Balakirev, Ljadov, Medtner, Musorgski, Rahmaninov: venäläistä romanttista pianomusiikkia

Venäläinen romantiikka sai sinfoniaorkesterista irti todella vallattomia, hillittömiä, räiskähtelevän värikkäitä, melankolisen tummia ja fantastisia sävyjä. Tämä yllätyksellisyyden, sävykkyyden ja heittelehtivien tunnetilojen liitto yhdistettynä perustaltaan usein melankolisen täyteläisiin melodioihin tekee venäläisestä romantiikasta minulle niin rakasta ja vetoavaa. Tehoja ei kuitenkaan Venäjällä poljettu esiin pelkästään sinfoniaorkesterista, vaan maassa on myös erittäin kiinnostava ja värikylläinen romanttisen pianismin traditio. Sen tunnetuimpia edustajia on 1900-luvun huippupianisteihin kuulunut Sergei Rahmaninov, eikä ole syytä unohtaa Aleksandr Skrjabinin laajahkoa pianotuotantoa. Muuten venäläistä soolopianomusiikkia tulee kuulleeksi melko harvakseltaan. Sen keskuudesta voi helposti tehdä kiehtovia ja sielukkaita löytöjä, jotka tosin vaativat joustokykyistä tulkintaa ja esityksiä, jotka eivät kärsi turhasta pidättyväisyydestä.

Boris Vadimovitš Berezovskin (s. 1969, ei tule sekoittaa oligarkki Boris Abramovitš Berezovskiin) venäläinen resitaali 1990-luvun puolivälistä on kokoelmani soitetuimpia pianoalbumeita, jonka vapautunut ja persoonallinen ilmaisu jaksaa aina piristää ja herkistää. Siitäkin huolimatta, että kannessa Tšaikovski-kilpailun voittaja vm. 1990 näyttää Neuvosto-Beatlesin yökerhokiertueelta repäistyltä.

Modest Musorgski (1839–1881):

Yö autiolla vuorella: Allegro feroce. Nikolai Rimski-Korsakovin orkestraatiosta pianolle transkriboinut Konstantin Tšernov. (11:02)

Sergei Rahmaninov (1873–1943):

Études-Tableaux, op. 39:

Allegro molto, nro 3 (3:31)
Allegro assai, nro 4 (4:10)
Lento, nro 7 (7:59)
Allegro moderato, nro 9 (3:35)

Anatoli Ljadov (1855–1914):

Preludeja:

Moderato, op. 57 nro 1 (2:25)
Allegretto, op. 40 nro 2 (1:21)
Allegro impetuoso, op. 39 nro 4 (1:32)

Nikolai Medtner (1880–1951):

Satuja/Kertomuksia (Skazki):

Allegro cantabile e leggiero, op. 34 nro 2 (2:30)
Allegro con espressione, op. 20 nro 1 (3:09)
Allegretto tenebroso, op. 34 nro 3 (2:51)
Allegro molto vivace, op. 51 nro 1 (5:18)

Romanttisia luonnoksia nuorille:

Kertomus (Scherzo), op. 54 II, nro 2: Allegro vivace (2:43)

Mili Balakirev (1837–1910):

Islamey: Presto con fuoco (7:48).

Boris Berezovski, piano.

Teldec, äänitetty Berliinissä 1994 (Balakirev & Musorgski) & 1995. 60:31.

Persoonallinen ja huolellisesti valittu resitaali käy tunnin aikana läpi venäläisen täys- ja myöhäisromantiikan väkevimpiä ja kertomuksellisisimpia teoksia. Musorgskin groteski kauhukuvaelma ja Balakirevin orientalistinen melodraama ovat albumin kappaleista ilmeisimmin ohjelmallisia ja kertovia, mutta tämä teema kulkee läpi koko resitaalin. Hämäävän neutraalitkin teosnimikkeet kätkevät taakseen tarinoita, mitä ei vaivauduta albumin hyvin yleisluontoisessa ohjelmalehtisessä oikein valottamaan. 

Rahmaninovin Éteudes-Tableaux koostuu näennäisen pienistä, mutta paikoin huiman intensiivisistä ja varsinaista kestoaan huomattavasti syvemmistä kappaleista, joista jokaisen taustalla on jokin säveltäjää innoittanut tarina. Suurin osa inspiraation lähteistä on Rahmaninovin halusta jäänyt tuntemattomaksi, mutta jokainen voi mielessään rakennella näistä pysäyttävän tehokkaista ja moni-ilmeisistä – joskin enimmäkseen melankolisista, säveltäjän perusasenteen mukaan – musiikillista kohtauksista omat narratiivinsa.

Länteen ja lopulta Britanniaan jonkin aikaa bolševikkivallankumouksen jälkeen emigroitunut Medtner sävelsi pianolle useita kymmeniä pieniä "kertomuksia", joita joskus myös "saduiksi" hieman epäsoveliaasti kuvataan. Niissä näet ei ole mitään kovin lapsekasta. Niiden innoitus kumpuaa usein venäläisistä kansantarinoista, ja Rahmaninovin kohtauksellisen etydien tapaan ne ovat pikemminkin abstrahoituja tunnelmakuvia kuin suoran deskriptiivisiä. Jopa Ljadovin näennäisen kuivasti otsikoidut Preludit ovat täynnä niin vaihtelevia tunnelmia ja kuulokuvia, että ainakin minun on vaikeata olla kyhäilemättä niiden vaikutelmista jonkinlaista dramaattista sekvenssiä.

Berezovski on tämän ohjelmiston parissa kotonaan eikä epäröi kohdella sitä paikoin rajustikin, mikä tekee resitaalista väkevän ja unohtumattoman elämyksen. Ohjelma alkaa Musorgskin tunnetuimman ja dramaattisimman yhtenäisen orkesteriteoksen pianotranskriptiolla (laadittu Rimski-Korsakovin orkestraation pohjalta), jota takoessaan Berezovski tuolloin – 25-vuotias – herkuttelee teoksen groteskerialla ja raakuudella kuin pahempikin elostelija, ja esitys on hievahtamattoman vangitseva. Mielikuvitukselliset näyt, helvetilliset ujellukset ja kolhon demoniset laukat voi tuntea nahoissaan, ja vaikka pianistin meno on rajua, ei hän ylitä ainakaan minun mukavuuskynnystäni. Kyseessä on ehdottomasti yksi vaikuttavimmista kuulemistani esityksistä koko teoksesta – orkesterille tai mille tahansa kokoonpanolle. Näiden huuruisten ja kesyttömien rituaalien rinnalla jokin Lisztin sinänsä demoninen Mefisto-valssi alkaa tuntua enemmänkin Helvetin sisäoppilaitoksen aamunavausmusiikilta kuin todellisilta demoniorgioilta. Mieleeni ei äkkiseltään tule yhtään muuta teosta, jonka ohjeistuksena olisi Allegro feroce, eikä varsinkaan yhtään, jonka ulvonta olisi (teknisen kompetenssin ja esteettisen tyydytyksen säilyttäen) yhtä feroce.

Vaikka Musorgski sisältääkin ehkä albumin ärjyimmät paukut, ei sen ykkössija ole mitenkään ylivoimainen. Rahmaninovin intensiivisimpien ja dramaattisimpien kappaleiden valikoima on Berezovskin käsissä hienostuneen väkevää kuultavaa. Esimerkiksi synkkyydessään mestarillinen Étude-Tableau nro 7 käynnistyy katkonaisella hautajaismarssilla sisältäen liturgisia elementtejä päättyäkseen leppymättömän riitasointuiseen taontaan, joka voisi olla koominen, ellei se olisi niin pahaenteinen. Berezovski loihtii esiin koko lopullisuutta uhkuvan, viiltävän räntäisen hypotermian, johon tästä mestariteosminiatyyristä on ainesta. Saman sarjan nro 9 ei pääse pianistin ohjauksessa teeskentelemään mitään hilpeyden kaltaista pinnallisuutta, vaan sen marssissa on samaa pakonomaista synkkyyttä kuin Rahmaninovin I sinfonian finaalin aloittavassa toivottomassa triumfikulkueessa. Näissä esityksissä on synkkää dramatiikkaa ja ihmiselämän melankolista, traagista sankaruutta enemmän kuin pienessä kylässä Novgorodin oblastissa. Ne ovat kuin vodkapaukku tyhjään vatsaan, mutta pehmeää ja sulavalinjaista vodkaa. 

Medtnerin pianistiset pienoisdraamat ovat luontevaa jatkoa tähänastiselle. Niiden valikoima on hieman hienovaraisempi, mutta yleissävy pysyy herkullisen ja vahvan synkkänä. Teemaan sopivasti Allegretto et tenebroso op.34 nro 4 kantaa säveltäjän omistusta "Lešij-metsänhengelle, mutta ystävälliselle ja hyväntahtoiselle sellaiselle". Kyseessä on venäläisen kansanperinteen maskuliiniseksi mielletty hiisi–menninkäis-olio, joka tiettävästi jättää tielleen osuvat ihmiset rauhaan – niin halutessaan.

Kesyintä ja salonkikelpoisinta ainesta albumilla saa edustaa Anatol Ljadov, jonka preludit ovat selvästi Chopin-vaikutteisia venäläisillä mausteilla. Ne voivat hieman hillitympinä ja hienovaraisempina teoksina jäädä karismaattisempien naapuriensa puristuksiin, mutta paneutuminen palkitaan, sillä Berezovski muotoilee niistä ihastuttavan melodisia ja täyttäviä välipaloja, joiden pienelle aikavälille mahdutetaan kunnioitettava tunnelmien spektri. Varsinkin Ljadov-osuuden päätösnumero Allegro impetuoso soi rehvakkaan volatiilisti.      

Ohjelman päättää Balakirevin nykyisin paremmin Ljapunovin orkestraationa (jos lainkaan) tunnettu itämainen fantasia Islamey, jonka teemojen säveltäjä ainakin väitti olevan peräisin tšerkessiläisestä ja tataarilaisesta musiikista. Tämä eksoottinen melodraama on pirullisen haastavaa soitettavaa, ja Berezovski tekee siitä uhmakkaasti mahdollisimman vaivattoman kuuloista. Hän pyörittelee koskettimia niin nopeasti, että se tuntuu lähes mahdottomalta. Tunnelmallisempiinkin tulkintoihin Balakirevin musiikki antaisi aihetta, mutta Berezovskin tempollisesti tulinen ja emotionaalisesti astetta vilpoisempi, uskaliaan akrobaattinen nonchalance on lähes vastustamattoman karismaattista ja jättää jälkeensä puolityhjän äimistyksen. 

Näitä esityksiä on vaikeata liikaa ylistää. Jos haluaa erikseen etsiä rutinan aihetta, niin Islamey on ällistyttävä pikemmin kuin tasapainoinen esitys, joka tekisi teokselle kunniaa, mutta resitaali on kautta linjan niin vangitseva, autenttinen ja jännittävä, että se voi joskus mennä ohi yhdessä upottavassa humauksessa. Äänitys on ihan kelvollinen, tilan tuntua ei juuri ole, mutta eipä sitä oikein ehdi tätä kuunnellessa huomatakaan.