Schumann: Papillons, Fantasiestücke & Carnaval

On karnevaalin aika. Tunnetuimmat ja värikkäimmät vietetään Brasiliassa, mutta Reinin varrella on varmaankin läntisen Euroopan vahvin karnevaaliperinne. Saksan katolisissa osissa karnevaali alkaa jo marraskuussa, mutta palaa säästöliekillä laskiaiseen saakka. Saksan karnevaalin kohokohta on laskiaissunnuntaita seuraava maanantai, Rosenmontag. Tämän kunniaksi otan käsittelyyn karnevaaliaiheen hallitseman albumillisen Robert Schumannin (1810–1856) pianomusiikkia.

Robert Schumann:

Papillons, op. 2 (14 min 27 sek);

Fantasiestücke, op. 12 (28 min 54 sek);

Carnaval, op. 9 (29 min 36 sek).

Marc-André Hamelin, piano.

Hyperion, äänitetty Lontoossa 1999 (Carnaval) & 2002. 73 min 29 sek.

Nämä Schumannin varhaisen uran pianoteokset liittyvät niin kiinteästi nuoren säveltäjän henkilökohtaiseen elämään ja romantiikan ajan saksalaiseen kirjallisuuteen, että niiden syntyä ja "merkityksiä" on suorastaan rasittavaa käydä purkamaan. Ehkä siksi Misha Donatin albumiin kirjoittama esittely- ja analyysiessee on niin vaivalloista ja loikkivaa luettavaa. Nuorella Schumannilla oli pakkomielteinen suhde bayreuthilaissyntyisen Jean Paulin (Johann Paul Friedrich Richter, 1763–1825) kirjoihin, erityisesti humoristiseen Bildungsroman-lajityypin edustajaan nimeltään Flegeljahre (1805). 

Jean Paul oli nähtävästi 85-vuotias albiinonainen vuonna 1798, jolloin Heinrich Pfenninger maalasi hänen muotokuvansa.

Germanistiikassani on mm. Jean Paulin kokoinen aukko, enkä ryhdy selvittelemään hänen teostensa tematiikkaa yksityiskohtaisesti, mutta Flegeljahressa huomionarvoista musiikkihistorian kannalta on, että sen päähenkilöt innoittivat Schumannia kehittelemään itselleen kaksi sangen tunnettua alter egoa. Romaanin kaksoset Walt & Vult Harnisch vastaavat tiettävästi luonteenpiirteiltään Eusebiusta ja Florestania, joita Schumann käyttää omien näkemystensä, näkökulmiensa ja persoonallisuutensa eri puolien välittämiseen musiikkikritiikissään, estetiikkaesseissään ja joissakin sävellyksissään. Nämä aliopersoonat kuvastavat myös romantiikan kahtalaisuutta. Eusebius edustaa Schumannin rauhallista, haaveksivaa, mietteliästä ja sisäänpäinkääntynyttä puolta, Florestan taas hänen kiihkeää, kiivaan tunteikasta, oikukasta ja radikaalin uudistushaluista puoliskoaan. (Florestan on myös Beethovenin Fidelion tenorihahmo, joka pelastetaan poliittisesta vankeudesta.)
 

Schumann Eusebius-tilassa.

Papillons-pianosarja julkaistiin vuonna 1831, ja se on hämmästyttävän kypsää ja "valmista" musiikkia ollakseen peräisin 19–20-vuotiaan kynästä. Nuorta Schumannia innoitti Paulin Flegeljahren (jonka väitetään levyn esittelytekstissä perhoskuvaston kyllästämäksi romaaniksi, ja mikä minä olen sitä kyseenalaistamaan) toiseksi viimeinen luku, kuvaus naamiaistanssiaisista, johon säveltäjällä on ollut lähes uskonnollisen maaninen suhde. (Albumin esseessä kuvataan, miten Schumann vaati lähes väkipakolla tuttujaan ja sukulaisiaan lukemaan ko. luvun. Hän oli varmasti hyvin rasittava nuori mies.) Onneksi musiikki ei kuulosta lainkaan pakkomielteiseltä; Papillons soi kevyen ja haaveksivan tanssillisesti, eikä hämärien saksalaisromantikkojen tekstien tunteminen ole mitenkään välttämätöntä siitä nauttimiseksi.

Vuosina 1834–35 sävelletty Carnaval jatkaa naamiohuvi- ja tanssiteemaa. Karnevaalitanssiaiset koostuvat kahdestakymmenestäyhdestä lyhyestä numerosta, joiden mitta vaihtelee viidestätoista sekuntista lähelle kolmea minuuttia. Tuokio- ja henkilökuvat esittelevät joukon tanssiaisten hahmoja. Mukana ovat ainakin commedia dell'arten tunnetuimmat henkilöt sekä Eusebius ja Florestan, Ernestine von Fricken (josta oli määrä tulla rva Schumann, muttei tullutkaan), Clara Wieck (v:sta 1840 rva Schumann), Chopin ja Paganini. Kyllä minä vaan tällaisiin kutsuihin menisin. Karnevaalitanssi päättyy Daavidin veljeskunnan marssiin (Marche des Davidsbündler), joka viittaa Schumannin keksimään musiikillisten uudistusmielisten liittoon, jonka oli määrä murtaa filistealaisiin vertautuvien musiikkielämän konservatiivisten portinvartijoiden ylivalta; tällainen fantasia on ilmiselvästi florestaaninen. Carnavalia kantaa puhtaan musiikin ja tanssiaisteeman lisäksi säveltäjän sisäpiirinvitsitematiikka. Schumann leikitteli usein nuottien ja sävellajien kirjaimilla tunkeakseen sävellyksiinsä piilomerkityksiä. Ne eivät ole enää hauskoja, jos ikinä kenestäkään olivat, ja niiden selittäminen on rasittavaa eikä mitenkään vaivan arvoista, joten kiinnostuneet saavat etsiä tiedon näistä jostain muualta. Se ei ole vaikeaa. 

Carnavalissa eniten minua viehättää Schumannin mestarillinen kyky maalata koskettimilla huiman muuntautumiskykyisiä luonnekuvia. Laajassa pianosarjassa on enimmäkseen yhtenäisen tunnelman puitteissa todella kunnioitettava sävyjen kirjo, ja yhä pitää ihailla Schumannin kykyä yhdistellä dramaa ja liikettä syvän romanttiseen, herkkään kaihoon. Sarja on pianistisesti äärimmäisen vaativa ja esittelee Schumannin jossakin Chopinin ja Lisztin välisellä alueella. Hän on dramaattisempi ja päämääräorientoituneempi kuin Chopin (joka totta puhuen joskus kyllästyttää minua), mutta vähemmän teatraalinen kuin Liszt. 

Albumin kolmesta teoksesta suosikkini on Fantasiestücke-sarja vuosilta 1837–38. Sarjan välittömänä innoittajana toimi jälleen kirjallisuus, tällä kertaa preussilaisen arkkiromantikko E. T. A. Hoffmannin (1776–1822) novellit, joiden sisällön tunteminen ei ole taaskaan välttämätöntä kappaleita kuunnellessa. Schumann näet otti Hoffmannilta vain otsikon ja sävelsi sarjan tavallaan Eusebiuksen ja Florestanin dialogiksi. Tämä sarja miellyttää minua kai eniten koko Schumannin pianomusiikin kokonaisuudessa. Sen vaihtelevuus, eloisuus ja tunnelmakirjo toimivat äärimmäisen viehättävästi, rentouttavasti ja virkistävästi. 

On mukavaa, että nämä temaattisesti yhteen kytkeytyvät pianosarjat on mahdollista hankkia samalla albumilla saman pianistin tulkintoina. Kanadalaisen Marc-André Hamelinin (s. 1961) pianismin ketteryyttä, vastaansanomatonta auktoriteettia ja kirkasta puhtautta voi kautta linjan kehua spektaakkelimaiseksi. Soittotekniseltä puolelta albumi ei jätä edes teoreettista toivomisen varaa. Carnavalin vaativat ja mutkikkaat käänteet sujuvat vaivattomasti, samoin Papillonsin nopeat, oikukkaat ja ilmankeveät vaihtelut. Carnavalissa Hamelin on äärimmäisen dramaattinen ja piirtää muotokuvia terävin ja vahvoin vedoin. Tämä antaa joka osalle väkevän ominaissävyn, mutta kallistuu ehkä enemmän Liszt-tyyppisen ekstroversion kuin aivan autenttisen Schumannin puoleen. Minä en valita, koska pidän dramatiikasta ja lopputuloksesta. Fantasiestücke ja Papillons tavoittavat Schumanniin täysin sopivan runollisen otteen, ja parhaimmillaan musiikki on kuin painotonta. Esimerkiksi Fantasiestücken In der Nacht ja Traumes Wirren ovat loputtoman upeita ja kiehtovia esityksiä. Äänitys on varsin hyvä, vaikka kuulostaakin välillä hiukan ahtaalta ja toisinaan tuntuu siltä, että kuulija on lähempänä pianoa kuin olisi tarvis.