Stokowski: Bach- ym. orkesteritranskriptioita

Leopold Stokowski (1882–1977) oli taiteilija ja showmies aikana, jolloin autenttisuuden kultti ei vielä klassista musiikkia kuristanut. Hän ei suostunut edes huvittelemaan ajatuksella, jossa säveltäjästä sekä tämän aikakauden rajoitteista tehdään Allah ja esittäjä on hänen profeettansa. Tällainen objektiivisuusharhan puute on virkistävä vastapaino myöhemmälle pakkomielteelle jäljentää mahdollisimman uskollisesti esitysajankohdan olosuhteet ja pitäytyä alkuperäisinstrumenteissa riippumatta siitä, miten hankalaa ja hinkuvaa niillä on soittaa. Onneksi periodiautenttisuus on ollut vähitellen jäämässä taas vain yhdeksi tulkintalinjaksi muiden joukossa. Tilaa on, eikä klassiselle musiikille voi kuvitella juuri isompaa karhunpalvelusta kuin keksiä tapoja snobbailla auttentisuuden kaltaisilla konstruktioilla. 

Stokowski promootiokuvassa 1940-luvulla

Stokowski ei epäröinyt tarjota kykyjään Walt Disneyn piirrosfilmien käyttöön, eikä tätä kulttuurirajojen ylitystä voi pitää mitenkään banaalina tai halpahintaisena. On Walt Disneyn, Mikki Hiiren ja Stokowskin ansiota, että kukaan edes muistaa Paul Dukas'n nimen tänä päivänä. Stokowskille nimet eivät onneksi olleet pyhiä. Häntä ei vaivannut ajatus Bachin, Händelin tai Wagnerin teosten uudelleensovittamisesta tai jopa "parantelusta". Kapellimestari näperteli lukuisia orkestraalisia ja sinfonisia transkriptioita tunnettujen säveltäjien töistä omien konserttiensa tarpeisiin, osan ylimääräisiksi numeroiksi, osan suoranaiseksi pääohjelmaksi. Tunnetuimmat näistä tuotoksista ovat Disneyn Fantasia-animaatioelokuvassa (1940) – jossa seikkailee myös Mikki Hiiri em. Dukas'n sävelrunossa joka alkaa orkestraatiolla Bachin universaalin kuuluisasta Toccatasta ja fuugasta ja huipentuu villihköön Musorgskin Yöhön autiolla vuorella.

Stokowskin kuoltua hänen transkriptioidensa suosio laski samaan aikaan, kun kuivempi ja autenttisempi klassisen musiikin tyyli nousi hallitsevaksi. Viime aikoina Stokowskin omat levytykset ovat saaneet seurakseen uusia, laadukkaita taltiointeja orkesteritranskriptioista. Näistä edullisimmin kuluttajan ulottuvilla lienee Naxos-yhtiön sarja, jossa Stokowski-transkriptioita johtaa mestarin assistenttina ja suojattina aikanaan ollut uruguaylainen kapellimestari ja säveltäjä José Serebrier (s. 1938).

Leopold Stokowski: Sinfonisia transkriptioita:

J. S. Bach (1685–1750):

Air Orkesterisarjasta nro 3 BWV 1068 (5:36)

Schafe können sicher weiden kantaatista Was mir behagt, ist nur die muntre Jagd (5:39)

"Pieni" fuuga g-molli BWV 578 (3:40)

Komm, süßer Tod kantaatista Christ lag in Todes Banden BWV 4 (4:10)

Koraali Pääsiäiskantaatista (3:48)

Es ist vollbracht! Johannes-passiosta (8:46)

Wir glauben all' an einen Gott (3:35)

Nun komm', der Heiden Heiland (5:07) 

Passacaglia ja fuuga c-molli BWV 582 (13:12)

Rabanus Maurus (k. 856) & trad., fuusio & orkestraatio Stokowski: Kaksi vanhaa liturgista melodiaa (Veni Creator Spiritus & Veni Emmanuel)(6:08)

Georg Friedrich Händel (1685–1759): Pastoraalisinfonia Messias-oratoriosta (3:47)

Henry Purcell (1659–1695):

Didon valitus oopperasta Dido ja Aineias (4:23)

Bournemouth Symphony Orchestra, José Serebrier

Naxos, äänitetty Poolessa Englannissa 2005. 67:51.

Tämä albumi on hieman harhaanjohtavasti nimetyn Naxoksen "Bach-transkriptiosarjan" ensimmäinen osa. Mukana on näet parin muunkin barokkimestarin sävelmiä. Stokowski on luova ja hauska orkestroija, mutta häntä ei voi väittää varsinaisesti luontevaksi sikäli, että hän ei pyri erikseen jäljentämään aikakauden tai säveltäjän leimallisia musiikillisia ilmaisutapoja. Hän orkestroi koko itseensä ulottuvan musiikkihistorian läpi pyrkien mahdollisimman mehevään ja täyteläiseen jousistolliseen eufoniaan hyödyntäen mahdollisuuksia kaikenlaisiin orkestraalisiin tehokeinoihin. Tämä tekee lopputuloksista ehdottomasti enemmän tulkintoja tai jopa visioita kuin uskollisia orkestraatioita – mikä myös lisää niiden musiikillistä käyttöikää ja mielenkiintoa. Barokkimusiikin ja varsinkin Bachin parissa Stokowski tosin on – ehkä kunnioituksesta, ehkä tyylillisten seikkojen vuoksi – hillitympi tehosteissaan kuin rukatessaan romanttisten säveltäjien tuotoksia.

José Serebrier 2000-luvulla

Albumin ehdoton ja ohittamaton pääteos on viimeinen raita, Stokowskin nerokkaan kerroksellinen rakennelma Bachin upeasta Passacagliasta ja fuugasta (BWV 582, laatimassani levyn sisällysluettelossa selkeyden vuoksi väärässä paikassa), eräs ihmisen henkisten kykyjen mestarsaavutuksista. Bach ei ole tietääkseni koskaan tuottanut teknisen laadun puolesta sekundaa, mutta hänen tuotannossaan on suvantoja, joissa velvollisuudentunto ja ahkeruus ohittavat innoituksen; tämä nerokas sävellys on äärimmäisen kaukana suvannosta, ja transkriptiokin on kannustanut Stokowskia luomaan orkestraalisen voimannäytön, joka tekee kunniaa sävellyksen kompleksiselle selkeydelle. En piittaa siitä, jos tunnustukselleni tuhahdellaan: kuuntelen tätä mieluummin kuin "alkuperäistä". Stokowskin häikäisevä ja arvokkuudessa pysyttelevä orkestraatio tuo teoskokemukseen runsautta ja lisäarvoa, joka tekee siitä minulle nautinnollisemman.  

Muu tarjonta on hieman säläisää ja lyhyempää, mutta kiistatonta laatutyötä sekin. Stokowski muuntelee virkistävästi kokoonpanoja, ja vahvistetun sinfoniaorkesterin lisäksi kuullaan hyvinkin riisuttuja versioita, jotka saavuttavat omanlaisensa tunnelman. Esimerkiksi Metsästyskantaatin Schafe können sicher weiden tekee tehtävänsä pelkän jousiston ja muutaman hassun puhaltimen varassa. Mukana on myös übertuhannesti kuultu, kauneinta klassista -kokoomalevyjen vakionumero Air Orkesterisarjasta nro 3 (BWV 1068), usein esitetty versiona nimeltään "Air G-kielelle". On jonkinmoinen saavutus, että Stokowski (ja Serebrier) saavat tämänkin klassikoista kuluneimman kuulostamaan tuoreelta ja suloisen lisäksi myös – arvokkaalta. Passacaglian lisäksi levyn Bach-ohjelman huippuna on pidettävä ns. "Pientä" g-mollifuugaa (BWV 578), jonka vaikutelma on dramatiikassaan liki musertava. Stokowskin orkestraatio puristaa vaikuttavasta sävellyksestä kaiken mahdollisen mehun ja ehkä pari siementäkin moitteettomaan showmiestyyliin, ja Serebrier vastaa haasteeseen silmääkään räpäyttämättä. Nämä orkestraatiot eivät kaipaa kyseenalaistamista tai ylenmääräistä pohdintaa; esittäjien on uskottava niihin kuin doping-jumalaan. Serebrier ei brittiorkestereineen tuota pettymystä, vaan muotoilee teokset vakaumuksen palolla. Lopputulos on äärimmäisen tehokas ja vakuuttava, ja äänitys aika lailla ihanteellisen selkeä ja lämpöisen täyteläinen. Myös ei-leipzigilainen lähdemateriaali saa erinomaisen käsittelyn. Händelin kuuluisimman oratorion välisoitto kuulostaa liki avaruudelliselta, ja Purcellin roomalaisoopperan puunilaisvalitus on suorastaan koskettavaa kuultavaa. Stokowskin yhdistelmä kahdesta keskiaikaisesta sävellyksestä (joista vanhempi, Veni Creator Spiritus, on perimätiedon mukaan Mainzin autuaan Rabanuksen [780?–856] työtä 800-luvulta) ja etenee aavistuksen mystisissä vaikutelmissa. 

Kuten on varmaankin käynyt ilmi, olen saanut kosolti nautintoa, viihdettä ja tyydytystä tästä albumista. Kenelle se lienee suunnattu? Minä rakastan kuulla piano- ja urkutranskriptioita orkesterisävellyksistä ja orkesteritranskriptioita instrumentaalisävellyksistä, joten ainakin minunlaisilleni. Stokowskin lähestymistapaa voi myös suositella heille, joihin Bachin urkuteokset tai oratoriot eivät välttämättä uppoa alkuperäisessä asussaan. Nykyajan kuuntelijalle, joka on tottunut virikkeisiin, voi olla haasteellista keskittyä vain yhteen kosketinsoittimeen (niinkin orkestraaliseen kuin urkuihin) kymmenen minuutin ajaksi, ja Stokowskin Bach-transkriptiot tarjoavat parhaimmilaan aivan uudenlaisen väylän erityisesti Bachin urkumusiikin (ja näin ollen sivilisaation) huippuihin. Serebrier on vakuuttava, tyylitajuinen ja innostunut opas, jolla on kyky tuoda Bachin jäisimpäänkin logiikkaan juoksevaa lämpöä, mikä tekee näistä ensiluokkaisia tulkintoja. Äänitystekniikan ansiosta ne ohittavat jo Stokowskin omat levytykset, jotka ovat kiinnostuneille myös antoisia.

Ainoan varjon albumin ylle langettaa, että mukaan olisi mahtunut enemmänkin Stokowskin Bachia. Ilmeisesti taloudellisista syistä Stokowski-transkriptioista tunnetuin – Toccata ja fuuga d-molli – on jätetty sarjan seuraavaan osaan.