Bloch: America & Concerto Grosso nro 1

Yhdysvaltain kansallispäivänä ja maan itsenäisyyden 240-vuotisjuhlan aikana käsittelen tavan mukaan amerikkalaista musiikkia. Sitä tarjoaa tällä kertaa siirtolaisnäkökulmasta Ernest Bloch (1880–1959; on erittäin merkittävää huomata, että etunimessä on kaksi [2] E-kirjainta), aikuisiällä amerikkalaistunut sveitsinjuutalainen säveltäjä. Genevessä syntynyt Bloch opiskeli Brysselissä ja Frankfurtissa, ja muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1916. Bloch sai Yhdysvaltain kansalaisuuden 1924 ja opetti tämän jälkeen San Franciscon konservatoriossa ja Berkeleyn yliopistossa. 

Ernest Bloch Genevessä 1910-luvulla.

Juutalainen identiteetti ja historia ovat tiiviisti läsnä Blochin sävellystuotannossa, jonka tunnetuin teos on Schelomo sellolle ja orkesterille. Heinäkuun neljäntenä tutustumme kuitenkin Blochin ainoaan suureen leimallisesti amerikkalaiseen sävellykseen.

Ernest Bloch:

America: An Epic Rhapsody for Orchestra (39:29):

I 1620: The Soil – The Indians – (England) – The Mayflower – The Landing of the Pilgrims (15:13)
II 1861–1865: Hours of Joy – Hours of Sorrow (12:19)
III 1926: The Present – The Future (Anthem) (11:57)

Concerto Grosso nro 1 pianolle ja jousiorkesterille (22:28):

I Prelude (2:58)
II Dirge (7:00)
III Pastorale and Rustic Dances (6:27)
IV Fugue (6:03)

Patricia Michaelian, piano;

Seattle Symphony Chorale, Richard Sparks;

Seattle Symphony, Gerard Schwarz.

Naxos (Delos), äänitetty Seattlen oopperassa 1993 (America) & 1992. 62 min.

Bloch alkoi muotoilla ajatusta suuresta amerikkalaisesta orkesteriteoksesta uuden kotimaansa kunniaksi jo vuonna 1916, mutta lopulta sävellys sai lopullisen muotonsa vasta vuosikymmentä myöhemmin. Kolmiosainen America: An Epic Rhapsody täyttää vaivatta sinfonian mitat ja jaksaa viihdyttää herkeämättä. Jos Bloch olisi ollut sitä eurooppalaissäveltäjien sukupolvea, joka amerikkalaistui 1930-luvulla, olisi hänkin saattanut päätyä elokuvasävellysten pariin akateemisen maailman sijaan, ja American perusteella voi olettaa, että hän olisi pärjännyt elokuvamusiikissa suvereenisti. 

America ottaa aiheekseen ei enempää eikä vähempää kuin Yhdysvaltain historian keskittyen maan varhaiseen anglosaksiseen asutushistoriaan, sisällissotaan ja räikeän optimistiseen 1920-lukuun. Ihme kyllä ei vaikutelma ole sillisalaattimainen, vaan miellyttävän yhtenäinen. Materiaalissa on paljon kliseitä, mutta Blochin käsittely on johdonmukaisen tuoretta ja välttää laahustamista. Hänen tyylinsä on miellyttävä yhdistelmä klassillisia rakenteita, romanttista tunnetta ja vähintäänkin myönnytyksiä modernismille, ja jokaista osaa kuuntelee mielellään. Ensiosa rakentuu pitkälti intiaani- ja intiaanityyliselle musiikille, jonka jäljentämisen Bloch otti kohtalaisen vakavasti: hän käytti lähteenä akateemisten etnomusikologien kokoamia aineistoja. Erityisen kiinnostavaa on, että siirtolaissävellyksen läpäisevä America-teema on intiaanityyliä. On historiallisesti aivan aiheellista, että uudisasukkaiden saapuminen hieman sotkee intiaanien kuviot myös musiikin tasolla. Amerikkalaisen kansallisen mytologian hapannaamaiset argonautit saapuvat Mayflowerilla virittäen virren. Musiikki saavuttaa juhlallisen arvokkuuden luopumatta dynamiikasta. Osan lopussa America-teema tekee paluun, emmekä joudu hymyilemään puolikiusaantuneesti Amerikan vallankumouksen sävelmille. Blochilla on selvästi ainakin yksi perisveitsiläinen piirre: hän osaa annostella kitschiä tyylikkäästi ja korkealaatuisesti. 

Jos itsenäisyyssodan lainamelodiat jäivät kuulematta, otetaan vahinko takaisin toisessa osassa, joka on kokonaisuuden hauskin, tarkoituksella tai tahattomasti. Aihe on traaginen ja ylevä: Yhdysvaltain sisällissota, joka pakotti lopulta maan tulemaan jotenkin toimeen keskenään ja päätti orjuuden instituution kykenemättä korjaamaan sen vääryyksiä. Toteutus on taidokas ja hulvaton historiallinen pirtelö, jossa kuullaan nopeaan tahtiin niin John Brown's Body, Dixie, The Old Folks at Home ja jopa Pop Goes the Weasel. Meno vakavoituu loppua kohden, missä kuullaan alakuloisen stoalainen versio America-teemasta.

Päätösosa alkaa kaoottisella ja moottorimaisella kuvauksella iloiseksikin mainitusta 1920-luvusta. Bloch oli selvästi kiinnostunut valtavien mittasuhteiden, hierarkioista irti pyristelevän kulttuurin ja teollisen teknologian voittokulun yhdistelmästä, sillä ne sulautuvat yhteen muodostaen hyvin kovaäänisen kuulokuvan sävellysajankohdan Amerikasta. Säveltäjän oma arvio tästä kaikesta tuntuu olevan enemmän hämmentynyt kuin suitsuttava tai tuomitseva. Jazz ja kulmikas mekaniikka ovat yhtä kaikki kiehtovaa kuunneltavaa, ja tämä moottori nyykähtää lopulta suureen pamaukseen, jota on kiusaus pitää tajuamattaan profeetallisen säveltäjän ennakkonäkynä suuresta pörssiromahduksesta. Sen jälkeen Amerikka tuntuu palaavan jollakin tavalla juurilleen intiaanimusiikin paluun myötä, ja America-teeman läpitunkeman voitonmarssin henkevä crescedo hallitsee osan finaalia päättyen väistämättömään kuorohihkumiseen. 

America huokuu taitoa ja vilpittömyyttä. Aiheen ja tyylilajin huomioiden se on kauniissa tasapainossa, eikä se syyllisty kosiskeluun tai alentumiseen. Bloch ei ole tunkenut mukaan kaikkea, mitä olisi voinut, ja hänen rakkaudenosoituksensa on kansanomainen sortumatta populismiin. Laaja sinfoninen rapsodia on hyvän omatunnon patriotismia, mutta ennen kaikkea se on itsessään kiinnostava taideteos. Ei säveltäjänsä vaikuttavimpia, mutta vähintään ansiokas kuriositeetti. 

Abstraktimpaa ja intellektuaalisempaa Blochia edustaa Concerto Grosso nro 1 pianolle ja jousiorkesterille. Sekin on 1920-luvun tuotantoa, mutta katsoo kauemmas menneeseen, kuten barokkinen nimikin vihjaa. Kuivuudesta tai antikvarianismista ei onneksi ole tietoakaan, vaan konserton luonne, joskin älyllinen (se päättyy kunnioitettavaan fuugaan), on sukua American ekstrovertille ja värikkäälle melodisuudelle. Herkeämättömän kiinnostava pseudopianokonsertto viljelee napakoita uusklassistisia vaikutteita.   

Blochin suuria orkesteriteoksia ei ole levytetty liikaa eikä usein, ja tämä Naxoksen uudelleenjulkaisu Delos-yhtiölle 1990-luvulla taltioidusta materiaalista on ensikosketukseni molempiin teoksiin. Gerard Schwarzin esitykset pitävät mielenkiintoni yllä ja tarjoavat sekä nautintoa että virikettä.