Prokofjev: Aleksanteri Nevski & Luutnantti Kiže

Vuonna 2013 on vietetty Sergei Sergejevitš Prokofjevin (1891–1953) juhlavuotta. Hänen kuolemastaan on tullut kuluneeksi 60 vuotta. Prokofjev kuoli pitkän sairauden jälkeen aivoverenvuotoon 5.3.1953, tismalleen samana päivänä kuin Josif Stalin. Prokofjev ei siis päässyt nauttimaan Stalinin kuolemaa seuranneesta asteittaisesta kulttuurielämän kontrollin höltymisestä. Prokofjevin kuolema jäi neuvostodiktaattorin poismenon varjoon. Edes säveltäjän ruumista ei saatu ulos Moskovan Punaisen torin liepeillä sijaitsevasta asunnosta kuolemaa seuranneiden kolmen päivän aikana, kun aukio oli tukossa virallisten Stalinin-surijalaumojen vuoksi. Neuvostoliiton johtava klassisen musiikin aikakausjulkaisun seuraava numero mainitsi Prokofjevin kuoleman lyhyesti sivulla 116. Ensimmäiset 115 sivua oli omistettu pimenneelle Isä Aurinkoiselle.

Kuollessaan Prokofjev oli kuitenkin Neuvostoliiton ja 1900-luvun huomattavimpia säveltäjiä. Hänen tuotantonsa käsittää seitsemän sinfoniaa, viisi kokonaista pianokonserttoa, kaksi viulukonserttoa, yhdeksän balettia, kaksitoista loppuun saatettua oopperaa, kaksi jousikvartettoa, useita sonaatteja pianolle ja muille sooloinstrumenteille sekä huomattavan määrän elokuvamusiikkia.

Sergei Prokofjev

Prokofjevin sävellystyyli on johdonmukainen ja selkeä, mutta myös kulmikas ja terävä. Häntä on pidetty uusklassistina, sillä hänen musiikilliset esikuvansa ovat melko selvästi Haydn, Mozart ja varhainen Beethoven. Tästä avoimesti myönnetystä velasta huolimatta Prokofjevin tyyli on omintakeinen yhdistelmä klassismia ja modernismia, jota sävyttävät kompleksiset harmoniat ja tietty yleissävyinen kirpeys, ja tietysti parhaiden venäläismodernististen tapojen mukaisesti myös toistuvasti esiin pilkahteleva sarkasmi. Prokofjevin musiikki on helposti lähestyttävää, mutta myös yllättävää ja antoisaa. Sen tekstuurit ovat yleensä klassisten ihanteiden mukaisesti läpinäkyviä ja orkestraatiot oivaltavia. Jos on valmis mitenkään hyväksymään 1900-luvun modernismin taidemusiikissa, on varsin hyvät mahdollisuudet pitää Prokofjevista.

Prokofjev vaikuttaa muodostaneen johdonmukaisesti seuraamansa musiikillisen tyylinsä jo lapsuudessaan. Hän oli varhaiskypsä lapsinero, joka kohautti jo opiskeluaikoinaan Pietarin konservatoriossa. Vuonna 1918 Prokofjev jätti vallankumoukseen ja sisällissotaan sortuvan Venäjän kiertääkseen Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Hänestä tuli varsin nopeasti kuuluisuus varsinkin Pariisissa säveltämiensä modernististen balettien ansiosta. 

Vuonna 1933 Prokofjev päätti palata Neuvosto-Venäjälle syistä, jotka eivät ole aivan selviä. Hänen uransa lännessä oli ollut niin nousujohteinen kuin toivoa saattaa, ja hänen oli pakko olla tietoinen neuvostoelämän taiteilijoille (ja kaikille) aiheuttamista hankaluuksista. Tästä huolimatta hän muutti pysyvästi Moskovaan vuonna 1936. Ehkä Prokofjev uskoi kansainvälisen kuuluisuutensa antavan hänelle enemmän liikkumavaraa. 
Jos hänellä tällainen luulo oli, oli se harhainen. Prokofjev ja muut johtavat modernistit, Dmitri Šostakovitš ja Aram Hatšaturjan, joutuivat pian kommunistipuolueen kulttuurinkaitsijoiden silmätikuiksi "antidemokraattisen formalismin" ja muiden väljästi määriteltyjen rikkomusten vuoksi. Toinen maailmansota toi paradoksaalisesti mukanaan lyhyen kauden, jonka aikana taiteellinen vapaus oli suurempaa, mutta sodan jälkeen repressio palasi entistä nöyryyttävämpänä. Viimeiset vuotensa Prokofjev jatkoi säveltämistä, mutta hänen teoksiinsa ilmaantui lannistunut sävy, ja mielikuvituksen lento tuntuu latistuneen. Hänen terveytensä heikkeni, eikä asiaa ainakaan auttanut se, että Prokofjev oli lännessä mennyt hurahtamaan ns. "kristilliseen tieteeseen" (Christian Science, joka ei oikein ole ensin mainittua eikä varsinkaan jälkimmäistä) typerään, naurettavaan ja edesvastuuttomaan taikauskoon, joka kiistää materian merkityksen, pitää sairauksia ja kipuja illuusioina ja suosittaa pidättäytymistä lääkkeistä.

Tällä kertaa tutustutaan Prokofjevin elokuvamusiikkituotantoon. Säveltäjä laati musiikin useisiin neuvostofilmeihin, ja Sergei Eisenstein piti Prokofjevia elokuvamusiikin mestarina. Prokofjev muokkasi elokuvamusiikkiaan myös konserttitarpeisiin, ja nyt otan käsittelyyn kaksi tällaista elokuvamusiikista muokattua teoskokonaisuutta.

Sergei Prokofjev:

Aleksanteri Nevski, op. 78 (kantaatti musiikista Eisensteinin elokuvaan, 38 min 35 sek):
1. Venäjä mongolien ikeen alla
2. Laulu Aleksanteri Nevskistä
3. Ristiretkeläiset Pihkovassa
4. Nouskaa, oi Venäjän kansa
5. Taistelu jäällä
6. Kuoleman kentät
7. Aleksanteri saapuu Pihkovaan

Luutnantti Kiže, op. 60 (orkesterisarja elokuvamusiikista, 19 min 45 sek):
1. Kižen syntymä
2. Romanssi
3. Kižen häät
4. Troikka
5. Kižen hautajaiset  

Ewa Podleś, mezzosopraano (Kuoleman kentät);
Latvian valtion kuoro (Aleksanteri Nevski);
Orchestre National de Lille-Région Nord/Pas-de-Calais,
Jean-Claude Casadesus.

Naxos (alk. harmonia mundi), äänitetty konsertissa Lillessä 1994. 58 min 20 sek.

Prokofjevin ensimmäinen hanke Venäjälle paluun jälkeen oli elokuvamusiikki Aleksandr Faintsimmerin filmiin Luutnantti Kiže (1934). Juri Tynjanovin pienoisromaaniin perustuva absurdi historiallinen komedia saa alkunsa, kun jäykkyydestään, itsepäisyydestään ja itsevaltaisuudestaan tunnettu tsaari Paavali I (vallassa 1796–1801; nro II:a ei koskaan tullut, mutta järjestyslukua silti roikotetaan keisarin jäljessä, mahdollisesti hänen erottamisekseen samannimisestä apostolista) tulkitsee väärin erästä banaalia asiakirjaa. Virheen yksityiskohdista on monta eri versiota, ja kun en ole nähnyt itse elokuvaa, lukenut kirjaa tai osaa kovin hohdokkaasti venäjää, täytyy minun tyytyä vain esittämään, että kyseessä on todennäköisesti jokin erillisten, toisiinsa liittymättömien sanojen ja/tai tavujen yhteensulautuma. Joka tapauksessa tästä virheestä saa alkunsa tyystin olematon "luutnantti Kiže", josta keisari haluaa tietää lisää ja jonka urakehitystä hän ryhtyy seuraamaan. 

Elokuvan Luutnantti Kiže julisteessa näkymätön luutnantti seisoo asiakirjoihin syventyneen keisarin edessä.

Kun virkamiehet ja sihteerit eivät uskalla korjata kiivaan keisarin väärinkäsitystä, aloittaa olematon luutnantti täysipainoisen olemassaolon paperilla. Kiže rakastuu (Romanssi) ja menee naimisiin, kuten menestyksekkäälle sotilasuralle halajavan on keisarin mielestä soveliasta. Luutnantti on myös innokas juhlija, ja kapakkalaulu raikaa sarjan tunnetuimmassa osassa, Troikassa, jonka pikkolohuilujen ja triangelien terävöittämä unohtumaton sävelmä on ollut jossain vaiheessa tunnettu myös suomenkielisenä lastenlauluna sanoilla "Ihan nallea naurattaa". Aitovenäläiseen tapaan Kiže joutuu hetkeksi myös hallinnon epäsuosioon ja on karkotettuna Siperiassa, kunnes palaa armahdettuna ja etenee aina kenraaliksi asti. Lopulta koittaa hetki saattaa hänet juhlallisin menoin haudan lepoon tyhjässä arkussa (Kižen hautajaiset).

Filmi ei mitä ilmeisimmin ole pelkkää propagandistista keisarinpilkkaa, vaan se voidaan helposti asettaa Venäjälle tyypilliseen absurdistisen byrokratia-auktoriteettisatiirin luokkaan, joka on kukoistanut ainakin Gogolin ajoista alkaen. Musiikki on vastustamattoman tarttuvaa, loistava valinta Prokofjeviin tutustumista harkitseville. Se ilmentää hänen traditionaalisen teemankäsittelynsä ja kirpeän, kulmikkaan ja ironisen modernisminsa liittoa miellyttävimmillään ja populaareimmillaan.

Luutnantti Kiže on levytetty lukemattomia kertoja, ja kilpailu on kovaa. Jean-Claude Casadesus (s. 1935) ja hänen nimihirviöorkesterinsa (Eikö todellakaan ole mitään kätevämpää nimeä kuin Orchestre National de Lille-Région Nord/Pas-de-Calais?) tekevät hyvää ja innostunutta jälkeä. Yksityiskohtia on hiottu, ja trumpetit sekä pikkolohuilut hoitavat osansa suorastaan loisteliaasti, vaikka kokonaisuutena orkesterisointi ei ehkä vedäkään vertoja maineekkaammille kilpailijoilleen. On kuitenkin mainittava, että Kiže-sarjan Romanssi on parhaita tästä kappaleesta kuulemiani esityksiä, lyyrisen kaunis, pilkettä silmäkulmassa, ja ennen kaikkea ihailtavan selkeäsointinen.
 

Aleksanteri Nevski. Elokuvajuliste vuodelta 1938.

Aleksanteri Nevski (1938) on ohjaaja Sergei Eisensteinin (1898–1948) suurimpia mestariteoksia ja menestyksiä. 1200-luvulle sijoittuva historiallinen draama kuvaa Novgorodin ja Saksalaisen ritarikunnan (Ordo Domus Sanctae Mariae Theutonicorum Hierosolimitanorum, Deutschritterorden) kamppailua. Neuvostoliiton kommunistinen puolue halusi propagandafilmin, joka valmistelisi kansaa yhteenottoon Saksan kanssa; ei sinänsä järjetön ajatus, kun ottaa huomioon Hitlerin (joka muuten kielsi uudelleen perustetun Saksalaisen ritarikunnan ukaasillaan vuonna 1938, vaikka käyttikin sen keskiaikaista muistoa propagandassaan) jatkuvat puheet itäisestä elintilasta ja bolševismin hävittämisestä.

Eisensteinin hanke otti aiheensa kaukaa sankarillisesta historiasta. Novgorodin ruhtinas Aleksanteri (1220–63), joka sai lisänimen Nevski päihitettyään ruotsalaiset Nevajoella vuonna 1240, johti venäläiset voittoon Saksalaisen ritarikunnan ja sen liiviläisen veljesjärjestön hyökkäykseltä ratkaisevissa taisteluissa 1241–42. Aleksanteri Nevski on silkkaa patrioottista propagandaa, mutta sen tekninen toteutus on kaikin puolin loistelias, ja siitä tuli nopeasti Eisensteinin suosituin elokuva. Välitön menestys jäi lyhyeksi, sillä elokuva vedettiin pian julkaisunsa jälkeen pois levityksestä Neuvostoliitossa. Syynä oli vuonna 1939 solmittu Neuvostoliiton ja Saksan välinen hyökkäämättömyysopimus, jonka valossa Stalin ei halunnut esittää Saksaa vihollisena. Kun Saksa aloitti vuonna 1941 operaatio Barbarossan, pääsi elokuva jälleen neuvostoteattereihin, ja Eisenstein sai siitä jopa vuoden 1941 Stalin-palkinnon.

Eisenstein arvosti suuresti Prokofjevia, eikä tämän säveltämä elokuvamusiikki tarvinnut paljon muutoksia ennen lopullisen elokuvaversion julkaisua. Säveltäjä kiteytti elokuvamusiikkinsa merkittävimmät palat seitsenosaiseksi historialliseksi kantaatiksi, jonka kerronnallinen voima on murskaava.

Kantaatti (ja elokuva) alkaa kuvauksella Venäjästä Kultaisen ordan ikeen alaisuudessa (Novgorodin oli maksettava suojelurahaa mongoleille). Ensiosa on pysäyttävän autio, ja oboet esittelevät valittavan melodian, ja tuulet humisevat autiudessa.
  Toinen osa on nimeltään Laulu Aleksanteri Nevskistä. Tässä kohtauksessa ruhtinas on kalassa kumppaniensa kanssa, ja kuoro laulaa siitä, miten hän pelasti Novgorodin ruotsalaisilta hyökkääjiltä kaksi vuotta aiemmin.
  Kolmas osa kuvaa Pihkovaa saksalaisten ristiretkeläisten vallassa. Raskaasti aseistautunut ritarikunta pakkokäännyttää asukkaita polttorovion uhalla, ja tapahtuu paljon propagandistisia julmuuksia samalla kun paavinuskoiset papit ja munkit laulavat monofonista liturgiaa. Ilmeisesti säveltäjä laati myös laulun latinalaiset sanat, joista ei ole aivan helppoa löytää sanomallista järkeä saati kieliopillista johdonmukaisuutta.
 

Taistelu jäällä. Kuva Eisensteinin elokuvasta.

Novgorodilaiset valmistautuvat vastahyökkäykseen touhukkaassa, mahtipontisessa ja kansanomaisessa osassa Nouskaa, oi Venäjän kansa. Tämän jälkeen kuullaan kantaatin (ja myös elokuvan) tunnetuin osa, Taistelu jäällä. Peipsijärven taistelu käytiin jäällä sangen myöhäistalvisissa olosuhteissa 5.4.1242. Äkkiä jää petti raskaasti aseistautuneiden saksalaisten (joiden armeijasta suuri osa oli tanskalaisia, virolaisia ja liiviläisiä) alla, jolloin useita ritareita ja apusotilaita vajosi järveen. Taistelu päättyi Novgorodin voittoon, ja tämän jälkeen Saksalainen ritarikunta lakkasi vaatimasta itselleen Novgorodin hallitsemia alueita.
  Prokofjevin musiikki korostaa taistelukohtauksen talvisia elementtejä. Tuuli puhaltaa lumipeitteisellä jäällä, ja tunnelma on hyytävä, suorastaan aavemainen. Taistelun eteneminen kuuluu selkeästi: ristiretkeläisten rytmikäs taistelulaulu kuuluu ensin kaukaisuudesta, ja sitten alkaa ritarien laukka kohti novgorodilaisten rivistöjä, ja voimakas tuuba esittelee raivokkaan taisteluteeman. Joukot iskevät yhteen, jolloin jouset ja vasket vihlovat jäljitellen teräaseiden kamppailua. Taistelun kulku kääntyy, kun Aleksanteri haastaa ritarien komentajan kaksintaisteluun ja (tietysti) voittaa raskaasti aseistautuneen, panssarien alle dehumanisoidun teutoonin. Venäläiset sisuuntuvat tästä, ja kansanomainen marssilaulu alkaa nousta, mutta taistelu jää äkisti kesken, kun jää murtuu järkyttävässä kliimaksissa. Novgorodilaiset ovat järkyttyneitä vihollisen kohtalosta, ja ritarien rippeet pakenevat paikalta.

Taistelun jälkeen kuullaan Kuoleman (tai kuolleiden) kentät. Tässä kohtauksessa nuori nainen etsii rakkaitaan vainajien ja haavoittuneiden röykkiöistä. Mezzosopraano on luvannut naida kaksi (niin sai silloin tehdä) taistelun urheinta miestä, ja löytääkin nämä haavoittuneina, mutta elossa ja pelastettavissa. Tämä vaikuttaa varsin perverssiltä, mutta kuulostaa upean, koskettavan surumieliseltä.

Kantaatti (ja elokuva) päättyy juhlalliseen kohtaukseen, jossa Aleksanteri joukkoineen palaa vapauttamaansa (tai uudelleen valloittamaansa) Pihkovaan. Se vaihtelee hurskaan ylevän ja kansanomaisen riehakkaan tunnelman välillä tarjoten teokselle kohottavan, pakahduttavan loppuhuipennuksen. Kuoro on tässä osassa mahtavimmillaan ja juhlavimmillaan.

Levytys, joka on hieman yllättäen (ei minkäänlaista hälyä tms. häiriötä) tehty yleisökonsertissa on varsin onnistunut. Latvialainen kuoro on tämän taltioinnin suurimpia vahvuuksia, väkevä, selkeä ja vivahteikas kokoonpano, joka täyttää hienosti musiikin ja tunnelman asettamat vaatimukset. Casadesus orkestereineen on enimmäkseen mainio, ja varsinkin lyömä- ja rytmi-instrumentit soivat harvinaislaatuisen eksaktisti, selkeästi ja energisesti. Kuvaus ristiritareista Pihkovassa on pysäyttävä, jännitteinen ja selvästi hyvin tarkkaan sekä näkemyksellisesti harjoiteltu. Taistelukohtaus ei ole aivan yhtä vakuuttava, tosin se onkin äkisti vaihtelevine vaikutelmineen erittäin haastellinen osa toteuttaa täysin tyydyttävästi. Mukana on upeita efektejä, jotka toimivat itsenäisesti varsin hyvin, mutta kohtauksen kokonaiskuva jää ikävä kyllä jokseenkin hajanaiseksi. Puolalaisen Ewa Podleśin (s. 1952) laulusuoritus kuudennessa osassa on suurin piirtein niin hyvä kuin inhimillisesti kehtaa vaatia, tulkinnallisesti ja dramaattisesti uskottava, sykähdyttävän kaunis ja toiveikkuuden sävyttämä vaikerrus. Muutamia kertoja orkesteri on ikävä kyllä hukuttaa suurenmoisen laulajan.

Tämä 1990-luvun taltiointien uudelleenjulkaisu on hinta-laatusuhteeltaan erittäin hyvä, ja juuri siitä näkökulmasta sitä voikin innokkaimmin suositella. Joukossa on kuitenkin ylipäänsä niin hienoja suorituksia, että pitäisin levyä kuuntelemisen arvoisena muutenkin.