Ludwig van Beethoven:
Sinfonia nro 9 op. 125 (1824):
I Allegro ma non troppo e un poco maestoso (14:52)
II Molto vivace – Presto (13:39)
III Adagio molto e cantabile –Andante cantabile (14:12)
IV Presto – Allegro assai – Presto (recitativo: "O Freunde, nicht diese Töne!") Allegro assai – Allegro assai vivace (alla marcia) – Andante maestoso – Adagio ma non troppo ma divoto – Allegro energico e sempre ben marcato – Allegro ma non tanto – Presto (23:01)
Helena Juntunen (sopraano), Katarina Karnéus (mezzosopraano), Daniel Norman (baritoni); Neal Davies (bassobaritoni);
Minnesota Chorale;
Minnesota Orchestra, Osmo Vänskä.
BIS, äänitetty Minneapolisissa 2006. 65:46.
Osmo Vänskä (s. 1953) on johtanut Minnesota Orchestraa vuodesta 2003 lopettaen välillä kitkerän työehtokiistelyn vuoksi. Hän on ollut pidetty sekä orkesterin että sen yleisön keskuudessa, ja orkesteri on hänen kaudellaan nostanut profiiliaan. Osa profiilin nostoa oli Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytys BIS-yhtiölle. Se keräsi ilmestyessään runsaasti ylistystä, ja minäkin hankin kokeeksi muutamia sarjan kappaleita, myös tämän päätösosan. En ollut kovin vaikuttunut, ja joka kerta kuunneltuani näitä tulkintoja olen ollut yhä pettyneempi. Kun äskettäin palasin tämän Yhdeksännen pariin ja jälleen hyvästelin sen pettyneenä, yritin tiivistää mahdollisimman tarkasti, mikä siinä on vialla.
Soitossa ei ainakaan ole vikaa: Minnesota Orchestran muusikot kykenevät tuottamaan täsmällistä, kaunista ja täyteläistä ääntä napakasti ja notkeasti. Solistit laulavat komeasti, eikä kuoroakaan voi moittia. Äänityskin on yksityiskohtainen ja tasapainoinen, joskin parempaakin ja etenkin mehevämpää olen SACD:ltä kuullut. Vänskän tempot ovat täysin normaaleja ja hyväksyttäviä, ja hän pitää musiikin taitavasti liikkeessä esimerkiksi laajassa Adagiossa, joka etenee peräti miellyttävän mutkattomasti. Minusta Beethovenin Yhdeksännen pitäisi vain olla paljon muutakin kuin vain miellyttävän mutkatonta. Vänskän tulkinta ei voita minua puolelleen; en ole varma, yrittääkö se edes. Kapellimestari tarjoilee kyllä kaikki nuotit ja määrittää niille keston ja voimakkuuden, muttei minkäänlaista tunnesisältöä. Tuloksena on täsmällistä laitos-Beethovenia, joka on parhaimmillaan miellyttävän harmitonta, pahimmillaan pitkästyttävää ja jopa masentavaa.
Minulle Beethovenin keski- ja myöhäistuotanto on oleellisesti sankarillista: suurten tunteiden ja kiihkon haastavan yksilöllistä musiikkia. Tämä jättää sijaa ankaruudelle eikä edellytä sentimentaalisuutta, mutta edes jotakin sentimenttiä olisi hyvä välittää. Kaikki eivät välttämättä näe Beethovenia samalla tavalla, mutta jos hänen myöhemmistä sinfonioistaan riisuu tunteellisuuden ja sankaruuden, jää jäljelle vain harmonisesti edistynyttä Haydnia isommalla orkesterilla. Ei ole välttämättä huonoa sekään, mutta silloin tulee hukanneeksi Beethovenin, enkä tarkoita kipsistä suurmiestä, vaan musiikin voimakasta ja vetoavaa ominaisluonnetta. Epäromanttinen ja viileä Beethoven on sentään Vänskän käsissä lajissaan tyylikästä kaikesta minulle ilmeisestä vääryydestään huolimatta, mutta mitään Oodia ilolle ei ole tarjolla. Luopukaa siis ekstaasista, kiihkosta ja tunteesta, ja Beethovenin Yhdeksännen maailmoja syleilevästä hurmoksellisesta visiosta sukeutuu minimalistisen kliininen baari, jossa tarjoillaan pieniä ja värittömiä cocktaileja. Siistiä, huolellista ja täysin tunteetonta. Tapansa mukaan Vänskä orkestereineen haluaa myös moneen kertaan osoittaa, että hän osaa soittaa todella, todella hiljaa, jos joku sitä sattui epäilemään. Mitään taiteellista syytä en ole näille karikatyyrimaisille pianissimoille löytänyt, mutta tuleehan siinä sentään esille äänityksen dynamiikka, ja paremman puutteessa ne voi lukea persoonaksi, joka tästä muuten puuttuu täydellisesti.
En aio enää palata tämän täsmällisen epäsympaattisen ja turhauttavan latistavan äänityksen pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti