Mozartin 51 sinfoniaa on hieman yllättävä nimi kokonaislevytykselle ottaen huomioon, että säveltäjän 41. numeroitu sinfonia jäi hänen viimeisekseen. Tässä kahdentoista levyn kokoelmassa on mukaan otettu myös numeroimattomat de facto sinfoniat, joita W. A. sävelsi useampiosaisen alkusoiton muotoon, ja muutamia keskeneräiseksi jääneitä teoksia, ja niille on annettu järjestysluvut 42 - 52.
Mutta miten 51 sinfoniassa voi olla järjestysluku 52? Muutama sinfonia, joita aiemmin pidettiin Mozartin sävellyksinä, mutta jotka ovat sittemmin paljastuneet muiden tekeleiksi, on jätetty kokoelmasta pois, niistä merkittävimpänä nro 37, joka on Mozartin omaan käyttöönsä tekemä, hitusen muokattu versio Michael Haydnin sävellyksestä. Mukaan on otettu sinfoniamuotoisia alkusoittoja, mutta sekaannusten välttämiseksi vakiintunutta numerointia ei ole haluttu sotkea. Siinä syy, miksi 51 sinfonian paketissa on sinfonia nro 52.
Tällainen kokelma on itsessään merkittävä paristakin syystä. Ensinnäkin on aina kiintoisaa, kun yksi kapellimestari ja yksi orkesteri ottavat tehtäväkseen käydä läpi tietyn säveltäjän koko tuotannon tietyllä alueella, varsinkin ko. tuotanto on näin mittava. Se saa aikaan parhaassa tapauksessa johdonmukaisen kokonaistulkinnan, joka asettuu tyylilliseksi vertailukohdaksi monille muille yksittäistulkinnoille. Se kysyy esittäjiltä tietysti myös rutkasti motivaatiota.
Toiseksi on hyvin vaikeata löytää tasokkaita tai edes minkäänlaisia helposti saatavia levytyksiä Mozartin varhaisemmista sinfonioista. Käytännössä säännöllisesti esitetään vain hänen sinfonioidensa viimeistä runsasta tusinaa. Numerot 31-41 ovat erittäin hyvin edustettuina äänitemarkkinoilla, mutta suurin osa kaikista muista on harvinaisuuksia. Miten erikoinen tilanne, kun kyseessä on kaikkein kuuluisimman, rakastetuimman ja postuumisti jumaloiduimman koskaan eläneen säveltäjän sinfoniatuotanto.
Tälle asiaintilalle on kuitenkin syynsä, ja niitä selviää mm. tästä kokoelmasta. Käy hyvin nopeasti hyvin selväksi, että varhaiset sinfoniat ovat Mozartia keskinkertaisimmillaan. Hän oli hyvin nuori aloittaessaan, eikä "alkutuotannossa" kuulu kovin paljon persoonaa, tunnetta tai syvyyttä. Varhaiset sinfoniat ovat teknisesti melko taitavia (vaikka eivät myöhempien veroisia), ja niitä on yleensä mukava kuunnella, mutta ne ovat teoksina heppoisia ja kevyesti unhoittuvia. Niillä on kovin vähän erityisluonnetta ja ne kuulostavat toistensa kopioilta. Niitä kuunnellessa voi hetken tehdä mieli yhtyä Markus Kajon Mozart-kritiikkiin, jossa Mozartin musiikkia verrataan upeasti kaakeloidussa kylpyhuoneessa edestakaisin konttaamiseen.
On kunniaksi Jeffrey Tatelle ja hänen johtamalleen orkesterille, että jokaisesta sinfoniasta henkii em. ongelmista huolimatta innostus ja luonteva tyylikkyys. Kertaakaan ei tule vastaan teosta, jossa orkesteri ei antaisi kaikkea, jonka musiikki sallii, ja tulkinnat eivät kertaakaan kuulosta leipääntyneiltä, rutinoituneilta tai velvollisuudentuntoisilta. Nämä ovat eläviä ja kunnioitettavia tulkintoja, jotka paneutuvat teokseen ja ottavat nuoruudentyötkin vakavasti, mutteivät raskaasti.
Nuoruudentöistä löytyykin muutamia riemullisia ja elegantteja helmiä, kuten sinfoniat nro 21 ja 22. Usein Mozart-sinfonioiden levytykset alkavat numerosta 31 eli ns. Pariisilaisesta sinfoniasta: tämä kokoelma osoittaa, että Mozartin kakkosella alkavat sinfoniat ovat myös erinomaisen viehättäviä ja nokkelia, joskaan eivät välttämättä suoranaisen nerokkaita teoksia. Uskon, että konserttisaleissakin yleisö reagoisi niihin innostuneesti.
Projektin laajuuteen nähden taso on huomattavan kova - myös myöhemmissä sinfonioissa, jotka ovat kiistattomia mestariteoksia. Äänitys on kauttaaltaan hyvin yhteensopiva selkeiden tulkintojen kanssa. Vasket kuulostavat hyvin miellyttäviltä, ja puupuhaltimet ja jouset ovat erinomaisessa tasapainossa keskenään.
Mozartin kypsät sinfoniat ansaitsevat yksityiskohtaisemman läpikäymisen, ja sellaisia on edessä vastaisuudessa. Tämän laajuisen paketin suhteen sellainen kuitenkin hämärtäisi kokonaiskuvaa - kyseessä on kuitenkin kattava kokonaistulkinta säveltäjän koko sinfonisesta tuotannosta. Siksi suuret mestariteoksetkin joutuvat tässä tyytymään hyvin lyhykäisiin luonnehdintoihin.
Pariisilainen sinfonia on tässä hyvin keveä ja hyväntuulinen, ripeähkö teos. Se sopii musiikkiin mainiosti, ja tämä on parhaita kuulemiani Pariisilaisia. Nrot 33 ja 34 painottavat musiikin lyyrisyyttä ja hempeyttä. Terävyyttä silotellaan, ja lopputulos on erittäin toimiva ja viehko. Sinfonia nro 36 pursuaa mukaansatempaavaa eloisuutta. On hieno saavutus, että kamariorkesteri kykenee Mozartissa luomaan luonnonvoiman tapaisen vastuttamattoman energisen vaikutelman, ja sen ansiosta nro 36 onkin minusta koko kokoelman parasta antia.
Viimeiset sinfoniat johtavat tunnetusti Jupiterin suureen huipennukseen. Nrot 38 ja 39 ovat hyviä, mutta eivät erityisen vaikuttavia tulkintoja: niissä on kaikki kohdallaan, mutta ei hirmuisesti säkenöintiä, eikä niissä tule esille mitään uutta tai persoonallista. Usein röyhkeästi ryöstöviljelty nro 40 taas on kerrassaan mainio: sen taustalla tosiaan soi syvä tunne. Tämä ei ole vain kaunista, vaan myös emotionaalisesti monimutkaista musiikkia, jonka vääjäämättömän traaginen vire värittyy hienosti. Finaalissa voi halutessaan kuulla jopa väsynyttä sarkasmia - eikä tämä ollut moite. Mozartin 41. sinfonia, lisänimeltään Jupiter, on hänen sinfoniamusiikkinsa kruunu. Majesteetillinen sinfonia päättyy fuugaan, joka jättää kuulijat haukkomaan henkeään ja pohtimaan, voiko moinen musiikki olla ihmisen tekosia ensinkään. Tate ja hänen johtamansa orkesteri suoriutuvat tästä huipennuksesta (vaikka se onkin tosin kokoelman ensimmäisiä äänityskronologian puolesta) kehujen arvoisesti. Viimeisestä osasta ei ole saksittu kertauksia, minkä pitäisikin olla lailla kielletty. Finaali saavuttaa sekä majesteettiset huiput että pitää yllä musiikin dramatiikkaa - mutta hieman vuorottelevasti, ei juurikaan samanaikaisesti. Tästä huolimatta tulkinta on kuulemisen arvoinen.
Onko Taten kunnioitettava Mozart-maraton sitten hankinnan arvoinen? Riippuu monesta seikasta. Varhaiset sinfoniat saavat tässä erinomaisen toimivat esitykset, ja niitä on hankala löytää. Kun lisäksi ainakaan itse en erityisemmin halaja niistä teoksista useampia eri levytyksiä, on tämä paketti siinä mielessä hyvä valinta. Toisaalta Mozartin kypsät sinfoniat ansaitsevat useampia erilaisia tulkintoja, ja vaikka Tate on erittäin kilpailukykyinen, on myöhemmistä sinfonioista tietysti yksittäislevytyksiä, jotka toimivat kokonaan tai osin paremmin kuin tässä. Marginaalit voivat tosin jäädä pieniksi - on vaikeata kuvitella parempaa 36:a kuin mitä Tate tässä tarjoilee. Myös kamariorkesterin selkeä sointi, jossa ei kuitenkaan ole annettu periksi ns. historiallisesti informoidulle, objektiiviseksi naamioituvalle esitystavalle, on laskettava eduksi. On mielestäni välttämätöntä kuulla myöhäiset sinfoniat myös ison orkesterin esittäminä, mutta English Chamber Orchestran taltioinnit ovat hyvät olemassa. Lisähoukuttimena paketti sisältää vaihtoehtoisia versioita muutamien sinfonioiden osista. Niitä ei pääse muutoin juuri koskaan kuulemaan, mutta eivät ne maallikolle ole millään muotoa välttämättömiäkään.
Jos haluaa omistaa kaikki Mozartin säveltämät sinfoniat, on tämä setti erinomainen valinta. Jos haluaa tutustua Mozartin varhaissinfonioihin, voisi paremmin tuskin valita. Vaikka kokoelma on tasokas myös kypsien sinfonioiden osalta, ei niiden kohdalla kannata kuitenkaan olla vain tämän valikoiman varassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti