Caliban ja hengettäret ottavat aurinkoa rannalla. Sir Joseph Noel Patonin maalaus, 1868. |
Kaikista Shakespearen draamoista on Myrsky vaikeimmin selitettävissä tai määriteltävissä tiiviisti – tai laveamminkaan. Nimellisesti kyse on ex-herttuan maagisesta kostojuonesta autiolla (oletettavasti Välimeren) saarella, mutta tapahtumissa on niin arvoituksellinen ja monitahoisen luonnosmainen, ilmava tuntu, että tekee häijyä yrittää vangita sitä yksiselitteisiksi sanoiksi tai vain muutamaksi teemaksi, joita draama muka itsestään selvästi käsittelisi ennemmin kuin muita. Miten tiivistää sellainen, joka tuntuu käsittelevän vähän kaikkea isoa? Myrsky on toki näytelmä italialaisesta kostojuonesta, mutta se on myös filosofiseen pohdintaan kutsuvaa draamaa vallan luonteesta ja vaikutuksista, ikääntymisestä ja luopumisesta, vapaudesta ja tiedosta, ja siitä, mitä on olla ihminen: yhteisön, suvun, valtion, kokonaisen sivilisaation jäsen. Myrskyn kompleksisuutta ei vähennä se, että tämä ilmeisesti 1610-luvun alussa syntynyt näytelmä on hyvin todennäköisesti Shakespearen viimeisiä enimmäkseen omia töitä ja on siksi saanut osakseen paljon biografis-psykologista analyysia. Eräässä hyvin vaikutusvaltaisessa eikä välttämättä täysin perusteettomassa tulkintatraditiossa Myrsky on nähty Shakespearen symbolisena hyvästijättönä teatterin maailmalle. Siinä missä Prospero särkee sauvansa ja hävittää kirjansa luopuen niistä lumouksista, jotka toivat hänelle vallan tällä yksinäisellä saarella, tekee Shakespeare tämän personalisoidun tulkintalinjan mukaan saman teatterille tuomalla näkyväksi sen lumouksen ja ilmoittaen sen haihtumisen. Olkoon sitten niin; en kiellä, etteikö ajatus olisi lähes vastustamattoman vetoava.
Voiko Sibeliuksen Myrskyä sitten pitää hänen hyvästijättönään musiikille? Vaikka idea Myrskyyn pohjautuvasta musiikista esitettiin hänelle ensi kertaa jo 1901, on kyseessä hänen viimeinen näyttämömusiikkiteoksensa ja toiseksi viimeinen suuren mitan orkesterisävellys; Tapiola sai ensiesityksensä vuoden 1926 lopulla päättäen Sibeliuksen aktiivisen sävellysuran. Tämä ei tosin ollut tietoinen valinta, vaan säveltäminen muuttui vain vähemmän tuloksekkaaksi ja lopulta tyrehtyi. Tuskinpa Sibelius ajatteli vain kiertävänsä mustepullon korkin kiinni, mutta Myrsky-musiikilla on ajoituksensakin kannalta merkittävä asema hänen tuotannossaan. Joka tapauksessa se on hänen monipuolisen ja runsaan näyttämömusiikkituotantonsa merkittävin osa, äänimaailmaltaan erittäin hienovarainen ja ennakkoluulottoman mielikuvituksellinen kokonaisuus, jossa hänen persoonallinen sävelkielensä on modernistisimmillaan.
Sibelius Caprilla vuonna 1926. Hauskaa näyttää olevan. |
Sibelius muokkasi tapansa mukaan näyttämömusiikista kaksi laajahkoa orkesterisarjaa jättäen pois erikseen julkaistun alkusoiton sekä numerot, jotka sisältävät laulettuja osuuksia. Myrsky-sarjat tarjoavat neljänkymmenen minuutin edestä Sibeliuksen kiehtovinta pienimuotoista musiikkia, jossa tyypillisesti muutamaan minuuttiin tiivistetään valtavan moni-ilmeinen, luonnikas ja hienostunut kappale, joka tuntuu kuin väkisin tuomaan mieleen jonkin vivahteikkaan luonnonilmiön – Sibeliuksen luontorakkaus varmasti innoitti häntä tämän näytelmän aiheiden muuntamisessa kuulokuviksi (ja uskaltaako edes miettiä, millaista Kesäyön unelmaa hän olisi nähnyt) – tai pienen luonnevinjetin, vaikka jokainen on mielenkiintoinen myös täysin abstraktina musiikkina. Instrumenttien valinta ja käyttö on erityisen huolellista ja ilmaisuvoimaista, ja tunnettua on, että hän identifioi joitakin instrumentteja tai instrumenttiyhdistelmiä tiettyihin hahmoihin. Harpun ja lyömäsoittimien yhteispeli ilmentää usein Prosperoa, jonka luonteessa on julmia ja päsmäröiviä sekä myös herkkiä ja rakastavia piirteitä – ja tietysti myös hänen magiaansa, joka väreilee koko saarella. Vähintään yhtä kiinnostavaa on kuulla, miten horjumattomasta arvokkuudestaan tunnettu Sibelius käsittelee groteskia, muttei suinkaan epäsympaattista Calibania: puhaltimien rääkynä ja äkkinäiset sävylliset kurvit ovat sellaista, mitä Sibeliukselta ei ole totuttu odottamaan. On lisäksi joka kerta erikoista kuulla Sibeliuksen äänimailmaan muuten niin kovin sopimatonta ksylofonia.
Jean Sibelius (1865–1957):
Aallottaret, op. 73 (11:15);
Myrsky: Sarja nro 1, op.109 nro 2 (23:11);
Myrsky: Sarja nro 2, op.109 nro 3 (17:50);
Öinen ratsastus ja auringonnousu, op. 55 (16:40).
Helsingin kaupunginorkesteri, Leif Segerstam.
Ondine, äänitetty Hyvinkäällä 1997 (Myrsky-sarjat) & 1998. 69:25.
Näyttämömusiikki oli aiempien teatterisukupolvien aikana usein sellaista, että siitä tuli näyttämöllisestä kontekstistaan irrotettuna konserttisalissa tai äänitteellä sarja lyhyitä tunnelmanvaihteluita, jotka voivat muodostaa itsessään kiehtovia miniatyyreja mutta harvoin ovat kovin mukaansatempaavia kokonaisuuksina. Näyttämömusiikkia on myös totuttu pitämään taiteelliselta arvoltaan hieman alempana ja sen asemaa säveltäjien tuotannossa vähemmän keskeisenä. Esimerkiksi Sibeliukselle näyttämömusiikki oli kuitenkin eräs hänen laajemmista sävellystyökokonaisuuksistaan, ja vaikka niiden musiikki onkin lyhytjännitteisempää kuin mitä hän tarjoaa sinfonioissaan, ovat ne parhaimmillaan todella elähdyttävän antoisaa, kiehtovaa ja huolellisesti valmistettua musiikkia, jota kelpaa kuunnella aivan erikseen.
Leif Segerstam (s. 1944), jota uskaltaa ehkä jo sanoa kansallisaarteeksi, on monta kertaa osoittanut verrattomat kykynsä Sibeliuksen tyylitajuisena ja persoonallisena tulkitsijana, ja on erityisesti kehuttava hänen paneutumistaan säveltäjän näyttämömusiikkiin. Segerstamin ilmeisesti horjumaton kyky nostaa, laskea ja painottaa lyhyidenkin kappaleiden detaljeja menettämättä otetta yleisestä vaikutelmasta on tehnyt hänen tuoreesta Naxokselle levyttämästään Sibelius-teatterimusiikkisarjasta herkullisen kulttuuritapauksen. Tämä Ondinen taltiointi 1990-luvun lopulta osoittaa, että samat hyveet olivat hallussa silloinkin. Tämä on valloittavan upea levy, jonka tarjonta on kauttaaltaan ensiluokkaista, kaikilta osiltaan niin saumattoman sibeliaanista, ettei sen kanssa ehkä kannattaisi lähteä kilpailemaan lainkaan. Myrsky-sarjat ovat onnistuneimmat, syvimmät ja elävimmät, mitä olen kuullut. Joka ainoa osa soi minulle hämmästyttävän täydellisenä, punnitun luonnollisena ja välittömänä, ja teatterin tomu on haihtunut täysin pois: on mahdollista unohtaa tyystin, että tämä lumoava musiikki "kuului" alun perin näyttämölle. Esimerkiksi Tuulten kuoron koruttoman sympaattinen melankolia, Mirandan riipaisevan surullinen, viaton eleganssi ja Najadit-osan upea, hämärtyvä valssi tekevät kaikki suuren vaikutuksen.
Segerstamin huolellinen ja näkemyksellinen työ yksityiskohtien parissa avartaa näennäisen yksinkertaisiakin kappaleita, jotka olisi helppo ohittaa pieninä välinumeroina. Esimerkiksi Sadonkorjaajat ja Humoreski ovat periaatteessa suoraviivaisia pikku kipaleita, joista Segerstam tekee muistettavia hiomalla musiikista esiin vaikutelmia, jotka herättävät sekä mielenkiintoa että ihailua. Puupuhaltimilla on merkittäviä soolo-osuuksia, jotka saavat tilaa ja kehystä erinomaisen kauniisti ja valoisasti soivasta jousistosta, ja Segerstam herkuttelee efekteillä, joilla eräät instrumentit kuulostavat kaukaisemmilta, samoin kuin groteskeriatemppuilulla (jota tavataan esim. Calibanin kohdalla). Tehosteet kuitenkin tehdään osaksi kudelmaa, eivätkä ne vaikuta suurennelluilta tai teennäisiltä.
Kaikkein upeimmalta ja koskettavimmalta kuulostaa itseoikeutetusti Prospero. Tämä parin minuutin mittainen, raskaan mietteliäänä alkava osa päätyy haalistumisen ja kuulauden kautta surumieliseen tyytymiseen. Se on riipaiseva ja arvokas luonnekuva kiehtovasta hahmosta, eikä sitä olisi vaikea kuvitella taustalle johonkin niistä filminpätkistä, joissa jo kaljuuntunut säveltäjä ilmaantuu kuusikosta kävelykeppeineen ja leveine lierihattuineen jatkaakseen kävelyretkeään rakastamansa luonnon helmassa.
Sama huolellisuus ja valloittava ilmaisuvoima ovat läsnä myös levyn kahdessa muussa teoksessa. Ranskalaisen impressionismin suuntaan kurkisteleva Aallottaret (1914) pulikoi lumoavine vesiefekteineen – jotka kestävät vertailun Debussyn La meriin – aivan vastustamattomasti. Teos on hieman syklinen ja toisteinen, ja Segerstamin kyky säilyttää siinä jännite ja mielekäs, kelluva kerronallisuus tekee tästäkin varmasti parhaan kuulemani esityksen. Segerstam tuntuu olevan alusta alkaen yhtä tämän mystisen musiikin kanssa, ja helsinkiläiset soittavat pehmeästi, kuin vettä vaan (anteeksi).
Ohjelman päättää melko harvoin kuultu Öinen ratsastus ja auringonnousu (1909). Tämä kerronnallisesti suoraviivainen sävelruno painottuu melko vahvasti siihen ratsastuspuoleen, joka antaa sävellyksen ensimmäiselle puoliskolle rytmillisen pohjan. Se voi käydä hieman väsyttäväksi – kuin yritys pysyä hereillä tehtäessä matkaa pimeässä ympäristössä keskellä yötä – ja tämä kysyy kykyä maalata öisen metsän oli vilahtelevista näyistä kiinnostavia ja mielekäs kontrasti vapahtavalle auringonnousulle. Segerstam (tietysti) hallitsee tämän. Sävelruno ei kuulu suosikkeihini, mutta Segerstam tuo siihen kerronnallista jämäkkyyttä. Musiikin jyrkkiä piirteitä, ratsastuksen teräviä iskuja ja päälle vyöryvää synkkyyttä korostetaan onnistuneesti, ja sibeliaaninen humina täydentää kuvan kylmästä, torjuvasta ja synkästä talviyöstä, jonka näennäinen liikkumattomuus kätkee sisäänsä lukemattomia ihmiselle vieraita mysteereitä.
Tämä on upea albumi, jonka esitykset ovat lähes vaihtoehtottoman loistavia. On liki pakonomaisen vaikuttavaa kuulla musisointia, joka tuntuu olevan kaikilla esittäjillä näin täydellisesti sielussa ja verissä. Tyylillisesti vakuuttavampaa Sibeliusta saa hakea, ja Segerstamin verraton detaljikorva muotoilee kokonaisuuksista erinomaisen kauniita, vivahteikkaita, tarpeen mukaan hämäriä, utuisia tai valoisia, koskettavia ja herpaantumattoman lumoavia. Tämä albumi on parhaita Ondine-levymerkin minulle antamia kuuntelukokemuksia, ja suosittelen sitä varauksetta kaikille, joita nämä teokset lainkaan kiinnostavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti