Liszt: Hamlet, Hungaria ym. sinfonisia runoja

Franz Liszt sävelsi vuosikymmenen kuluessa (1848–1858) kahdentoista uudenlaisen mittavan orkesterisävellyksen sarjan. Kolmastoista (Kehdosta hautaan, Von der Wiege bis zum Grabe) syntyi hänen uransa lopulla 1880-luvulla. Hänen sinfonisiksi runoiksi nimittämänsä dramaattiset orkesteriteokset ottivat ohjelmakseen jonkin ulkomusiikillisen teoksen, ajatuksen, teeman tai tunnelman ilmentämisen. Ne kulkevat jossain alkusoiton, perinteisen sinfonian ensiosan ja rapsodian välimaastossa ja ovat kulttuurihistoriallisesti merkittävä sekä edustava kokonaisuus täysromanttisen ajan eklektisestä taidevaikutteiden kokonaisuudesta. Lisztin sinfoniset runot ottavat aiheensa luonnosta, romanttisesta runoudesta, klassillisesta mytologiasta, historiallisista ja poliittisista tapahtumista, kuvataiteesta sekä tietysti Shakespearesta.

Hamlet isäänsä ja Yorickia morjestamassa. Pedro Américon maalaus, 1893.

On lähes omituista, että Lisztin sävelrunosarjassa on vain yksi shakespeariaaninen teos, kun ottaa huomioon, miten kova Shakespeare-kuume Manner-Euroopassa 1800-luvun alkupuoliskolla hehkui. Hamlet syntyi alkusoittomaisena luonnekuvana Shakespearen kuuluisimpaan ja pisimpään tragediaan (jonka Liszt näki Weimarissa 1856) sävelrunosarjan loppupäässä 1858, mutta sai odottaa ensiesitystään kahdeksantoista vuotta.

Hamlet ei ole taustastaan huolimatta Lisztin sävelrunoista teatraalisin, vaan paikoin hienovarainenkin kuvaus draaman synkistä, kuolemankaipuisista ja ivallisistakin tunnelmista. Kuvaelma etenee kontrastoivien episodien kautta jännitteiseen loppuun, ja kävisi sellaisenaan teatterialkusoitoksi. Se ei tarjoile korviin lähtemättömästi pureutuvia melodioita, vaan tuntuu ajoittain haihtuvan tunnelmien väliseen kuiluun kuin aave. Hamlet onkin Orfeuksen ohella Lisztin sävelrunoista arvoituksellisin ja kenties vähiten ekstrovertti. Jotkut pitävät sitä hänen orkestraalisena mestariteoksenaan, mutta itse kallistun tässä Faust-sinfoniaan.

Lisztin sinfonisten runojen kokonaislevytyksistä ei ole ylitarjontaa. Chandos on viimeisimpänä julkaissut täydellisen sarjan säveltäjän ohjelmallisesta orkesterimusiikista BBC Philharmonicin ja italialaisen kapellimestarin kanssa. Shakespeare-aiheen vuoksi tällä kertaa kuunneltavaksi valikoitui julkaisusarjan neljäs osa. 

Franz Liszt (1811–1886):

Sinfoniset runot, osa 4:

Hungaria, S 103, 1854 (22:01);

Hamlet, S 104, 1858 (13:47);

Hunnien taistelu (Hunnenschlacht), S 105, 1857 (15:08);

Ideaalit (Die Ideale), S 106, 1857 (28:45).

BBC Philharmonic, Gianandrea Noseda.

Chandos, äänitetty Manchesterissa 2008. 80 min.


Gianandrea Noseda (s. 1964) pyrkii ilmeisesti eroon teatraalisista kliseistä, jotka eivät tosin kaikki olleet vielä Lisztin aikana vakiintuneita kliseitä, ja nostattamaan musiikista autenttista draamaa. Hän onnistuu tähän mennessä kuulemani mukaan hyvin vaihtelevasti. Paikoitellen tulokset ovat varsin innostavia – esimerkiksi juuri Hamlet on vivahteikas ja dramatiikassaan autenttisen oloinen, ei pelkkä lämpiökappale – ja paikoin taas omituisen flegmaattisia. 

Noseda pärjää huomattavasti Kurt Masurin haukotuttavaa tulkintafilosofiaa paremmin, mutta hänkin yrittää piilotella Lisztin orkesterimusiikin showmies-puolta, sen teatraalisuutta. Tämä antaa ymmärtää hieman ikävällä tavalla, että hän pitää osaa musiikista jotenkin vulgaarina. Jos näin on, hän ei jää näkemyksineen yksin. Lisztin sävelrunot eivät ole erityisen hyvässä maineessa, ja niitä väheksytään osin ansaitsemattomasti ja ennakkoluuloisesti. Ne edustavat yhden taiteilijan yksilöllistä ja kiinnostavaa yritystä tehdä kuvallisia vaikutelmia ja ideoita herättävää musiikkia romantikkoja kiinnostaneista kulttuuriaiheista. Mutta ne luoneessa taiteilijassa oli myös hieman sirkustirehtöörin vikaa. Sävelrunojen äänimaailma ja tyylikeinot ovat hyvin leimallisesti täysromantiikan ajan saksalaiselta alueelta, mutta niiden kanssa pitäisi myös osata pitää hauskaa. Understatement ei toimi näiden teosten kohdalla, vaan kuulostaa parhaimillaankin teennäiseltä ja pahimmillaan kuolettavan pitkästyttävältä. 

Nosedan kokoelman tämä osa on enimmäkseen onnistunut. Hungaria, Lisztin laajin (epävirallinen) unkarilainen rapsodia, oli myrskyisä menestys Budapestin-ensiesityksessään, ja sen kanssa voikin pitää eniten lystiä tämän levyn kohdalla. Se on tarttuvine sävelmineen ja rytmeineen aivan kuin rapsodiasarjasta. 
Hamlet tuottaa enemmän haastetta vähemmän kiitollisena tulkittavana, ja Noseda antautuu teoksen äärimmäisille kontrasteille sen sijaan, että antautuisi haaveilemaan Ofeliasta potentiaalisesti sokerisissa episodeissa. Tässä Hamletissa tuntuu aito maskuliininen kriisi ja tragedia, jos kohta aavemaisia ja irvokkaita kohtauksia olisi voinut karakterisoida ehkä enemmänkin. Tulos on kuitenkin tehokas ja arvokas.
 Hunnenschlachtia (pidän nimestä) en voi pitää järin menestyksekkäänä. Teoksen vaatimasta aavemaisesta tunnelmasta ei ole tietoakaan, ja konflikti tuntuu pauhaavan kovin raskaussoutuisesti ja turpeisesti, ei suinkaan haamumaisena ja kammottavan ilmavana ilmestyksenä. Asiaa ei auta juuri tähän kappaleeseen eksynyt epätyydyttävä äänitys, joka saa orkesterin rungon kuulostamaan samanaikaisesti ohuelta ja ilmattomalta hukuttaen silti urut liiaksi taka-alalle. Tämä on turkasen hauskaa tehostemusiikkia, jonka kanssa ei pitäisi kainostella, vaan rynniä täyttä laukkaa kuin Attila verisessä hurmoksessa.
  Pitkä Die Ideale ei riitä täysin peittämään Hunnenschlachtin kiistatonta pettymystä. Tämä Schillerin ja Goethen muistomerkin paljastustilaisuuteen Weimarissa sävelletty laaja teos kestäisi pientä tiivistävää editointia, eikä sitä edes levytetä kovin usein (mitään levyn teoksista on turha odottaa kuulevansa konserteissa ehkä muutamien keskieurooppalaisten kaupunkien ulkopuolella). Nosedan tulkinta vahvoine kontrasteineen – usein hyvä idea Lisztin tapauksessa – on toimiva ja tekee tästä ehkä mieleenpainuvimman ja juhlavimman kuulemani version. Musiikki etenee vahvojen konfliktien, vastakohtien, teesien ja antiteesien kautta juhlalliseen elämän voittoon. Vielä vapautuneemminkin voisi riemuita, mutta kyllä tähän voi olla tyytyväinen.

On ikävää, että minusta parhaimmat tämän repertoaarin tulkitsijat – Herbert von Karajan ja Georg Solti, jotka eivät pelänneet teatraalisuuden, showefektien ja tyylitajun saumatonta yhdistämistä – eivät koskaan levyttäneet koko sykliä. Masurin aneeminen mielikuvituksen polttohautaus ei ole suositeltava, ja myös Haitink kärsii tylsyydestä. Michael Halász on Naxoksella levyttänyt Uudessa-Seelannissa(!) sangen meneviä ja kilpailukykyisiä tulkintoja. Nikolai Golovanov levytti Neuvostoliitossa lähes täydellisen sarjan upeina tulkintoina, mutta lähes sietämättömän surkealla äänitystekniikalla. Noseda on ilmeisesti ainakin päättänyt tehdä oman näköisiään levytyksiä, mikä on sinänsä myönteistä. Tulokset ovat vain tähän mennessä kuulemani perusteella hyvin vaihtelevia. Kapellimestari hyödyntää tarmokkaasti näille teoksille tyypillistä dualistista rakennetta ja vastakohtaisuutta, mutta pidättelee joskus tarpeettomasti ja turhauttavasti, kun olisi aika painaa kaasua, poksauttaa korkki ja toteuttaa muita analogioita. BBC Philharmonic suoriutuu urakasta enimmäkseen kauniisti, jopa virtuoosimaisesti, mutta toisinaan sointi ja äänitys tuntuvat siltä, että lisävitamiinitkin olisivat olleet hyväksi. 

On erikoista, että tyydyttävää sykliä on niin vaikea löytää. Näissä teoksissa pitää nähdä vaivaa, mutta eivät ne ole taiteellisilta lähtökohdiltaan mitenkään erityisen monimutkaisia tai vaikeita. On ikävä kyllä epätodennäköistä, että näin pian Chandosin perään joku muu ryhtyisi vastaavaan urakkaan.