Saint-Saëns: Eläinten karnevaali & sävelrunoja

Tänään, 12.2., vietetään Darwinin päivää, joka juhlistaa tällä päivämäärällä syntyneen Charles Darwinin (1809–1882) elämäntyötä, modernin biologian saavutuksia ja epäsuorasti myös evoluution tuloksena planeetallamme vallitsevaa eliölajien runsautta – jota olemme itse lajina parhaamme mukaan ja pelottavan tehokkaasti pyrkineet karsimaan.

Teeman kunniaksi olen valinnut käsittelyyn Camille Saint-Saënsin (1835–1921) viehättävän ja hupaisan Eläinten karnevaalin (Carnaval des animaux), sarjan humoristisia musiikkivinjettejä eri eläinlajeista. Se saattaa olla joillekin tuttu koulun musiikkikasvatuksesta, ja se onkin humoristisessa suggestiivisuudessaan oiva väylä tutustuttaa lapset klassiseen musiikkiin. Se ei kuitenkaan ole sinänsä lapsellista musiikkia, vaan kekseliäisyydessään ja teknisessä vaativuudessaan (varsinkin piano-osuudet kysyvät virtuositeetin lisäksi koomisen ajoituksen tajua) sopivin väliajoin kuunneltuna verratonta ja vitsikästä musiikkiviihdettä kaikenikäisille kuulijoille. Ja olihan tällä viikolla karnevaaliaikakin vielä.

Camille Saint-Saëns

Saint-Saëns oli erittäin hyvin tietoinen Darwinin tutkimuksista ja päätelmistä. Säveltäjä oli monipuolisesti tieteistä kiinnostunut lahjakkuus, jolla oli tieteellisen tutkielman kirjoittamiseen vaadittavat taidot ja tiedot geologiasta, paleontologiasta, kasvitieteestä ja arkeologiasta. Vapaa-aikanaan ja matkoillaan hän saattoi piipahtaa louhoksissa etsimässä mielenkiintoisia fossiileja. Hän oli myös Ranskan astronomisen seuran perustajajäseniä, ja oli valmis matkustamaan tuhansiakin kilometrejä voidakseen seurata auringonpimennystä. (Saint-Saënsin lahjakkuus humanistisilla aloilla ei jäänyt ainakaan jälkeen: jo alle kouluikäisenä klassillista kreikkalais-roomalaista runoutta kääntänyt säveltäjä oli kypsällä iällä tunnustettu asiantuntija roomalaisen teatterin ja antiikin musiikin alueilla, ja tutki myös salatieteiden kulttuurihistoriaa.) Saint-Saëns osasi siis sovittaa omat havaintonsa ja tietonsa Darwinin teoriaan, jonka ilmeisesti hyväksyi alusta alkaen. Saint-Saëns ei myöskään uskonut Jumalaan, joten sekään ei muodostunut hänelle esteeksi evoluutioteorian suhteen. Eläinten karnevaali on hupiteos, joka ei tietenkään kuvaa mitään biologista näkemystä, mutta sitä voi halutessaan tarkastella lempeän parodisena kuvana eläin- ja ihmiskunnasta.

Tämä Saint-Saënsin nykyään kuuluisin teos, jota hän ei elinaikanaan julkaissut, syntyi lomalla Itävallassa talvella 1886 säveltäjän ja tämän ystävien henkilökohtaiseksi huviksi huonosti sujuneen Saksan-konserttikiertueen jälkeen. Sitä esitettiin vain harvoille ja valituille pienissä seuratilaisuuksissa, ja jos aikamatkustus tulee mahdolliseksi, niin eräs hyvin perusteltu valinta olisi käydä seuraamassa jotain tällaista esitystä Saint-Saënsin ja tämän tuttavien toteuttamana. Ainakin Franz Liszt ehti (hän kuoli kesällä 1886) kuulemaan tällaisen esityksen, ja otaksuttavasti häntä huvitti erityisesti osa, joka kuvaa eläinlajia nimeltä Pianistit. 

Ei ole tiedossa, miksi Saint-Saëns ei julkaissut sävellystään, joka on postuumisti hänen tuotantonsa rakastetuin. Ehkä hän katsoi teoksen sopimattomaksi vakavalle säveltäjälle, ja häntä ehkä myös arvelutti se, että teoksessa lainataan teemoja muilta säveltäjiltä. Saint-Saënsin elinaikana vain yksi sarjan osista näki yleisen päivänvalon: elegantin runollinen Joutsen (Le Cygne) julkaistiin sovituksena kahdelle sellolle ja pianolle.

Camille Saint-Saëns:

Eläinten karnevaali (Le Carnival des animaux) (22:49):

Johdanto ja Leijonan kuninkaallinen marssi (Introduction et marche royale du Lion)
Kanat ja kukot (Poules et Coqs)
Villiaasit (Hémiones)
Kilpikonnat (Tortues)
Elefantti (L'Eléphant)
Kengurut (Kangourous)
Akvaario (Aquarium)
Pitkäkorvaiset henkilöt (Personnages à longues oreilles)
Käki metsän siimeksessä (Le Coucou au fond des bois)
Aviaario (Volière)
Pianistit (Pianistes)
Fossiilit (Fossiles)
Joutsen (Le Cygne)
Finaali (Finale)

Robin McGee, kontrabasso; Antony Pay, klarinetti; Sebastian Bell, huilu;
Christopher van Kampen, sello; Pascal Rogé, piano; Cristina Ortiz, piano;

The London Sinfonietta, Charles Dutoit.

Faethon, op. 39 (Phaéton) (9:00);

Omfalen rukki, op. 31 (Le Rouet d'Omphale) (7:42);

Kalmantanssi, op. 40 (Danse macabre) (7:02).

Philharmonia Orchestra, Charles Dutoit.

Decca, äänitetty Lontoossa 1980.

Tämä kilpailukykyinen ja tyylikäs kokoelma yhdistää Eläinten karnevaalin kolmeen Saint-Saënsin sävelrunoon, joista kaksi on aiheiltaan klassillisia ja yksi keskiaikainen. Ohjelma alkaa Eläinten karnevaalilla, jonka aihe hallitsee myös hieman haaleaa kansikuvaa, jonka perusteella voi saada albumista turhankin lapsekkaan vaikutelman.

Saint-Saënsin suuri zoologinen fantasia on täynnä huumoria, parodiaa, nokkelan notkeaa sävelkieltä ja tunnelmaa. Kamarivoimille sovitettu ja lyhyessä ajassa sävelletty sarja osoittaa Saint-Saënsin ammattitaidon ja mielikuvituksen mitat sen lisäksi, että siitä käy ilmi hänen muissa teoksissaan hieman säästöliekillä pitämänsä viehättävä huumorintaju (muutamissa pianokonsertoissa on siitä lisätodisteita) ja ehkä jopa jonkinlainen syvempi eläin- ja ihmisrakkaus. Lajien pienoismuotokuvat eivät ole kitkeriä, vaan pilkassaan lempeitä ja rakkaudella tehtyjä. Leijonan huvittavan katteeton ja pöyhkeä mahtipontisuus kävisi sellaisenaan Napoleon III:n hallituskauden jälkikirjoitukseksi, eikä siipikarjan hektinen kaakatus tai Villiaasien koomisen hahmoton ja päämäärätön vikurointi ole ihmissuvunkaan edustajille vierasta. Kilpikonnat matelee äärimmilleen hidastetun Offenbachin (tunnetuimman) Can-canin haudalla, ja Elefantti taas tömistelee kontrabassojen raskauttamalla melodialla, joka on poimittu Berliozin Faustin tuomion balettiosuudesta. Tunnelmallisempia numeroita taas ovat arvoituksellisen helmeilevä Akvaario ja mietteliään pastoraalinen Käki, sekä tietysti aivan omaa itsenäistä elämäänsä encore-numeroina ja kahvimainosten taustalla elävä melodisesti suurenmoinen ja traagisen sulokas Joutsen (selvästi kyhmyjoutsen, joka ei lähietäisyydeltä ole lainkaan sulokas eikä varsinkaan melodinen). Virtuoosipianistien maneerit esitellään omassa parodisessa osuudessaan, ja elämän päättymisestä muistuttaa Fossiilien riemukas ksylofonisekamelska, jossa riekkuvat mm. Tuiki, tuiki, tähtönen, Toisen keisarikunnan kansallishymnin asemassa ollut Partant pour la Syrie (sen muuten sävelsi ensimmäisen keisarin tytärpuoli ja käly Hortense de Beauharnais, joka oli aikanaan pätkätöissä Hollannin kuningattarena) Rossinin tunnetuin aaria Una voce poco fa ja Saint-Saënsin oma Danse macabre. 

Eläinten karnevaali on useimmiten äärimmäisen hauska, mutta se täytyy toimiakseen pelastaa liialliselta sievistelyltä, joka voi kääntyä ponnettomuudeksi. Se vaatii myös saumattomasti yhteen soittavan taitavan kokoonpanon, jonka kaikilla jäsenillä täytyy olla humoristista ja ironista näkemystä. Tämä levytys, joka loistaa erinomaisilla solisteillaan, onnistuu kohtalaisesti. Äänitys on selkä ja jokaisen osan karakterisointi vahvaa, mutta huumorissa voisi ehkä olla paikoin hienovaraisempikin. Esimerkiksi Leijonan ylettömän mahtaileva ja tolkuttoman painokas pröystäily vielä toimii tässä koomisesti, mutta muualla Saint-Saënsin hienostunut ironia on hieman raskasta. Esimerkiksi Kilpikonnien Can-can tuntuu jo hieman vitsin alleviivaamiselta. Sievistelyä ei kuulla, mutta toisaalta esitystä on vedetty överiksi camp-hengessä, mikä riistää musiikilta osan siitä kvaliteetista, mitä ranskalaisten säveltäjien kohdalla tavataan kutsua charmiksi. Tämä onkin yllättävän epäranskalainen Eläinten karnevaali, enimmäkseen toimiva ja suurenmoisesten solistien kannattelema. Äänitys on hieman särmikäs, mikä lisää räikeähköä vaikutelmaa.

