Wolfgang Amadeus Mozartin viisi viulukonserttoa ovat 1770-luvulta, jolloin säveltäjä oli vähän alle parikymppinen. Kuten arvata saattaa, säveltäjä osoittaa instrumentin vakaata ymmärrystä ja sävellystekniikan ihailtavaa hallintaa. Mozart ei näissä konsertoissa mielistele erikoistehostevirtuooseja, vaan luottaa vaivattoman kuuloisen musiikin viehätysvoimaan.
Tunnetuin ja omalaatuisin viidestä viulukonsertosta on varmasti nro 5, joka tunnetaan lisänimellä Turkkilainen. Se ei nykykuuntelijan korviin kuulosta mitenkään erityisen itämaiselta tai uskaliaalta, mutta finaalin rondomenuetti katkeaa hetkeksi omituisen, äkillisen ja hieman aggressiivisen musiikillisen episodin (jota pidettiin 1770-luvun Itävallassa tyyliltään turkkilaisena) johdosta vain jatkuakseen pian kuin teeskennellen, että mitään erityistä ei olisi koskaan sattunutkaan.
Sinfonia concertante on eräänlainen klassillisen sinfonian ja sooloinstrumenttikonserton välimuoto. Sinfonia concertante eis-duurissa on vuodelta 1780 ja edustaa Mozartin myöhempää tyyliä. Alttoviulu pääsee tässä teoksessa esittämään useimmat kauneimmista melodioista. Kahden soolojousisoittimen osa on teoksessa niin merkittävä, että on aivan luontevaa sijoittaa teos konserttojen joukkoon.
Mozart: Viulukonsertot 1-5; Adagio viululle ja orkesterille K. 261; Rondo viululle ja orkesterille K. 373; Sinfonia concertante K. 364. Arthur Grumiaux, viulu; Arrigo Pellicia, alttoviulu (Sinfonia concertante); London Symphony Orchestra, Colin Davis; New Philharmonia Orchestra, Raymond Leppard. Decca, äänitetty Lontoossa 1961-67.
Huom: nämä äänitykset on julkaistu uudelleen useita kertoja erilaisissa kokoonpanoissa Philipsillä ja Deccalla. Tämä kahden CD:n julkaisu on osa laajempaa Deccan viulumusiikin levytysten julkaisua, jonka käsittelen tarkoituksenmukaisuuden ja inhimillisyyden vuoksi osissa.
Arthur Grumiaux (1921 - 1986) kuuluu suurien belgialaisviulistien traditioon (sellainen on olemassa).
Grumiaux'n soitossa yhdistyy horjumaton, suvereeni tyylikkyys mahtailemattomaan vilpittömyyteen. Yhdistelmä ei välttämättä ole kaikkein ilmeisimpiä, mutta se toimii tässä levytyksessä loistavasti - ehkä juuri siksi, että säveltäjä ei ottanut asiakseen tarjoilla vaikeuksillä ällistyttävää spektaakkelia, vaan teoksia, jotka tuntuvat luonnollisesti kasvaneen muotoonsa hieman kuin hedelmät puihin. Minulla ei ole mitään Mozartin romantisointia vastaan, ja jos romantisoitu lähestymistapa jossain teostyypissä yleensä toimii, niin juuri viulukonsertoissa.
Grumiaux'n Mozart on kuitenkin hienostunutta, korutonta ja pidättyväistä. Tästä huolimatta soitossa tai tulkinnassa ei ole kylmyyden häivääkään. Kaikkea muuta: viulukonsertot tuntuvat Grumiaux'n käsissä niin luontevilta, välittömiltä ja vilpittömiltä, että niitä kuunnellessa tulkinnat kuulostavat ainoilta oikeilta. Grumiaux on malliesimerkki siitä, kuinka syvä taiteellisuus ei välttämättä vaadi alleviivattua tai ilmeistä emotionaalisuutta. Se voi syntyä myös välittömästä koruttomuudesta. Viulistilla on tekniikka niin hallussa, ettei virtuoosimaisia briljeerauksia tarvita. Etusijalla on teos, ei solisti, vaikka toki maailmankuulu onkin. Tekniikka ja fraseeraus tarjoavat viulistille loputtomasti mahdollisuuksia saada aikaan ehdottoman hallittu, mutta silti hengittävä ja koskettava tulkinta. Orkesterit tukevat tätä korutonta hienostuneisuutta äärimmäisen tehokkaasti ja vapautuneen eläväisesti. Ainoa vaisuhko moite kuuluu, että Sinfonia concertanten äänitys on paikoin hieman naksuva ja rahiseva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti