Schmitt: Antonius ja Kleopatra & Kummituspalatsi

William Shakespearen (1564–1616) kuoleman 400-vuotismuistoa on vietetty pitkin vuotta 2016. Tasavuosia juhlittiin jo 23.4., ja niitä tuolloin kertyikin siinä tapauksessa, että tyydymme teeskentelemään juliaanisen ja gregoriaanisen kalenterin pitävän yhtä. Ja miksi emme tyytyisi, onhan se paljon yksinkertaisempaa, ja ohitamme kalenterisidonnaiset ajanlaskuerot muutenkin historiallisten merkkipäivien kohdalla: Kustaa II Aadolf ei kaatunut Kustaa Aadolfin päivänä, ja lokakuun vallankumous tapahtui marraskuussa. Näyttää paremmalta, että Englannin kansallisrunoilija ja -kirjailija kuoli Pyhän Yrjön päivänä. Ja sitä paitsi tradition mukaan hän myös syntyi 23.4., mikä tuskin pitää edes juliaanisen kalenterin mukaan paikkaansa. Mutta onko sillä väliä? Se tuskin muuttaa mitään, ja tarina on näin paljon parempi ja vetoavampi, kuten draamakirjailijalta sopii odottaakin.

Shakespeare kirjoittaa draamoissaan syvän inhimillisesti ja tarttuvasti lähes kaikkien näkökulmasta: näemme, millaisena maailma näyttäytyy niin Macbethille kuin Malcolmille, Otellolle ja Iagolle, Shylockille ja Antoniolle, Hamletille ja Claudiukselle, Learille ja Edgarille. Ei ole ihme, että eläviksi rakennetut ja itseään persoonallisesti ja sympaattisesti ilmaisevat hahmot ovat tarttuneet lukuisien sovittajien ja muokkaajien mielikuvituksiin. Mannereurooppalainen romantiikka lumoutui Shakespearen draamoista, varsinkin niistä synkemmistä, 1700–1800-lukujen vaihteessa, ja romantiikan ajan musiikissa Shakespeare-aiheet ovat hyvin yleisiä. Esimerkiksi Berlioz, Tšaikovski ja Verdi ihailivat englantilaista kiihkeästi, eikä hän ole viime vuosisatojen aikana ollut koskaan epäajankohtainen sen enempää draamassa, kirjallisuudessa kuin musiikissakaan. Pari vuotta sitten vietetyn Shakespearen syntymän 450-vuotisjuhlan kunniaksi käsittelin useita hänen näytelmiinsä ja niiden hahmoihin pohjautuvia sävellyksiä. Samaa on luvassa tämän juhlavuoden kuluessa. Tällä kertaa olen valinnut avausteokseksi jotain vähemmän tunnettua. Sävellys oli minulle täysin vieras ennen viime vuotta, jolloin siihen ilokseni tutustuin. Lisäksi se kuvittaa sävelillä Antoniusta ja Kleopatraa, draamaa, jota on jostain syystä esitetty ja sovitettu suhteellisen harvoin.

Kleopatran kuolema. John Collier'n maalaus vuodelta 1890.

Shakespearen ns. roomalaiset näytelmät eivät koskaan ole nauttineet yhtä suurta suosiota kuin hänen muut luomuksensa, mutta minä pidän niistä – lukuun ottamatta Titus Andronicusta, jota ihailevia ihmisiä on ehkä syytäkin pitää hiukan omituisina. Julius Caesar, Coriolanus sekä Antonius ja Kleopatra sen sijaan ovat sangen vahvoja ja mielenkiintoisen poliittisia näytelmiä, jotka kypsästi kieltäytyvät osoittamasta kiistattomia konnia, sankareita tai opetuksia. A&K asettaa vastinpareiksi maskuliinisen, ankaran, vallanhalussaan dynaamisen Rooman ja naisellisen, viettelevän, lämpimän staattisen mutta mielihaluissaan oikukkaan Egyptin. Marcus Antonius jää roomalaisena Kleopatra VII:n sekä Egyptin tarjoaman huumaavan eksotiikan lumoihin vain huomatakseen, ettei politiikkaa voi paeta, kun hänen läsnäolonsa myötä roomalainen järjestys tunkeutuu Niilin verkkaisille vesille. Roomalaisten aikalaisnäkemys – johon tietysti vaikutti se, että Octavianus vei voiton ja tulkitutti tapahtumat jälkipolville omasta näkökulmastaan – oli, että feminiininen Egypti kieroine kuningattarineen teki Antoniuksesta naismaisen ja epäroomalaisen tohvelisankarin. Plutarkhos, jonka biografiateos toimi Shakespearen pääasiallisena lähdeaineksena, ilmaisee vakiintuneen näkemyksen sangen metafyysisesti:

Joku on leikillisesti sanonut, että rakastuneen sielu asuu toisen ruumiissa, ja siltä näyttää: nainen vei mukanaan Antoniusta, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen ruumiinsa jäsen ja pakotettu täyttämään hänen jokaisen ajatuksensa. (Suom. K. Suuronen)

Kun tarkastelee näytelmän ja sen pohjalla olevien historiallisten tapahtumien innoittamia kulttuurituotoksia, huomaa nopeasti, kuka on ollut ihmisten mielikuvituksissa draaman kiinnostavin henkilöhahmo: Kleopatra ja hänen melodramaattinen kuolemansa hakkaavat pelkästään maalauksien lukumäärässä Antoniuksen 6–0, ja hänen oletettu egyptiläinen eksotiikkansa ja kauneutensa ovat legendaarisia. Todellisuudessa Kleopatra VII oli makedonialaisesta ylimystöstä polveutuva helleeni, jolla tuskin olisi ollut paljon yhteistä keskusteltavaa Ramsesten kanssa (tosin Kleopatra sentään oli ptolemaiolaisista edeltäjistään poiketen vaivautunut opettelemaan ainakin jonkin verran egyptin kieltä), eikä ole näyttöä siitä, että hän olisi ollut konventionaalisessa mielessä erityisen "kaunis". Hänet on totuttu kuvaamaan myös oikukkaana, koska sellaisiahan naiset ovat, eikös? Varsinkin kuumaveriset itämaiset... afrikka... helleenit? (Mainittakoon, että en todella haluaisi joutua napit vastakkain keski-ikäisen kreikkalaisnaisen kanssa.) Shakespearekin panee Kleopatran käyttäytymään epävakaasti, ja tämä kuvaustapa on jatkunut Elizabeth Taylorin tulkitsemaan kiukuttelijaan saakka ja sen yli. Historian valossa Kleopatra VII vaikuttaa olleen kuitenkin oppinut hallitsija, jolla oli strategista silmää tai vähintäänkin ymmärrystä kuulla kunnollisia neuvonantajia. Hän vain teki hippodromilla virhearvion vedonlyönnissä sen lisäksi että hänen valtakuntansa oli aivan liian hyvä tuottamaan tolkuttomat määrät viljaa toimiakseen tasavertaisena kumppanina laajentumishaluiselle sotilasmahdille. Taiteessa Kleopatralle lankeaa lähes aina viettelevän femme fatalen rooli, ja tällaiset hahmot tapaavat aina aiheuttaa myöhäisromanttisille säveltäjille mielikuvituskudoksen laajenemista.
 

Florent Schmitt ainakin on heti kiinnostunut.

Florent Schmitt (1870–1958) tunsi ilmeisesti erityistä vetoa kohtalokkaita, korostetun aistillisia ja orientalistisia naishahmoja kohtaan. Hänen tunnetuin sävellyksensä käsittelee Salomea, minkä lisäksi hän laati musiikin Flaubertin puunilaisromaani Salambon filmatisointiin – ja vuoden 1920 pariisilaisproduktioon Shakespearen Antoniuksesta ja Kleopatrasta.

Schmitt on, kuten nimen perusteella voisi arvatakin, syntyisin Itä-Ranskan Alsace-Lorrainesta, josta suurin osa luovutettiin tuoreeltaan perustetulle Saksan keisarikunnalle säveltäjän ollessa alle vuoden ikäinen; Schmittin synnyinkaupunki Blâmont jäi vain muutaman kilometrin päähän Saksan rajasta. Ranskan-Preussin sodan ja toisen keisarikunnan nöyryyttävän romahduksen jälkeen Ranskan musiikkielämää hallitsi pitkään saksalaisvastainen suuntaus, joka torjui Wagnerin ja Richard Straussin musiikin poliittisista syistä, joiden peitteeksi keksittiin kätevästi esteettisiä perusteita. Muutamat nuoremman polven säveltäjät, kuten Vincent d'Indy, ottivat vaikutteita Saksasta, mutta établissement, etenkin musiikin aurinkokuningas Saint-Saëns, pysyivät leppymättömän antiteutonisina. Schmitt oli liian nuori suhtautuakseen traumaattisesti Ranskan-Preussin sotaan, joten hänellä ei ollut syitä panna vastaan straussilaisen myöhäisromantiikan lumoukselle. Lisävaikutteita tarjosi Frederick Delius, jonka kanssa Schmitt ystävystyi 1800-luvun viimeisinä vuosina. Vuonna 1900 Schmitt voitti himoitun Prix de Rome -stipendiaatin, jonka olivat aiemmin saaneet mm. Debussy, Bizet ja Berlioz. Uuden vuosisadan alkuvuosina Schmittin sävellykset saavuttivat yhä suurempaa mainetta. Ensimmäinen maailmansota keskeytti sävellysuran. Schmitt taisteli länsirintamalla, minne pyysi itse päästä. 

Sodan jälkeen Schmitt jatkoi säveltämistä – hän oli vielä 1920-luvun alussa Ranskan eklektisen ja epädogmaattisen avantgarden kärkihahmoja – ja nousi myös Ranskan tunnetuimmaksi musiikkikriitikoksi. Le Tempsin vakituisena musiikkitoimittajana Schmitt puolusti usein ennakkoluulottomasti uutta musiikkia, mutta osasi olla myös sietämätön ja paikoin erittäin asenteellinen. Hän ei kyennyt pidättelemään konserttisalissa ensivaikutelmiaan ja kailotti toisinaan tuomionsa kaikkien kuultavaksi jo konsertissa kolumninsa sijaan. Erityisen skandaalimainen tapaus sattui vuonna 1933, kun Schmitt teilasi kovaan ääneen Kurt Weillin sävellyksiä kesken konsertin – antisemitististen herjojen voimalla. Schmitt oli samana vuonna jättänyt Hitlerin syleilyyn jääneen kotimaansa. Schmitt, jolle itsepäisyys ja kaavamaisten luokittelujen välttely olivat kunnia-asioita, omaksui ymmärtävän ja puolustelevan asenteen Saksan diktatuuriin ja uudelleenvarustautumiseen. Hän pysyi Ranskassa koko toisen maailmansodan ja pitäytyi yhteistyössä Vichyn hallituksen kanssa hyväksyen näiden tilaukset ja huomionosoitukset.  

Tästä Schmittin maine ei selviytynyt. Sodan jälkeen hän alkoi näyttää paitsi musiikilliselta muinaisjäänteeltä (mikä on epäreilu tuomio), niin myös moraalisesti sangen vastenmieliseltä hahmolta (mitä on vaikeaa pitää täysin epäreiluna tuomiona). Schmitt vetäytyi Pariisin liepeille vauraaseen, kulttuurieliitin suosiossa olevaan Neuilly-sur-Seinen pikkukaupunkiin, missä hän kuoli kesällä 1958 87-vuotiaana. Schmitt jatkoi säveltämistä loppuun saakka: hänen toinen sinfoniansa sai kantaesityksensä Charles Munchin johdolla vain muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa.  

Seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana Schmittin teokset katosivat ohjelmistoista ainakin Ranskan ulkopuolella niin perinpohjaisesti, ettei hänen nimensä sano enää juuri mitään edes klassisen musiikin harrastajille. Vasta 1980-luvun lopulla heräsi uusi kiinnostus Schmittin teoksia kohtaan, ja hänen tuotannostaan on ilmestynyt levytyksiä rohkaisevaan tahtiin. Tällä saralla on vielä tehtävää ja mahdollisuuksia kunniakkaisiin ensilevytyksiin, ja olisi toivottavaa, että Schmitt johdatettaisiin takaisin myös konserttisaleihin. En ole esimerkiksi löytänyt todisteita, että Schmittin orkesteriteoksia olisi ikinä esitetty Suomessa. 

Florent Schmitt:

Antonius ja Kleopatra – Kuusi sinfonista episodia kahdessa sarjassa Shakespearen draaman mukaan 
Antoine et Cléopâtre – Six épisodes symphoniques en deux suites d'après le drame de Shakespeare (1920, 46:10):

Sarja nro 1, op. 69a (22:29):

I Antonius ja Kleopatra (Antoine et Cléopâtre, 11:31)
II Pompeiuksen leiri (Le Camp de Pompée, 3:53)
III Aktionin taistelu (Bataille d'Actium, 7:05)

Sarja nro 2, op. 69b (23:41):

I Yö kuningattaren palatsissa (Nuit au Palais de la Reine, 6:54)
II Orgia ja tansseja (Orgie et danses, 9:45)
III Kleopatran hauta (Le Tombeau de Cléopâtre, 7:02)

Kummituspalatsi (The Haunted Palace), op. 49 – Sinfoninen etydi Edgar Allan Poen mukaan
Le Palais hanté – Étude symphonique pour Le Palais hanté d'Edgar Poë
(1904, 13:33)

Buffalo Philharmonic Orchestra, JoAnn Falletta.

Naxos, äänitetty Buffalossa 2015. 59:43.

Tämä tuore levytys (maaliskuu 2015) saattaa yhteen kaksi anglosaksista kirjallista aihetta. Pääteoksena on sinfoniamittainen orkesterisarjojen pari Antonius ja Kleopatra. Tämä on koottu näyttämömusiikista Shakespearen draaman produktioon, joka sai ensi-iltansa Pariisin oopperassa vuonna 1920. Oi aikoja, jolloin näytelmäproduktioon tilattiin uusi käännös André Gideltä ja musiikki isolle orkesterille maan johtavalta säveltäjältä! Tällaiseen sadan vuoden takaiseen kulttuuriin ei meidän ennennäkemättömän vauraalla yhteiskunnallamme ja ajallamme ole kerta kaikkiaan varaa. Schmitt ryhmitteli musiikin joukoksi kuvaelmia, jotka toimivat näytösten ja kohtausten baletiksi dramatisoituina välisoittoina. 

Dramaattinen avausosa esittelee päähenkilöt. Antoniuksen arvokkaan sovitteleva teema jää Kleopatran tummasävyisten, vuoroin raivokkaiden, vuoroin viettelevien aiheiden jalkoihin. Laajan keskivaiheen jälkeen osa päättyy siihen, kun Antonius antaa periksi Kleopatralle ja heittäytyy tämän syleilyihin. 
Toinen osa, tasaisempi ja lyhyt Pompeiuksen leiri, päästää ääneen pelkät vasket ja rummut. Surumielisen juhlallinen osa johtaa Aktionin taisteluun, hektiseen ja kimaltelevaan yhteenottoon, joka on kuin laadukasta ja kekseliästä elokuvamusiikkia. Hermostuneen ja väkivaltaisen kamppailun syövereistä nousee hetkeksi lyyrinen teema muistumana Antoniuksen kaipuusta Kleopatran luo. Taistelu päättyy kunniattomasti, kun Antonius hylkää joukkonsa seuratakseen pakenevan kuningattaren purtta. Taistelukohtaus on erittäin kompleksinen ja haastava, täynnä yksityiskohtia ja yllättäviä rytmejä. Erityistä kunniaa tulee antaa orkesterin perkussionisteille, jotka suoriutuvat koettelemuksesta sensaatiomaisella menestyksellä ja energialla.

Toinen sarja käynnistyy sakealla nokturnilla, joka antaa vihjeitä herkistä ja eroottisista kohtauksista yöllisen palatsin lämpimässä hämärässä. Kappaletta hallitsee englannintorven pysäyttävän upea soolo, joka voisi paremmin tunnettuna olla eräs instrumentin tähtihetkistä koko orkesterikirjallisuudessa. Ikävä kyllä Naxos ei paljasta erityiset kehut ansaitsevan solistin nimeä.
Vähemmän hillittyä yötunnelmaa tarjoaa seuraava osa, joka kuvaa bakkanaalia ennen kohtalokasta yhteenottoa Antoniuksen ja Octaviuksen välillä. Yön hiljaisuudesta nousee hillitön orgiakulkue, joka ryöpyttää ylettömiä harmonioita, laimentamatonta viiniä, herkullista orientalismia ja seksuaalisia rytmejä intensiteetillä, jonka rinnalla orkesterikirjallisuuden kai tunnetuin bakkanaali, Saint-Saënsin episodi oopperasta Simson ja Delila, kuulostaa loogiselta intermezzolta oluttuvassa. Remakka laantuu lopulta uhkaavaan vaiteliaisuuteen, jota sävyttävät pahaenteiset korostukset.  
Viimeinen osa kuvaa Kleopatran kuolemaa ja muodostaa ajalliseen mittaansa nähden yllättävän laajan ja väljän mausoleumin koko orkesteriteokselle. Osaa hallitsee salaperäinen ja ylivirittynyt tunnelma, ja yhteen kiedotaan aiheita ja teemoja aiemmista osista kuin aineettomina ja utuisina muistikuvina. Kuulaat puupuhaltimet jäljittelevät lintujen kutsuja, niiden joukossa petolinnun kiljahduksilta kuulostavia valittavia ääniä; kenties niillä on symbolinen yhteys haukkaan, Egyptin hallitsijoihin liitettyn jumaluuden hahmoon, tai ehkä kuulemme Rooman kotkan kaartelevan saaliinsa äärellä.  

Täytekappaleena kuullaan sävelruno – tällä kertaa sinfoniseksi etydiksi kutsuttu – nimeltään Kummituspalatsi. Se perustuu Edgar Allan Poen (1809–1849) balladiin ja saa toimia näin lokakuun lopulla myös Halloween-vaikutteena. Poe oli Shakespearen tapaan ranskalaisten romantikkojen suosiossa, ja Schmittin käsittelyssä Le Palais hanté kuulostaa paksussa värikylläisyydessään hieman juopuneelta Debussyltä (joka oli muuten toinen Poen innokas ihailija).  

JoAnn Fallettan intohimolla johtamat esitykset ovat vangitsevan täyteläisiä ja musiikki kaikin tavoin sensaatiomaisen nautinnollista. Äänityskin on mainio, eikä naftisti alle tunnin jäävä ohjelmakaan jää pahemmin kaivelemaan. Edward Yadzinskin esittelyessee on aivan pätevä, mutta eksyy välillä omituisille sivupoluille vain päästäkseen kertomaan anekdootteja Stéphane Mallarmésta, joka käänsi Poen runon ranskaksi eikä liity asiaan millään muulla tavalla. Se tehtävä kuuluisi minulle.  

Tämä albumi on tuottanut minulle suurta nautintoa, ja on syytä toivoa, että asialle omistautunut Falletta pääsee tutustuttamaan nyky-yleisöt myös muuhun Schmittin tuotantoon.