Hindemith: Orkesterimusiikkia

Paul Hindemithin (1895–1963) kuolemasta tulee kuluneeksi 60 vuotta 28.12.2013. Jos on valittava saksalais-itävaltalaisen alueen täysiverisistä modernistisäveltäjistä, on kekseliäs ja monipuolinen Hindemith ehdoton suosikkini yli esim. Bergin, Webernin ja Schönbergin. Hindemith aloitti ammattilaissäveltäjän uransa tarkoituksellisen ikonoklastisilla teoksilla, joita hän sävelsi runsaasti koko 1920-luvun. Hän ei kuitenkaan koskaan hylännyt tonaalisuutta, vaikka suhtautuikin dissonanssiin intohimoisesti. Tonaalinen perusta tekee Hindemithistä monia modernistikollegoitaan helpommin lähestyttävää myös aloitteleville kuuntelijoille. Sen ansiosta hänen musiikkinsa kuulostaa yleensä eksaktein maallikkotermein ilmaistuna "kauniimmalta" yksittäisten sävelten, melodioiden ja sävelkulkujen tasolla, vaikka muuten ne ovatkin ehdottoman ja jopa itsetarkoituksellisen modernistisia.

Hindemith Yhdysvalloissa 1940-luvulla

Paul Hindemith syntyi Frankfurtin lähistöllä marraskuussa 1895. Hän tiesi jo lapsena haluavansa muusikoksi. Kun vanhemmat olivat toista mieltä, karkasi Hindemith kotoa 11-vuotiaana ja elätti tämän jälkeen itsensä soittamalla viulua kahviloissa, teattereissa, toreilla ja kadulla. Hindemithin koko ura on vaikuttavaa osoitusta hänen päättäväisyydestään musiikille omistautumisen alueella: hän pääsi tienaamiensa pikkurahojen turvin Frankfurtin konservatorioon 13-vuotiaana. Viulua, alttoviulua ja säveltämistä opiskellut Hindemith alkoi julkaista teoksiaan alle täysi-ikäisenä. Frankfurtin oopperan ensiviulistiksi nuorukainen nousi 19-vuotiaana. Opiskelun, konserttityöskentelyn ja säveltämisen ohella Hindemith perusti oman jousikvartetin, jossa kiersi Länsi-Eurooppaa alttoviulua soittaen. Jo alle 30-vuotiaana Hindemith oli Saksan tunnetuimpia modernistimuusikoita ja samalla Euroopan huomattavin alttoviulusolisti.

Vuonna 1927 Hindemithistä tuli säveltämisen professori Berliinissä. Hänen teoksensa jakoivat yleisöjä ja kollegoita – esim. Richard Strauss ei koskaan ymmärtänyt, miksi Hindemith ei säveltänyt perinteisempään tyyliin, jonka hallitsi tarvittaessa täydellisesti – mutta hänen uransa ja tulotasonsa oli tasaisen nousujohteinen. 1930-luvulla
Mustafa Kemal Atatürk kutsui Hindemithin Turkkiin järjestämään modernisoituvaan maahan länsimaalaisen klassisen musiikin koulutusinstituutioiden perustaa. Hindemith vieraili 30-luvulla muutenkin kasvavassa määrin ulkomailla, erityisesti rahakkailla alttoviulukiertueilla Yhdysvalloissa. Ulkomaille hänelle tulikin lopulta lähtö monien muiden kulttuurivaikuttajien tapaan, kun natsien ote Saksan kulttuurielämästä tiukentui. Hindemith joutui kansallissosialistien silmätikuksi. Tutuin sanankääntein hänen 1920-luvun modernisminsa tuomittiin roskakulttuuriksi, ja Joseph Goebbels, jonka olisi tohtorismiehenä pitänyt tietää (montakin asiaa) paremmin, julisti Hindemithin "atonaaliseksi metelöijäksi"; juuri atonaalisuuden lumouksesta säveltäjä oli pidättynyt. Kuitenkin Hindemithin kansainvälinen maine yhdistettynä hänen 1930-luvulla perinteisemmän musiikki-ilmaisun suuntaan kääntyvään modernismiinsa, tietoiseen pyrkimykseensä sulautua saksalaisen musiikkitradition jatkumoon ja paljolti klassillisen ja romanttisen repertuaarin parissa liikkuva solistinuransa säästivät hänet ainakin aluksi raivokkaimmilta hyökkäyksiltä. Lopulta vuonna 1938 Hindemith katsoi parhaaksi muuttaa Sveitsiin, ei vähiten siksi, että hänen osittain juutalaistaustainen vaimonsa Gertrud (os. Rottenberg, 1900–67) oli yhä suuremassa vaarassa joutua vaikeuksiin Saksassa. 

Vuonna 1940 Hindemithit jättivät sotivan Euroopan taakseen ja muuttivat Yhdysvaltoihin. Hindemith työskenteli Yalen ja Harvardin yliopistoilla, ja Yhdysvaltain kansalaisuuden hän sai 1946. Vuonna 1953 Hindemith palasi Eurooppaan. Hän vieraili Saksan liittotasavallassa, mutta päätyi asettumaan Zürichiin, missä toimi jälleen sikäläisellä yliopistolla. 1950-luvulla Hindemith ehti myös tehdä sarjan arvostettuja ja hyvälaatuisia levytyksiä sävellyksistään. Hän oli myös maineensa huipulla ja sai osakseen paljon arvonantoa. Esimerkiksi Wihuri-rahasto myönsi hänelle Sibelius-palkinnon vuonna 1955.

Paul Hindemith kuoli haimatulehdukseen 68 vuoden iässä synnyinseudullaan Frankfurtissa 28.12.1963. Hänen uransa oli musiikki, mutta hänen rakkain vapaa-ajan harrastuksensa olivat junat. Hindemith oli tunnettu fanaattisesta junaharrastuksestaan ja siitä, että hän osasi Länsi- ja Keski-Euroopan maiden rautatieaikataulut ulkoa. Työskennellessään Berliinissä säveltämisen professorina Hindemith varasi yhteensä kolme huonetta asunnostaan valtaisan pienoisrautatien käyttöön. Hän tietysti laati aikataulut myös pienoisrautateilleen.

Paul Hindemith:

Symphonie - Mathis der Maler (Sinfonia - Maalari Matthias) (n. 28 min).
Berliner Philharmoniker, Herbert von Karajan. Äänitetty Berliinissä 1957.

Symphonia serena (n. 35 min).
Philharmonia Orchestra, Paul Hindemith. Äänitetty Lontoossa 1956.

Konserttimusiikkia jousille ja vaskille, op. 50 (n. 17 min).
Philadelphia Orchestra, Eugene Ormandy. Äänitetty Philadelphiassa, ajankohtaa ei ilmoitettu.

Der Schwanendreher (Joutsenenkääntäjä, konsertto alttoviululle ja orkesterille) 
(n. 26 min).
Tabea Zimmermann, alttoviulu;
Symphonieorchester des Bayerischen Rundfunks, David Shallon. Äänitetty Münchenissä 1989.

Sinfonisia metamorfooseja Carl Maria von Weberin teemoista (n. 22 min);

Noblissima visione - Sarja (n. 22 min).

Philadelphia Orchestra, Wolfgang Sawallisch. Äänitetty New Jerseyssä 1994 (Metamorfoosit & Noblissima visione).

EMI (2CD, 78 & 70 min).

Hindemith ei tunnu koskaan päässeen suosituimmuudessa eikä levytysten lukumäärässä säveltäjien ykköskastiin, ja levytyksiä on yhä yllättävän harvassa. Väittäisin Hindemithiä aliarvostetuimmaksi suurista modernisteista; tämä tarkoittaa sitä, että pidän hänestä enemmän kuin muut keskimäärin. (On minulla tarvittaessa luettelo myös yliarvostetuista modernistisäveltäjistä, etunenässä Igor Stravinsky, mutta jääköön toiseen kertaan.)

Tämä kaksoislevy EMI:n 1900-luvun musiikin sarjassa kerää yhteen Hindemithin suuret orkesteriteokset tasokkaina levytyksinä, ja pitäisin tätä sekä hinnan että laadun puolesta ykkösvalintana Hindemithistä kiinnostuneille. 

Tupla-albumin avaa säveltäjän tunnetuin orkesteriteos, Mathis der Maler -sinfonia. Vuonna 1933 Hindemith työsti oopperan renessanssimaalari Matthias Grünewaldin (n. 1470–1528) elämästä. Grünewaldin persoonallinen ilmaisu torjui italialaisvaikutteisen klassismin ja jatkoi keskiaikaisia maalaustraditioita renessanssin tekniikoilla. Hindemithin ooppera keskittyy Grünewaldin poliittiseen elämään, josta tiedetään hyvin vähän mitään varmaa. Hindemithin tulkinnassa maalari asettuu asiakkaitaan, varakasta aatelia ja kirkollista establishmenttia vastaan, tukeakseen Saksan suurta, käytännössä alueelliseksi sodaksi paisunutta talonpoikaiskapinaa 1520-luvun puolivälissä. Historian oppitunnista ei Hindemithin tulkinta varmastikaan käy, mutta vuoden 1933 Saksassa poliittisen myllerryksen ja taiteilijan vapauden tematiikka oli hyvin ajankohtaista.
 

Matthias Grünewald: Pyhän Antoniuksen kiusaus (yksityiskohta)

Säveltäjä muokkasi oopperansa aineksia kolmiosaiseksi sinfoniaksi, jonka osat – Enkelikonsertti, Hautaanlasku ja Pyhän Antoniuksen kiusaus –  kuvaavat musiikillisesti kolmea Grünewaldin maalausta. Kokonaisuus on monipuolinen ja hyvin ilmaisuvoimainen. Enkelikonsertti on herkkä ja kunniakas, Kristuksen hautaus lyhyt ja murheellinen, kun taas Antonius voittaa painajaismaiset kiusauksensa ja saa loisteliaan näyn siitä, miten vaikeuksien jälkeen hyvä on kukistava pahan.

Mathis der Maler -sinfonia on 1930-luvun musiikin mestariteoksia, joka on kaikessa modernistisuudessaan helposti lähestyttävä, voimakas ja palkitseva. Se on säveltäjänsä toimivimpia ja vaikuttavimpia orkesterisävellyksiä, ja juuri se minut aikanaan johdatti Hindemithin pariin. Tämän albumin levytys on ylistämisen arvoinen. Herbert von Karajan johtaa Philharmonia Orchestraa totutun täsmällisesti ja laadukkaasti, mutta tämän lisäksi sinfoniassa onnistutaan luomaan todella vaikuttavasti vaihtelevia tunnelmia, mikä tekee tulkinnasta dramaattiselta kannalta toimivimpia kohtaamiani.

Tämän sinfonian ohella Hindemithin tunnetuin sävellys on sangen pitkällä ja viralliselta kalskahtavalla nimellä varustettu Sinfonisia Metamorfooseja Carl Maria von Weberin teemoista vuodelta 1943. Neliosainen sarja on kuitenkin kaikkea muuta kuin jäykkä. Se on hilpeä ja leikkisä kokoelma kunnioitettavan mielikuvituksellisia variaatioita Weberin (1786–1826) harmittomista ja mukavista sävelmistä. Vastustamaton hupi ja kunnianhimoinen toteutus yhdessä tekevät sävellyksestä riemastuttavan kuuntelukokemuksen. Wolfgang Sawallisch lietsoo Philadelphia Orchestran mukaansatempaavan energiseen menoon, eikä voi kuin ihmetellä sitä, miten harvoin tätäkin yleisöön mitä luultavimmin vetoavaa teosta meilläpäin esitetään. Samoin omistautunein voimin on levytetty myös vielä paljon harvinaisempi sarja Noblissima visione -baletista vuodelta 1938. Se on kompakti, kolmiosainen paketti nerokasta orkestraalista loistoa, ja on ällistyttävää, ettei siitä ole tullut konserttisalien suosikkia.

Hindemithin varhaisemmasta tuotannosta on mukaan valittu säveltäjän käyttömusiikkifilosofiaa edustava teos vuodelta 1930. Pitkin 1920-lukua Hindemith sävelsi tietoisen helppotajuista, yleiskäyttöön tarkoitettua "käyttömusiikkia" (Gebrauchsmusik). Antihierarkkinen suuntaus pyrki tuomaan taidemusiikin kiinteämmäksi osaksi tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää – tavoite, joka olisi yhä ajankohtainen. Konserttimusiikkia jousille ja puhaltimille op. 50 sijoittuu Hindemithin dissonanssilla leikittelevän kokeellisen kauden loppuun, ja siinä on muodon puolesta vaikutteita barokin orkesterikonsertoista, ja sitä voisi pitää erittäin tiivistettynä sinfoniana. Käyttömusiikin ajatus kuulostaa ehkä steriililtä ja arkiselta, mutta tässä kaksiosaisessa sävellyksessä on potkua vaikka koko toiselle Wienin koulukunnalle jakaa. Energinen ja täsmällinen esitys sopii erinomaisesti teoksen henkeen. Philadelphia Orchestraa johtaa Eugene Ormandy. EMI ei ole katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa hienon taltioinnin ajankohtaa, mutta todennäköisesti se on 1960-luvulta.

Alttoviulu oli Hindemithille rakkain instrumentti, ja tätä puolta hänen tuotannossaan edustaa saksalaisiin kansanlauluihin perustuva sinfonia concertanten ja alttoviulukonserton välimaastossa kulkeva Der Schwanendreher vuodelta 1935. Omituinen nimi ("Joutsenenkääntäjä") viittaa keskiaikaisen hovikeittiön avustajaan, jonka tehtävänä oli kääntää lintua vartaassa. Musiikki on lennokasta, riemukasta ja kansanomaista, ja traditionaalista materiaalia on muunneltu varsin kekseliäästi. Solisti Tabea Zimmermann ei tällä levytyksellä korosta niinkään tanssillisia rytmejä tai draamaa, vaan instrumentille ominaista lyyristä kauneutta, mikä antaa muutoin rempseähkölle teokselle lempeän sävyn.

Hindemith itse johtaa myöhäistuotantoonsa kuuluvan Symphonia serenan vuodelta 1946. Seesteisyyteen viittava nimi on enimmäkseen osuva, mutta säveltäjä tarjoilee tavoilleen uskollisesti omituisia, leikkisiä yllätyksiä, merkittävimpänä sen, että scherzo-osa perustuu kokonaisuudessaan Beethovenin (1770–1827) melko infantiiliin marssiin. Osa on myös sävelletty pelkästään puhaltimille; vastineena sitä seuraavassa hitaassa osassa kaikki muut kuin jouset saavatkin sitten vaieta. Juhlallinen ja arvokas sävelmä yhdistää erikoislaatuisen sinfonian avaus- ja päätösosat, ja tämä aivan aliarvostettu ja -esitetty teos päättyy kirkkaaseen triumfiin säveltäjän erinomaisessa komennossa.