Antonín Dvořák (1841 - 1904) on tšekkiläisistä säveltäjistä suurin ja tunnetuin. Hänen laaja tuotantonsa yhdistelee Böömin ja Määrin kansanmusiikkia klassilliseen traditioon, schubertilaisiin, wagneriaanisiin ja brahmsilaisiin sävyihin sekä uran loppupuolella myös negrospirituaalin aavistuksiin. Dvořák suhtautui intohimoisesti böömiläiseen kansanperinteeseen ja antoi myös kauaskantoisen esikuvan amerikkalaiselle taidemusiikille.
 |
| Anarkistibulldoggi-look oli 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla suuressa suosiossa Böömissä. |
Dvořák kuoli siinä uskossa, että oli jättänyt maailmaan kahdeksan sinfoniaa. Hän oli tosin säveltänyt 24-vuotiaana, vuonna 1865, esikoissinfoniansa saksalaista kilpailua varten. Kunnianhimoinen ja laaja teos sai lisänimen Zlonicen kellot inspiraationa toimineen böömiläiskylän mukaan. Säveltäjänalku oli lähettänyt ainokaisen käsikirjoituksena kilpailuun, eikä kuullut siitä enää koskaan. Hänellä oli kaikki syyt uskoa, että sinfonia oli lopullisesti kadonnut tai tuhoutunut. Dvořák oli onneksi väärässä. Sinfoniakäsikirjoitus oli jotenkin päätynyt leipzigilaiseen antikvariaattiin, josta orientalisti, tri Rudolf Dvořák (ei, ällistyttävää kyllä, sukua) sen osti ja piti itsellään kuolemaansa saakka. Rudolf Dvořákin poika julkisti teoksen vasta vuonna 1923.
Esikoissinfonian katoamisen ja muutaman julkaisu- ja esitysteknisen seikan vuoksi Dvořákin sinfonioiden numerointi on mennyt toivottomasti päin Böömiä. Nykyisin kuudentena tunnettu sinfonia julkaistiin järjestysluvulla 1, ja säveltäjä itse piti sitä viidentenä sinfonianaan. Tämä suo on niin toivoton, että riittänee, että olemme vain tietoisia epäjärjestyksestä tällä alueella.
Dvořák sävelsi kymmenen Legendaa kypsänä säveltäjänä, neljänkymmenen vuoden iässä vuonna 1881. Alun perin kyseessä oli kymmenen lyhyen pianokappaleen sarja, mutta säveltäjä laati teoksesta lähes saman tien myös orkesteriversion, ja se kuullaan tällä äänittellä, joka on:
Esikoissinfonian katoamisen ja muutaman julkaisu- ja esitysteknisen seikan vuoksi Dvořákin sinfonioiden numerointi on mennyt toivottomasti päin Böömiä. Nykyisin kuudentena tunnettu sinfonia julkaistiin järjestysluvulla 1, ja säveltäjä itse piti sitä viidentenä sinfonianaan. Tämä suo on niin toivoton, että riittänee, että olemme vain tietoisia epäjärjestyksestä tällä alueella.
Dvořák sävelsi kymmenen Legendaa kypsänä säveltäjänä, neljänkymmenen vuoden iässä vuonna 1881. Alun perin kyseessä oli kymmenen lyhyen pianokappaleen sarja, mutta säveltäjä laati teoksesta lähes saman tien myös orkesteriversion, ja se kuullaan tällä äänittellä, joka on:
Dvořák: Sinfonia nro 1; Legendat op. 59, nro:t 1-5. Slovakian filharmoninen orkesteri (sinfonia); Tšekkoslovakian radion sinfoniaorkesteri (Legendat); Stephen Gunzenhauser. Naxos, äänitetty Bratislavassa 1990 (sinfonia) ja 1991 (Legendat).
Dvořákin esikoissinfoniaa on kuvattu amatöörimäiseksi ja ylipitkäksi (tässä levytyksessä sinfonian kesto on n. 50 min), mutta väitän sitä ehdottomasti kuulemisen arvoiseksi. On totta, että orkestraatio on välistä hieman paksua ja että siinä säveltäjä olisi voinut antaa enemmän tilaa nyansseille ja että monet teemoista eivät ole erityisen mieleenpainuvia, mutta kaiken kaikkiaan sinfonia on erittäin lupaava nuoruudentyö, joka liikkuu myöhäisschubertiaanisessa maailmassa ja antaa myös osviittaa muodostumassa olleesta nerosta.
Teos alkaa dramaattisilla iskuilla, ja kokonaisuutena mietteliäs ja kehittelevä, 14-minuuttinen ensiosa onnistuu pitämään mielenkiinnon yllättävän hyvin yllä. Näin siitä huolimatta, että iso osa kehittelystä ei tunnu johtavan oikein mihinkään. Siitä huolimatta osassa on vetoavaa draamaa ja välistä vihjeitä länsislaavilaisen kansanmusiikin hurjuudestakin. Nuoren säveltäjän kunnianhimo on ilmeistä: 24-vuotias Dvořák on ottanut asiakseen säveltää ns. Suuren Sinfonian heti uransa alkajaisiksi.
Toinen osa, vartin mittainen Adagio molto, kuulostaa jo enemmän myöhemmältä Dvořákilta. Se on minusta sinfonian osista kaikkein onnistunein ja sisältää monia niistä piirteistä, joista Dvořákin musiikissa eniten pidän: kaihoisaa melankoliaa, ilakoivasti pulppuilevia siirtymiä, juhlallisia eleitä ja (tosin vain hentoja) rytmillisiä vihjeitä kansanmusiikin vaikutuksesta.
Kolmas osa, Allegretto, on tanssillinen, mutta ujostelee hieman antaa tunnustusta kansantansseille, jotka sitä mitä ilmeisimmin ovat inspiroineet. Se on viehättävä osa, joka kuitenkin kymmenminuuttisena on varsin pitkä, vaikka nuori säveltäjä osoittaakin melkoista tehokkuutta ottaessaan teemoista irti kaiken keksimänsä.
Finaali on odoteun juhlava ja rakentaa ehkä selkeimmin siltaa myöhäisen Schubertin ja Dvořákin myöhemmän oman tyylin välillä. Se on yksin tämän seikan takia kiinnostavaa kuultavaa.
Kokonaisuutena tämä on viehättävä sinfonia, jonka kuuleminen saa minut yleensä näkemään maailman valoisampana ja parempana. Tulen siitä hyvälle tuulelle, joten teos on ansainnut tulla pelastetuksi. Sinfonia on hyvin kunnianhimoinen, eikä ajoittainen pitkä kehittely hirmuisesti haittaa minun kuuntelunautintoani. Jos tuntee halua väkerrellä kontrafaktuaalista musiikkihistoriaa ja haluaa jossitella mahdollisuuksilla, ei esikoissinfonian perusteella pitäisi lainkaan mahdottomana sellaista ajatusta, että Dvořák olisi ilman Brahmsin vaikutusta saattanut kehittyä kansanmusiikilla maustettuun bruckneriaaniseen suuntaan.
Nuori säveltäjä ei pelkää maalata melodioita isolla pensselillä eikä arastele rakentaa teemoja laajoiksi kaariksi. Tästä voisi tulla hyvin episodimainen ja haahuileva sekasotku, mutta kapellimestari Stephen Gunzenhauser osoittaa suurta ymmärrystä nuoruudenteoksen muodolle ja rakenteelle. Hän saa sen toimimaan ihailtavasti eikä selvästikään pidä sitä minään harjoitustyöhaihatteluna. Tulkinta ottaa teoksen todesta, mutta säilyttää hyväntuulisuutensa ja hyödyntää maksimaalisesti teoksen viehättävimpiä ja keveämpiä piirteitä. Lopputulos on erittäin onnistunut. Slovakialainen orkesteri ansaitsee kehut erityisesti puupuhallinten osalta - ne ovat tässä teoksessa sangen merkittävät, ja soivat erittäin kauniisti ja tehokkaasti. Sen sijaan vasket saisivat mielestäni kuulostaa vieläkin vakuuttavammilta. Erityisesti avausosassa vasket ovat hieman vaisut - liekö kyse sitten puutteellisesta soitannosta, kapellimestarin tulkintavalinnasta tai äänitysteknisistä seikoista, mutta vasket kaipaavat varsinkin tässä osassa lisää puhtia.
Teos alkaa dramaattisilla iskuilla, ja kokonaisuutena mietteliäs ja kehittelevä, 14-minuuttinen ensiosa onnistuu pitämään mielenkiinnon yllättävän hyvin yllä. Näin siitä huolimatta, että iso osa kehittelystä ei tunnu johtavan oikein mihinkään. Siitä huolimatta osassa on vetoavaa draamaa ja välistä vihjeitä länsislaavilaisen kansanmusiikin hurjuudestakin. Nuoren säveltäjän kunnianhimo on ilmeistä: 24-vuotias Dvořák on ottanut asiakseen säveltää ns. Suuren Sinfonian heti uransa alkajaisiksi.
Toinen osa, vartin mittainen Adagio molto, kuulostaa jo enemmän myöhemmältä Dvořákilta. Se on minusta sinfonian osista kaikkein onnistunein ja sisältää monia niistä piirteistä, joista Dvořákin musiikissa eniten pidän: kaihoisaa melankoliaa, ilakoivasti pulppuilevia siirtymiä, juhlallisia eleitä ja (tosin vain hentoja) rytmillisiä vihjeitä kansanmusiikin vaikutuksesta.
Kolmas osa, Allegretto, on tanssillinen, mutta ujostelee hieman antaa tunnustusta kansantansseille, jotka sitä mitä ilmeisimmin ovat inspiroineet. Se on viehättävä osa, joka kuitenkin kymmenminuuttisena on varsin pitkä, vaikka nuori säveltäjä osoittaakin melkoista tehokkuutta ottaessaan teemoista irti kaiken keksimänsä.
Finaali on odoteun juhlava ja rakentaa ehkä selkeimmin siltaa myöhäisen Schubertin ja Dvořákin myöhemmän oman tyylin välillä. Se on yksin tämän seikan takia kiinnostavaa kuultavaa.
Kokonaisuutena tämä on viehättävä sinfonia, jonka kuuleminen saa minut yleensä näkemään maailman valoisampana ja parempana. Tulen siitä hyvälle tuulelle, joten teos on ansainnut tulla pelastetuksi. Sinfonia on hyvin kunnianhimoinen, eikä ajoittainen pitkä kehittely hirmuisesti haittaa minun kuuntelunautintoani. Jos tuntee halua väkerrellä kontrafaktuaalista musiikkihistoriaa ja haluaa jossitella mahdollisuuksilla, ei esikoissinfonian perusteella pitäisi lainkaan mahdottomana sellaista ajatusta, että Dvořák olisi ilman Brahmsin vaikutusta saattanut kehittyä kansanmusiikilla maustettuun bruckneriaaniseen suuntaan.
Nuori säveltäjä ei pelkää maalata melodioita isolla pensselillä eikä arastele rakentaa teemoja laajoiksi kaariksi. Tästä voisi tulla hyvin episodimainen ja haahuileva sekasotku, mutta kapellimestari Stephen Gunzenhauser osoittaa suurta ymmärrystä nuoruudenteoksen muodolle ja rakenteelle. Hän saa sen toimimaan ihailtavasti eikä selvästikään pidä sitä minään harjoitustyöhaihatteluna. Tulkinta ottaa teoksen todesta, mutta säilyttää hyväntuulisuutensa ja hyödyntää maksimaalisesti teoksen viehättävimpiä ja keveämpiä piirteitä. Lopputulos on erittäin onnistunut. Slovakialainen orkesteri ansaitsee kehut erityisesti puupuhallinten osalta - ne ovat tässä teoksessa sangen merkittävät, ja soivat erittäin kauniisti ja tehokkaasti. Sen sijaan vasket saisivat mielestäni kuulostaa vieläkin vakuuttavammilta. Erityisesti avausosassa vasket ovat hieman vaisut - liekö kyse sitten puutteellisesta soitannosta, kapellimestarin tulkintavalinnasta tai äänitysteknisistä seikoista, mutta vasket kaipaavat varsinkin tässä osassa lisää puhtia.
Legendojen ensimmäinen puolikas (joka on hyvin valittuna täytteenä nostamassa levyn musiikkisisällön keston n. 70 minuuttiin) kuulostaa hieman siltä kuin Dvořák olisi päättänyt muuntaa Slaavilaiset tanssinsa tai Tšekkiläisen sarjansa pienimuotoisemmaksi salonkimusiikiksi. Tässä on ilmeisesti tavoiteltu hienostunutta viehätysvoimaa, mutta kansanmusiikin inspiroimat teemat menettävät osan vaatimastaan hurjuudesta ja kuulostavat minusta turhan hiotuilta, kesytetyiltä ja sieviltä. Legenda nro 4 kuulostaa ajoittain hieman huvittavasti elgariaaniselta marssilta. Kaiken kaikkiaan Legendat kärsivät minun korvissani hienoisesta vertettömyydestä ja valjuudesta, vaikka melodiat ovat sinänsä hyvin kauniita ja niiden käyttö taidokasta. Osaksi syy saattaa olla kapellimestarin rauhaisuutta ja seesteisyyttä korostavassa tulkinnassa, mutta toisaalta ehkä vain teoksissa itsessään piilevä kesytetty sievyys jättää minut hieman koleaksi. Legenda nro 3 on ehkä sarjan parhaiten onnistunut, mutta kuvastaa myös osuvasti sarjan problematiikkaa minun korvissani: melodia ja rytmi ovat mukaansatempaavia ja tunnelma yleensä hilpeä, mutta orkestraatio on minusta turhan varovainen ja tempo pidättyvä.
Kokonaisuutena arvioiden tämä CD, joka on kuulunut kokoelmaani hyvin varhaisesta alusta alkaen, edustaa mainiota hinta-laatusuhdetta ja tarjoaa hyvin vakuuttavan, tehokkaan ja hyvää oloa huokuvan esityksen Dvořákin onnenkantamoisella pelastuneesta esikoissinfoniasta. Legendatkin soivat kauniisti ja toimivat kelpo täytteenä. Sitä paitsi niistä ole tarjolla turhan monta levytystä, jotka olisivat yhtä helposti saatavilla. Legendoista kiinnostuneiden on syytä tietää, että nrot 6-10 ovat saatavilla toisella tähän samaan sarjaan kuuluvalla levyllä, Dvořákin toisen sinfonian täydentäjinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti