Miksi en sitten ole käsitellyt Rautavaaraa aiemmin? Vastaus on tyly, rehellinen ja yksinkertainen: tilanne oli pitkän aikaa se, etten juuri pitänyt hänen musiikistaan, tai ainakin uskoin, etten pitänyt. Tutustuin Rautavaaran musiikkiin tiettyjen teosten kautta ja sellaisessa iässä, jolloin ne eivät tuntuneet kovin antoisilta. Vasta muutaman viime vuoden aikana olen vähitellen alkanut kuunnella Rautavaaran valittuja – myöhempiä – teoksia kuin uusin korvin, ja reaktioni on ollut myönteisempi. Olen todennäköisesti kuuntelijana monipuolisempi kuin silloin kauan sitten, kun sain ensikosketukseni Rautavaaraan, ja olen alkanut arvostaa hänen omaperäistä ja valikoivaa vaikutelmayhdistelmäänsä.
Rautavaara syntyi 9.10.1928 Helsingissä, missä vietti suurimman osan elämästään. Hän opiskeli Sibelius-Akatemiassa, Juilliardissa ja Tanglewoodissa sekä omatoimisesti Sveitsissä ja Saksan liittotasavallassa opettajinaan mm. Aarre Merikanto ja Aaron Copland. Sibelius piti nuorta Rautavaaraa lupaavana, ja juuri hän esitti tälle stipendiä Yhdysvaltoihin. Rautavaaran sävellystuotanto on varsin helppo jakaa tyylikausiin. Hän oli opiskeluaikoinaan uusklassisti, joka otti vaikutteita venäläisiltä säveltäjiltä, mutta vaihtoi 1960-luvulla ankaraan sarjallisuuteen, joka kuitenkin tyhjensi nopeasti itsensä (kuten sarjallisuudella on todella luovien ja jämähtämättömien säveltäjien käsissä tapana tehdä), ja 1970-luvulla Rautavaara alkoi löytää ominta ääntään modernismivaikutteisesta uusromantiikasta. Häneen vetosivat luonto sekä mystiset ja uskonnolliset aiheet. Rautavaaran myöhemmässä tuotannossa enkelit ovat toistuva teema. Hänen menestynein sinfoniansa, nro 7, on lisänimeltään "Angel of Light". Enkelitematiikka ei ole pelkkää pintaa: Rautavaara väitti kohdanneensa enkeleitä toistuvasti, ja nämä kokemukset vaikuttivat häneen syvästi. Tälläiset enkelisepitteet ovat yleensä pitkästyttäviä ja kiusaannuttavia, mutta toisin kuin useimmat enkeleitä näkevät huithapelit, Rautavaara ei kirjoittanut aiheesta surkeaa self-help-ongelmajätekirjallisuutta tai kristallirihkamaa, vaan jalosti nämä kokemukset luovasti laadukkaaksi musiikiksi – kunpa vain useammat enkelihörhöt seuraisivat hänen esimerkkiään.
Rautavaaran yksityiselämää on vaikea olla sivuamatta, sillä se kanavoitui selvästi hänen musiikkiinsa ja tuli osin käsitellyksi hänen omaelämäkerrassaan. Säveltäjän ensimmäinen avioliitto oli pidemmän päälle brutaali katastrofi, jossa oli potentiaalisesti tappavaa parisuhdeväkivaltaa puolin ja toisin. Vuonna 1984 Rautavaara meni uusiin naimisiin entisen oppilaansa kanssa, ja tämän jälkeen hänen elämänsä ja tuotantonsa päätyi paljon aiempaa seesteisemmälle uralle.
Rautavaara toimi Sibelius-Akatemian sävellyksen professorina vuoteen 70-luvulta vuoteen 1990, jolloin jäi eläkkeelle ja keskittyi säveltämiseen. Hänen kansainvälinen läpimurtonsa tapahtui pian tämän jälkeen seitsemännen sinfonian myötä, ja koko loppuikänsä hän jatkoi uusien teoksien työstämistä luomisvoiman vähenemättä. Rautavaara eli viimeisen vuosikymmenensä tavallaan laina-ajalla, sillä hän sai vuonna 2004 pahan sairauskohtauksen, johon useimmat saman ikäiset olisivat menehtyneet. Säveltäjä vietti kuukausia tehohoidossa ja kuntoutui jatkamaan sävellystyötä: viimeiset teokset valmistuivat vuonna 2015.
Rautavaaran matkan päätyttyä nostan esille sen albumin, josta alkoi minun matkani Rautavaaran, jos ei nyt faniksi, niin ainakin arvostajaksi. Vuorossa siis ensikosketukseni Rautavaaraan.
Einojuhani Rautavaara:
Cantus Arcticus: Konsertto linnuille ja orkesterille (17:10);
Sinfonia nro 4, "Arabescata" (16:33);
Sinfonia nro 5 (31:32).
MDR Sinfonieorchester Leipzig, Max Pommer.
Ondine, äänitetty Leipzigin Bethanienkirchessä 1989–1990. 65:15.
Rautavaaran levytysuraa hallitsee Ondine, joka on tuonut markkinoille ensimmäiset levytykset useimmista säveltäjän teoksista, usein suomalaisvoimin. Tämä albumi on kuitenkin itäsaksalaista (niukasti; se on äänitetty jälleenyhdistymiseen valmistautuessa) orkesterityötä. Leipzigilainen kapellimestari Max Pommer (s. 1936) johtaa Rautavaaraa kolmelta vuosikymmeneltä.
Albumin varhaisin teos on Sinfonia nro 4, lisänimeltään "Arabescata". Neljännen sinfonian säveltäminen 1960-luvulla oli Rautavaaralle tuskaa, eikä hän ollut tyytyväinen lopputulokseen. Uusikin versio sai lopulta luojaltaan hylkytuomion, ja hän päätyi vuonna 1986 vetämään 18 vuotta aiemmin valmistuneen alkuperäisen Neljäntensä pois ja lisäämään sen tilalle sinfonialuetteloon lähinnä orkesterisarjaksi kuvattavan Arabescatan vuodelta 1962. Päätös ilmentää sitä, miten epätyytyväiseksi johdonmukainen sarjallisuus Rautavaaran jätti, vaikka Arabescata ehkä onkin suomalaisen musiikin sarjallisinta antia. Juuri tämä teos oli aikanaan minulle huonoin mahdollinen oviaukko Rautavaaran tuotantoon. Muistan suorastaan inhonneeni sitä. Uudelleenkuunneltuna ja toivottavasti vähän monipuolisemmin ja sivistyneemmin korvin se kuulostaa... yhä melkoisen rasittavalta. Voi vain kuvitella, millainen alkuperäinen Sinfonia nro 4 olikaan, jos tämän on määrä olla sitä paljon parempi kaikin tavoin. Syvästi epämielekäs ja pysyvistä vaikutelmista kieltäytyvän Arabescatan paras piirre on sen lyhyys. Jos haluaa jostain syystä kuulla, miltä sarjallisuus ankarimmillaan voi kuulostaa, on teos hyvä esimerkki ko. omahyväisen ja pseudo-objektiivisen harhaopin kiroista.
Sinfonia nro 5 vuodelta 1985 onkin paljon mielekkäämpi, inhimillisempi ja armollisempi sävellys. Se on aikajänteeltään edeltäjäänsä pidempi ja hengittävämpi, ja laajalinjaista, kärsivällistä teosta kuuntelee mielellään ihan jo taustamusiikkina. Rautavaara käyttää koko orkesteria ja erityisesti lyömäsoittimia hyvin kekseliäästi, monipuolisesti ja värikkäästi ilman itsetarkoituksellista metelöintiä. Yleisvaikutelma on rauhaisa, seesteinen ja paikoin unenomainen, ja äänimaailmaa tehdään omintakeiseksi harvoin kuulluilla "väärillä" soittotekniikoilla, jotka eivät kuitenkaan riivi tai raasta korvia. Rautavaara intoutuu kehittelemään varsinkin puhaltimista mielenkiintoisia sävyjä. Aikanaan tämäkin teos jäi minulle etäiseksi ja hahmottomaksi, mutta nykyään viihdyn sen parissa satunnaisesti. Näin staattisen ja monokromaattisen teoksen parissa olisi helppo pitkästyä puolen tunnin sisään, mutta jotain Pommer tekee oikein, kun niin ei tahdo tapahtua.
Rautavaaran tuotannon suosituimpiin teoksiin kuuluva Cantus Arcticus valmistui vuonna 1972 tilaustyönä Oulun yliopiston ensimmäiseen tohtoripromootioon. Perinteinen juhlakantaatti vaihtui "konserttoon" linnuille ja orkesterille. Konserttoon lainausmerkeissä, koska teos on käytännössä kolmiosainen sinfoninen runo vailla konserttomaisia elementtejä. Orkesteri levittää herkän ja impressionistisen äänikankaan, johon lisätään Limingassa nauhoitettua arktisten lintujen ääntä. Ajatus ei ole ennenkuulumaton: Respighi teki samaa jo Rooman pinjoissa, mutta Rautavaaran musiikillinen maailma on hyvin erilainen, karumpi ja luontoäänien läsnäololle luontevampi. Säveltäjällä on panteistisen luonnonläheistä korvaa linnunlaulun kauneudelle, ja yhteisvaikutus on paikoin ilmestyksellisen kaunis. Juuri tämä kolmiosainen sävellys jätti aikanaan mieleeni sen, että Rautavaarassa on sentään jotakin, ja se on sekä säilynyt albumin palkitsevimpana että lisännyt vuosien kuluessa tenhovoimaansa. Sibelius-assosiaatiot ovat väistämättömiä, ja kaikuja kuuluu hitaassa osassa Tuonelan joutsenesta ja päätösosassa huomattavasti etäisemmin Sibeliuksen 5. sinfonian finaalista.
Pommer ja leipzigilainen orkesteri tekevät minun korviini moitteetonta työtä; varsinkin Cantus Arcticuksessa esinauhoitettu laulu sulautuu saumattomasti äänelliseen tekstuuriin, ja luonnontulkinta on erittäin herkkää. Rautavaaraan tutustuville suosittelen lähtöpisteiksi Cantus Arcticusta ja Sinfoniaa nro 7.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti