torstai 14. heinäkuuta 2016

Bizet: Sinfonia C-duuri; La Patrie & orkesterisarjoja

Ranskan kansallispäivän kunniaksi ranskalaista musiikkia Ranskasta, tosin japanilaisessa komennossa.


Georges Bizet (18381875):

Sinfonia C-duuri (33:34):
Allegro Adagio (10:28)
II Andante Adagio (10:12)
III Scherzo. Allegro vivace (5:57)
IV Finale. Allegro vivace (8:57)

La Patrie, ouverture dramatique, op. 19 (13:05)

Petite suite "Jeux d'enfants", op. 22 (10:53):
Marche (Trompette et tambour) (2:13)
Berceuse (La Poupée) (2:22)
Impromptu (La Toupie) (1:04)
Duo (Petit mari, petite femme) (3:27)
Galop (Le Bal) (1:47)

Carmen-sarja nro 1 (8:28):
Prélude (Les Toréadors) (2:11)
Prélude (I näytös) (1:22)
Entr'acte (Aragonaise)(2:24)
Entr'acte (Intermezzo) (2:31)

Carmen-sarja nro 2 (6:33):
Habanera (2:07)
Danse bohème (4:26)

Orchestre National de France, Seiji Ozawa.

EMI, äänitetty Pariisissa 1982. 75 min. 


Georges Bizet'n 17-vuotiaana säveltämä oppilastyö, Sinfonia C-duuri, kiteyttää kaiken, mikä ranskalaisessa musiikissa on parhaimmillaan ja stereotyypitellen niin viehättävää: vaivattomuus, selkeys, elegantit muodot, sävykkäät yksityiskohdat, läpinäkyvät orkestraaliset tekstuurit ja tietty hyvällä maulla toteutettu haluttomuus ottaa itseään liian vakavasti yhdistyvät tässä tiiviissä sävellyksessä riemukkaalla tavalla. Se on täpötäynnä hyviä melodioita, jotka eivät kuitenkaan jää vaivaamaan tarttumalla kiinni liian tiukkaan. Kukaan ei voisi väittää sitä suureksi sinfoniaksi, mutta suuri nautinto se voi olla.

Seiji Ozawa (s. 1935) on osaava ranskalaisen repertoaarin tulkitsija, ja hänen käsissään sinfonia ja muut Bizet'n orkesteriteokset soivat eloisasti ja nokkelasti. Ozawalla tuntuu olevan luonteva yhteys Ranskan kansalliseen sinfoniaorkesteriin, jonka musisoinnissa ei kuulu jälkeäkään gallialaisesta institutionalismista. Sinfonia leikittelee joustavasti ja tarkasti, ja Ozawalla on hyvä korva yksityiskohdille, jotka pääsevät usein ilahduttamaan.

Patrie-alkusoitto on 1800-lukulaista musiikillista nationalismia sieltä vähän töhkömmästä päästä. Ozawakaan ei kykene kohottamaan tätä pöhöttynyttä monumenttia niin suureksi kuin se ilmeisesti kuvittelee olevansa, mutta hän öljyää sen rattaat hyvin ja tuo sen äkillisiin tunnelmanvaihteluihin uskottavuutta. Sitä kuuntelee periaatteessa mielenkiintoisena kelpo viihteenä ne 13 minuuttia, mutta enpä toivoisi sen olevan paljoa pidempi.

Jeux d'enfants eli Lasten leikkejä on pahaenteisestä otsikostaan huolimatta viehättävää musiikkia, joka ei söpöile liikaa. Pianosarjan orkestraatio on mittakaavaltaan intiimi mutta asenteeltaan teatraalisempi ja vähemmän vakava kuin esimerkiksi Robert Schumannin lapsuusaiheiset sävellykset. Ohimenevää mutta tasokasta hupia. Carmen-sarjat koottiin Bizet'n ennenaikaisen kuoleman jälkeen, ja ne sisältävät kuuluisan oopperan tunnetuimpia melodioita, useimmat niistä näytösten alku- ja välisoittoja. Ozawa tuo näihin tuhannesti tuttuihin kappaleisiin huomattavaa intoa ja säpinää. Parhaimmillaan kiihko on tulista ja melankolia hyvin herkkää.

Bizet'n suppeaa orkesterituotantoa on levytetty paljon, ja Ozawalla on paljon kilpailijoita alallaan. Tämän levyn kuunteleminen on nautinto, eikä Ozawa ilmeisesti leikkele sinfoniaa, josta on levytetty myös huomattavasti lyhyempiä versioita. Toistojen saksiminen on ollut aikoinaan hyväksyttyä, mutta itse mieluusti kuulisin säveltäjän teoksen kokonaisuudessaan, ja tässä Ozawa tarjoaa parempaa kuin jotkut edeltäjänsä. Bizet'n orkesterirepertoaarin klassikkotaltioinnit ovat ajalta ennen digitaalista äänentaltiointia, ja 1980-luvulla levyttänyt Ozawa kuulostaakin eritellymmältä ja yksityiskohtaisemmalta kuin esimerkiksi Beecham klassikkotulkinnoissaan 1950-luvulla. Tosin tämä vuonna 1982 taltioitu ohjelma jättää hieman toivomisen varaa pirskahtelevuudessa, ja ääni on kyllä selkeä ja kirkas, muttei järin lämmin. Olen tyytyväinen tähän levyyn, ja varsinkin Ozawan C-duurisinfonia jaksaa ilahduttaa minua yhä uudelleen. Jos haluaa hyvän ja edullisen (tämä materiaali on uudelleenjulkaistu todella monta kertaa) katsauksen Bizet'n lähes koko orkesterimusiikista, voi Ozawan ranskalaista levytystä suositella, vaikkakin mainiot Arlesitar-sarjat puuttuvat. Jeux d'enfants -orkesterisarjan levytyksiä taas ei ole aivan pilvin pimein, ja Ozawan versio on äärimmäisen charmantti.  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti