Charpentier: Jouluyön keskiyön messu & Te Deum

Joulu on taas, joten on aiheellista huomioida se musiikissakin. Tällä kertaa joulua vietetään (tässä blogissa, joka ei ole ihanteellinen ympäristö joulun tai muidenkaan vuotuisjuhlien viettoon) ranskalaisen barokin merkeissä.

Charpentier. Mahdollisesti. Kaiverrus vuodelta 1682.

Marc-Antoine Charpentier (1643–1704) aikoi alkujaan kuvanveistäjäksi, mutta opintomatkalla Italiassa haltioitui musiikista ja vaihtoi taiteellista alaa. Hän sävelsi runsaasti ooppera- ja teatterimusiikkia, mutta nykyään parhaiten muistetaan hänen sakraalit teoksensa. Charpentier menestyi sekä maallisen että kirkollisen musiikin parissa hyvin ja hänellä oli ystäviä korkeissa paikoissa, mutta Aurinkokuninkaan keskitetyssä valtakunnassa musiikkimenestyskin oli keskitetty, ja sen sai ensisijaisesti Versailles'n suuri suosikki Jean-Baptiste Lully, joka oli syntyjään italialainen.

Charpentierin vaihtelevasti jälkipolville säilyneestä tuotannosta esitetään tätä nykyä lähinnä kahta teosta. Tällä albumilla on taltiointi molemmista, ja teoksista toinen liittyy kiinteästi jouluun:

Marc-Antoine Charpentier:

Messe de Minuit de Noël (n. 1690; 34 min 31 sek, toim. Geoffroy-Dechaume, urkuinterludit ja Offertoire säv. Nicolas-Antoine Lebèque, n. 1631–1702).

April Cantelo & Helen Gelmar, sopraanot; James Bowman, altto; Ian Partridge, tenori; Christopher Keyte, basso.

Andrew Davis, urut;

Choir of King's College, Cambridge;
English Chamber Orchestra, Sir David Willcocks.

Te Deum (n. 1690; 25 min 10 sek)

Felicity Lott & Eiddwen Harrhy, sopraanot; Charles Brett, altto; Ian Partridge, tenori; 
Stephen Roberts, basso.

Thomas Trotter, urut, Marilyn Sansom, sello;

Choir of King's College, Cambridge;
Academy of St. Martin in the Fields, Sir Philip Ledger.

EMI, äänitetty Cambridgessä 1967 & 1977 (Te Deum).

Messe de Minuit de Noël on nimensä mukaisesti jouluyönä esitettäväksi tarkoitettu messu. Se on todennäköisesti peräisin 1600-luvun viimeiseltä vuosikymmeneltä ja on hienovaraisesta, pienimuotoisesta toteutuksestaan päätellen ilmeisesti tarkoitettu esitettäväksi jonkun jalosukuisen henkilön yksityiskappelissa. Jouluyöhön sovelias tunnelma on tavoitettu mainiosti: musiikki on hellää, välitöntä ja pehmeää. Soitinnuksen, solistien ja kuoron tasapaino on herkkä, ja kaikenlainen pateettisuus on kaukana tästä intiimistä, rakastettavasta ja herkullisesta mestariteoksesta, jota saisi kaikin mokomin olla vielä paljon tunnetumpi ja esitetympi.

Charpentierin sävellystyyli muistuttaa huomattavasti barokin italialaista valtavirtaa, mutta säveltäjällä on korvaa ornamentaalisille yksityiskohdille ja hienostuneille efekteille, jotka tuovat hänen musiikkiinsa pirskahtelua ja helmeilevää elinvoimaa. Huomaan siirtyneeni viinianalogioihin, joten on syytä kiireesti jatkaa johonkin järkevään suuntaan. Jouluyön messu kuulostaa viehättävän maalaismaiselta, vaikka on itse asiassa hyvin hienovireinen ja sofistikoitunut.

Jos jouluyönä sopii ollakin intiimi, raukean rauhallinen ja idyllinen, on aikansa myös toitottavammalle juhlinnalle. Te Deumia mitä todennäköisimmin käytettiin kiitos- ja voitonmessuna vuonna 1692, kun ranskalaiset joukot saavuttivat voiton Steenkerquen taistelussa brittiläis-alankomaalais-tanskalaista koalitioarmeijaa vastaan. (Kyse oli yhdeksänvuotisesta sodasta, jossa Ludvig XIV:n Ranska taisteli globaalisti suurin piirtein kaikkia muita länsieurooppalaisia valtakuntia vastaan, ja Steenkerque sijaitsee Valloniassa, ei kovin kaukana Waterloosta.) Kaikki eurooppalaiset tuntevat sen alkufanfaarin Eurovision tunnussävelenä, mutta tämä säkenöivän pömpöösi teos on kokonaisuudessaankin ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen, vuoroin riemullinen ja kunnioitusta herättävä. Charpentier säveltää tässä suurien mittojen triumfimusiikkia, joka voi hetkeksi vakuuttaa epäilevämmätkin siitä, että on se Jumala meidän puolellamme juu. Vastustamattomasti mahtaileva herkkupala virui unohdettuna erinäiset vuosisadat; musiikkitieteilijä Carl de Nys löysi sävellyksen ja toi sen uudelleen julkisuuteen vasta vuonna 1953. Vitaalisuutta uhkuvan teoksen voittokulkua ei ole sen jälkeen kyetty jarruttelemaan. Jos pitää uskonnollista klassista lähtökohtaisesti ikävänä, on syytä ainakin kokeilla tätä rempseää, railakasta ja samalla lajissaan horjumattoman tyylikästä herranylistystä. Suurenmoinen on sana, joka tulee mieleen.

Tämän levyn brittiläistaltioinnit 1960- ja 70-luvuilta ovat niin hyviä, etten ole kokenut muita tarvitsevani. Kyse on muhkeasta barokkijuhlasta modernein instrumentein, ja se kuulostaa upealta. Kapellimestarit osaavat hekumoida Charpentierin charmantilla orkestraatiolla tilanteen mukaan. Solistit ovat maailman huippua, eikä kuoron täsmällisyydessä, ilmaisu- tai muuntautumiskyvyssä ole moitittavaa. Tämän äänitteen parissa kelpaa viettää jouluakin. Ikävä kyllä teosten sanoja ei ole saatu lehtiseen painettua, mutta lauletut liturgiat löytää kappaleiden otsikon perusteella melko helposti internetistä.