Saint-Saënsin sävelrunoja esitetään liian harvoin, ja tällä levyllä on niistä 3/4. Omfalen rukki on musiikillinen kuvaus myytistä, jossa Delfoin Apollonin oraakkeli määrää Herakleelle (sille kahdentoista homman hemmolle) rangaistukseksi surmatyöstä vuoden orjuuden Lyydian Omfale-kuningattaren palveluksessa. Tässä nykyään melko tuntemattomaksi jäänessä myytissä hyödynnetään erästä länsimaisen komiikan ikiaikaisinta kikkaa, naiseksi pukeutunutta miestä. Herakles pukeutuu Omfalen palveluksessa naiseksi, kehrää rukilla ja tekee muita kreikkalaisten naisellisiksi mieltämiä töitä. Teos on ensi kuulemalta hieman hämmentävä: pitkälti toisteista ja hiljaista voimistumista, jonka syklisten rakenteiden on määrä edustaa rukin pyöritystä. Viehätys rakentuu miellyttävän läpinäkyvästä orkestraatiosta ja hyvin hallitusta tunnelmasta. 

Aivan toisenlaista aihetta kuvaa toinen levyn mytologisista sävelrunoista. Faeton, auringonjumala Helioksen vastuuton poika, haluaa ajaa isänsä aurinkovankkureita taivaankannen halki. Nuorukainen, jolla on kaikkein kovin hinku ison ajoneuvon rattiin, on harvoin toivottavin mahdollinen kuski, ja suurten plasmapallojen ohjailijoiden pitäisikin olla vähintään jo vakiintuneita ja vaativan erikoiskortin suorittaneita jumalia. Niin kävi, että Faeton oli panna koko aurinkokunnan lunastuskuntoon, ja tähti oli syöksymässä suoraan kohti maata, kun Zeus puuttui asiaan ja syöksi mahtavimmalla salamallaan auringon oikealle radalleen, minkä yhteydessä Faeton valitettavasti heitti henkensä. (Salama on aurinkoa voimakkaampi. Tiedettä!) Maa sentään pelastui, tosin kreikkalaiset tiesivät kertoa, että Faetonin läheltä piti -tilanne oli kärventänyt pysyvästi etiopialaisten ja nubialaisten nahan. Ja tehnyt tästä polttamasta periytyvän. Tiedettä! Faeton on erittäin hieno ja mestarillisesti orkestroitu sinfoninen runo, jonka näkisin mielelläni yhdistettynä johonkin visuaaliseen, valolla leikkivään esitykseen ehkä Disneyn Fantasian tyyliin.

Viimeisenä tulee kuolema: levyn päätösnumero on Danse macabre eli Kalmantanssi, joka perustuu myöhäiskeskiaikaiseen aiheeseen ja romantikkorunoilija Henri Cazalis'n runoon. Kuolema soittaa viulua öisellä hautausmaalla, luut kalisevat, vanha kunnon keskiainen Dies irae yhdistyy irvokkaaseen valssiin, ruumismadot möyhäävät, kekkerit jatkuvat kukonlauluun ja muuta kivaa. Kuka olisi uskonut, että musta surma vaikuttaisi näin hauskalta kuudensadan vuoden etäisyydeltä?

Nämä kolme sävelrunoa ovat sveitsiläisen Charles Dutoit'n (s. 1936) käsissä suorastaan vastustamattomia. Saint-Saënsin ranskalainen eleganssi yhdistyy niissä voimakkaaseen ja mielekkääseen tarinankerronnalliseen otteeseen, joka löytää ilahduttavasti dynamiikkaa näistä sävellyksistä, joita ei voi enää väkeviksi millään luonnehtia. (Saint-Saënsin iäkäs äiti tiettävästi pyörtyi Danse macabren ensiesityksessä 1875. Yleisö oli muutenkin hyvin tyytymätön ja ilmaisi tämän siten kuin klassisen musiikin konserttien yleisöt 1800-luvun Ranskassa tekivät: huutaen, kirkuen ja mölyten.) 

On erikoista, että levyn kokonaiskesto jää 50 minuutin pintaan. Mukaan olisi aivan hyvin mahtunut myös viehättävä Herakleen nuoruus (La Jeunesse d'Hercule), jolloin Saint-Saënsin kaikki sävelrunot ja etenkin hänen ns. mytologinen trilogiansa olisivat kätevästi samalla albumilla.