Brahms: Pianokonsertto nro 2 & Grieg: Pianokonsertto

Jos harjoittaa romanttista musiikki-ilmaisua, on pianokonsertto erinomainen teostyyppi. Se tarjoaa ehkä sinfonian ohella hienoimmat ja tehokkaimmat mahdollisuudet lähestyä eeppisiä mittasuhteita, ilmaista suuria tunteita ja toteuttaa laajoja rakenteita. Pianon ja romantiikan ajan mittojen sinfoniaorkesterin vuoropuhelulla, yhteistyöllä ja kamppailulla on aivan erityistä painokkuutta. Kuten tästä saattaa arvata, pidän kovasti 1800-luvun pianokonsertoista, ja minulla on niiden suhteen tiettyjä odotuksia. Siksi otan ehkä tarpeettomankin raskaasti ne tilanteet, joissa näitä odotuksia ei mielestäni saavuteta. Seuraavan äänitteen ikuistamassa tulkinnassa niitä ei mielestäni saavuteta.

Brahms: Pianokonsertto nro 2. Géza Anda, piano; Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1967. Grieg: Pianokonsertto. Anda, piano; Berliner Philharmoniker, Rafael Kubelík. Äänitetty Berliinin Jesus-Christus-Kirchessä 1963. Deutsche Grammophon.

Johannes Brahmsin (1831-1898) toinen pianokonsertto (1881) on massiivinen ja herooinen teos, joka huokuu vakavaa painokkuutta, kamppailua ja uskaliaisuutta. Kun konsertoissa tapaa olla yleensä kolme osaa, on Brahms katsonut tarpeelliseksi varustaa tämän konserton yhdellä ylimääräisellä.

On pettymys kuulla taitavan maineessa olevan unkarilaisen (1921 - 1976) Géza Andan rehellisesti sanoen mitätön tulkinta tästä dramaattisesta teoksesta. Pianisti (joka teki erittäin maineikkaan ja arvostetun uran varsinkin Mozartin ja Bartókin parissa, vaikka menehtyi valitettavan varhain) ei tunnu olevan sinut musiikin draaman ja emootion kanssa. Tämä käy ilmi heti valtaisassa, lähes 20-minuuttisessa avausosassa - ja siinäkin heti alussa, kun Anda kilkuttelee koskettimia vailla innostuksen varjoakaan. Vaikka osan loppua kohden soitto saa hieman herooistakin ulottuvuutta, vaivaa tulkintaa kautta linjan intohimoalijäämä aina loppuun asti. Brahmsin toisen pianokonserton kaltaisessa teoksessa moinen on fataalia. Anda on saattanut hakea teokseen klassistisempaa, mozartiaanisen kevyttä lähestymistapaa, mutta jos näin on (ja jos ponnettomuus ei johdu pelkästään innottomuudesta, orastavasta mahataudista tms.), on suunta tämän teoksen kohdalla traagisen erheellinen. Brahmsin molemmat pianokonsertot elävät ja hengittävät valtaisia ja myrskyäviä emootioita, joita säveltäjän suurenmoinen muodon hallinta pitää aivan riittävästi aisoissa - Brahmsin viehätyksiä on (ainakin minulle) hänen teostensa alusta loppuun hallittu, jopa armoton muodossa pitäytyminen kontrastina järisyttävälle tunneilmaisulle.

Karajan ja Berliinin filharmonikot hoitavat osansa moitteettomasti ja pelastavat esityksestä sen, mitä pelastettavissa on. Onneksi Brahms kirjoittaa tässä konsertossa orkesterille osapuilleen sinfoninissa mitoissa, joten kuulija saa sentään nauttia berliiniläisten upeista jousista ja jylhistä vaskista. Orkesteri ja kapellimestari tekevät parhaansa luodakseen teokseen sen vaatimaa väkevää tunnelmaa, mutta Andan ilmeettömän raukea soitto, joka toisen tyyppisessä teoksessa voisi ehkä olla hyve, tekee yleisvaikutelmasta yhdentekevän ja laahaavan.

Edvard Griegin (1843 - 1907) ainokainen pianokonsertto (1868), norjalaissäveltäjän nuoruudentyö ja yksi kaikkien aikojen suosituimmista sarallaan, on hieman erikoinen valinta Brahmsin Kakkosen pariksi. Se kun on paljon keveämpi ja pienimuotoisempi teos, joka ammentaa Robert Schumannin esimerkistä. Se on sävellyksenä mainio, suosionsa täysin ansainnut, erittäin viehättävä ja tarttuva, mutta Brahmsin massiivisen pianokonserton rinnalla se vaikuttaa kutistuvan. Toisaalta tämän levyn Brahms-esitys ei ole kovin vaikuttava. Teknisesti Griegin konsertto on Brahmsia suoraviivaisempi, vaikka sitä ei pidä ryhtyä millään muotoa helpoksi luulemaan. 
Anda tekee tässä norjalaisessa konsertossa hyvää työtä. Hänen soitossaan on vivahteikkuutta, joka toimii niin lyyrisissä kuin dramaattisemmissakin osissa aina vesiputousmaisesta avauksesta lopun vapautuneeseen juhlamarssiin. Tämä konsertto kuulostaa luontevan vapautuneelta, ja Kubelíkin johtama berliiniläisorkesteri tuo mukaan juuri oikeanlaista tunnelmaa, joka on tässä schumannilaista kaihoa henkivässä teoksessa hyvin merkityksellistä.

Tälle levylle on siis sijoitettu mielestäni hyvä ja toimiva Grieg-tulkinta pariksi Brahmsin massiiviselle kakkoskonsertolle, jolle välinpitämättömän oloinen pianismi ei tee oikeutta. Brahms vaatii voimakkaampaa läsnäoloa kuin mitä tässä on tarjolla, muutoin lopputulos kuulostaa masentavalta ja paikoin tyhjän melodramaattiselta.