korkeatasoinen albumi on Klamia tuntemattomillekin oiva käyntikortti säveltäjän tuotantoon, eikä Revontulia tai sellofantasiaa ole turhan usein levytetty muutenkaan.

Ohjelma käynnistyy orkesterifantasiaksi kategorisoidulla Revontulilla, jota voi yhtä hyvin luonnehtia sävelrunoksi. Tämä laaja ja kunnianhimoinen teos tarjoilee useampia yllätyksiä ja tekee välittömästi vahvan vaikutuksen. Nimi antaa odottaa koloristista romantiikkaa, mutta vastaan tulee karu, kylmä ja mystinen verhoilu, jossa on paksulti kerroksia ja kosolti värejä, tosin viileitä sellaisia. Näitä revontulia ei tarkastella mukavan lämpimän kaakaon äärellä chalet'n after ski -tunnelmissa, vaan ne kohdataan yksinäisessä ja hyytävän kylmässä erämaassa. Eristyksen, surumielisyyden ja loisteliaasti hallitun orkesteripaletin yhdistelmä tekee tästä suuresta sävelrunosta minun kirjoissani yhden suomalaisen musiikin mestariteoksista, ja minun on vaikea uskoa, etten ollut koskaan kuullut sitä ennen tätä levytystä.

Tšeremissiläinen fantasia edustaa Klamin modernismin ja heimoaatteen yhdistymisen hedelmiä. Sävelmän pohjana on tiettävästi kaksi marilaista kansansävelmää, joita on kuitenkin hankala tarkasti identifioida. Ne ovatkin ehkä toimineet pikemminkin sysäyksinä kuin uskollisesti toistettuna aineistona, ja ehkä hyvä niin: konserttomainen sellofantasia on täynnä dynamiikkaa, miellyttävää melodiaa ja erityisesti venäläiseen modernismiin liittyvää rytmikästä joskin lopulta hieman keinotekoista "alkukantaisuutta". Tämäkin teos ansaitsisi löytää tiensä konserttiohjelmiin.

Albumin laajin kokonaisuus on Kalevala-sarja, Klamin tunnetuin ja esitetyin sävellys. Sarjalla oli pitkä syntyhistoria 1930-luvun alussa, ja Klami uudisti sitä melko perinpohjaisesti vielä 1943, jolloin valmistui lopullinen versio. Sarja käynnistyy alusta, kalevalaisesta luomismyytistä. Emme kuule ilmeisiä representaatioita sotkan vaakkumisineen, vaan jäsentyvän järjestyksen ja kasvavan moninaisuuden synnyn viileästä tyhjyydestä. Se tempaa välittömästi mukaansa ja kääntyy loppua kohden mahtavaksi kuin rempseinkin Stravinsky. Kevään oras taas on luontoäänineen paljon naturalistisempi ja vähemmän myyttinen. Sen voisi hyvin kuvitella jonkin idyllisen elokuvakohtauksen taustalle. Terhenniemi, joka tuli sarjaan vasta 1940-luvulla, tuo välistä mieleen ranskalaisten impressionisti/modernistien "espanjalaiset" sävellykset, kun taas Lemminkäisen kehtolaulu edustaa hieman perinteisempää melankoliaa, ja nyt Sibeliuksen varjot tulevat esiin: mystinen harppu on kuin muistuma Bardista, eikä englannintorven surumielinen laulu voi olla vertautumatta Tuonelan joutseneen. Viimeinen osa, Sammon taonta, on alati kasvava, huikea orkestraalisen voiman näytöskappale, joka päätyy syleilemään Sibeliusta, tosin sopivan kulmikkaalla ja sanoakseni metallurgisella tavalla erottuakseen joukosta. Siinä on eepoksen, myytin ja ajattomuuden tuntu, eikä takomista jäljittelevä kolistelu lipsahda hetkeksikään komiikan puolelle.

Storgårdsin tulkinnoissa on ytyä ja luonnetta, mutta myös Klamin tarkan ja sulavan otteen edellyttämää hienovaraisuutta. Orkesteri löytää vakuuttavasti oikeat värit, ja erityisesti musiikin tietty viileys tavoitetaan oivallisesti. Kaiken huipuksi äänitys on niin hyvä, ettei sitä uskoisi Finlandia-talossa tehdyksi. Klamiin vasta tutustuville tämä on oivallinen valikoima, ja säveltäjän ihailijoiden sietäisi olla vieläkin kiitollisempia näin mainiosta julkaisusta. Jos jostain on valitettava, niin nurisen hieman siitä, että Klamin mainio, noin kymmenminuuttinen sävelruno Lemminkäisen seikkailut Saaressa olisi sopinut kestonsa ja teemansa puolesta erinomaisesti tämän levyn täydennykseksi.