keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Strauss: Alppisinfonia & Valssisarja

Uutta vuotta juhlistetaan perinteisesti wieniläisten Straussien parissa, mutta tässä blogissa vuosi 2014 alkaa vaihtelun nimissä 150-vuotisjuhlaansa viettävän müncheniläisen Straussin (ei sukua) teoksilla. Valsseja toki on ohjelmassa silti.

Richard Strauss (1864–1949) oli 1910-luvulla maineensa ja menestyksensä tasaisella huipulla. Hän oli ensin saavuttanut mainetta sinfonisten sävelrunojen tekijänä ja sitten kohahduttanut varhaismodernina oopperasäveltäjänä. Vuonna 1915 Strauss päätti sävelrunojensa sarjan mammuttimaisella vuoristohenkisellä ohjelmasinfonialla.

Richard Strauss. Max Liebermannin maalaama muotokuva (1918).
Alppisinfonia (Eine Alpensinfonie) voi vaikuttaa teemansa puolesta baijerilaiselle Straussille läheiseltä aiheelta, mutta sen syntyhistoria osoittaa, että säveltäjällä oli mielessään muutakin kuin puhdas luontokuvaus. Strauss teki vuonna 1910 merkintöjä tulevasta orkesterihankkeesta, siinä vaiheessa nimeltään vielä Alpit. Gustav Mahlerin ennenaikainen kuolema toukokuussa 1911 sai Straussin paneutumaan uskonnollisiin teemoihin, mikä oli hänelle kohtalaisen vierasta. Strauss ei säveltänyt uskonnollisia teoksia, ja hänen hieman epämääräinen elämänfilosofiansa, jos siitä uskoo pilkahduksia hänen teoksistaan ja kirjoituksistaan löytävän, viittaa lähinnä nietzscheläisyyden vaikuttamaan aristokraattiseen uskonnonvastaisuuteen. (Juutalainen, kuoleman ajatusten piinaama Mahler oli kääntynyt ammatillisen syrjinnän vuoksi roomalaiskatolisuuteen, johon suhtautui sittemmin varsin mielenkiinnottomasti; tämä ehkä sai Straussin pohtimaan uskontoa, identiteettiä ja kuolemaa.) Työn alla ollut sävellys sai hetkeksi työnimen Der Antichrist: eine Alpensinfonie, mikä ei viittaa niinkään mihinkään saatanallisuuteen, vaan on varsin ilmeinen muistuma nietzscheläisestä retoriikasta.

Baijerin korkein vuori Zugspitze (2962 m) Eibseeltä nähtynä. Max Wolfingerin maalaus (1864).
Varsin mainion pienoisesseen tänään käsiteltävään albumiin kirjoittanut Kimmo Korhonen lainaa Straussin omia merkintöjä teoksen Antikristus-vaiheen ajalta: Straussin mielestä teos ilmaisi nyt "moraalista puhdistumista omin voimin, vapautumista työn avulla, suurenmoisen ikuisen luonnon palvomista". On vain hyvä, että antikristus sittemmin poistui otsikosta, kun se olisi joka tapauksessa ymmärretty jotenkin väärin. Mutta lopullisen, yksiosaiseksi tiivistyneen ja toisaalta 50-minuuttiseksi paisuneen teoksen tematiikka ja eetos liikkuvat säveltäjän osuvasti luonnehtimassa luonnon elinvoiman, haasteiden, ponnistelun ja raikkaiden elämysten maailmassa.

Tämä 150 soittajan, urkurin ja tuulikoneenkäyttäjän yhteisvoimin toteutettava teos on minusta oivallinen avaus uudelle vuodelle. Kahdestakymmenestäkahdesta tauotta esitetystä jaksosta muodostuu väliotsikoiden perusteella kertomus vuorivaelluksella vietetystä päivästä. Tummasti väreilevä yö kirkastuu hehkuvaan auringonnousuun, ja vaeltaja aloittaa kapuamisensa aluksi loivilla rinteillä. Kuuluu metsäluonnon eloisaa liverrystä, puron solinaa, vesiputouksen kuohua ja levollista laiduntamista kukkien peittämällä alppiniityllä. Välillä vaeltaja eksyy harhapolulle raivaten tietään läpi tiheän aluskasvillisuuden. Jäätiköllä ilma ohenee, ja seuraa muutamia vaarantäyteisiä hetkiä, joissa tasapainon menetys on lähellä, kunnes huippu saavutetaan. Sieltä avautuu majesteettinen näköala jylhiin maisemiin, jotka alkavat peittyä laaksoista nousevaan usvaan. Aurinko himmenee, ja hetkellisen liikkumattoman haikeuden jälkeen puhkeaa myrsky. Alaskapuaminen tapahtuu ukkosenjyrinän ja sateiden saattelemana. Ilma kuitenkin kirkastuu illankajolle, ja auringonlasku saattelee vuoriston samaan värisevään hämärään, josta sinfonia sai alkunsa. Rakennetta voi siis pitää syklisenä kuten vuodenkiertoakin. Lisäksi Straussin merkinnät ja pohdinnat sävellysajalta osoittavat, ettei hänellä ollut mielessään pelkkä uskollinen luontokuvaus. Vuorelle nousu haasteineen ja riemuineen lavenee elämäkerrallisiin ja maailmankatsomuksellisiin mittoihin: teoksen yhteen vuoristopäivään tiivistämä elämä on pohjimmiltaan kamppailua, jota ilot sävyttävät. Huipulle nousuun voi hyvin eläytyä jokainen, joka on koskaan joutunut jonkin puolesta uurastamaan, kamppailemaan ja kestämään. Straussin sinfoniassa uurastus ja päättäväisyys palkitaan suurenmoisella kirkkaudella ja juhlavalla tilantunnulla.

Alppisinfonian orkestraatio on Straussin uhkeinta ja mestarillisinta. On helppo lumoutua säveltäjän oivallusten silkasta määrästä, mutta lisäksi niiden laatu, hallinta ja tarkoituksenmukaisuus osana suurta kokonaisuutta ovat hämmästyttäviä. Rakastan tätä sinfoniaa. Se on paljon muutakin kuin esihollywoodilaista elokuvamusiikkia; sitä voi pitää saavutustensa huipulla olevan taiteilijan elämänfilosofian musiikillisena kuvauksena. Muhkeaan musiikkiin mahtuu herkkyyttä ja huumoria kuin myös viriiliä ja karismaattista arroganssia: vaikka luonto vuosimiljoonien ikäisine geologisine muodostumineen tarjoaakin teokselle majesteettisen taustan, on pääosassa silti inhimillinen elementti, näissä jylhissä maisemissa yksin vaeltava ihminen.

Tyystin toisenlaisia lähtökohtia edustaa Straussin rakastetuimpiin oopperoihin kuuluva Ruusuritari (Der Rosenkavalier, 1911). 1700-luvun Wieniin sijoittuva romanttinen ooppera tunnetaan hivelevistä valsseistaan (jotka ovat täysin anakronistisia; valssi löi itsensä läpi vasta 1814-15), joista on sittemmin koottu muutamiakin sarjoja. Vain yhden näistä orkesteritiivistelmistä on laatinut Strauss itse: se on tällä albumilla esitettävä Ensimmäinen valssisarja (Erste Walzerfolge), jonka säveltäjä koosti konserttikäyttöön vuonna 1944. Hieman yllättäen säveltäjän oma "leikkaus" on kuulemistani vähiten säkenöivä, mutta silti johdonmukaisen viihdyttävä. (Jos saa arvata, niin säveltäjää läpi toisen maailmansodan vaivannut masennus ehkä hillitsi pirskahtelua.) Uuden vuoden alkuun mainosti sopiva kokonaisuus osoittaa, että Strauss hallitsi suvereenisti myös viihteellisen, mutta yllättävän sinfonisen wieniläisstraussilaisen tyylin.


Richard Strauss:

Alppisinfonia (Eine Alpensinfonie, op. 64, 49 min 9 sek);

Ensimmäinen valssisekvenssi oopperasta Ruusuritari (Erste Walzerfolge aus dem Oper Der Rosenkavalier, 13 min 28 sek).

Tšekin filharmoninen orkesteri, Vladimir Ashkenazy.

Ondine, äänitetty Rudolfinumissa Prahassa 1999. 62 min 47 sek.

Islannissa ja Sveitsissä vuodesta 1968 asunut venäläissyntyinen, nykyisin islantilainen Vladimir Ashkenazy (s. 1937) on huippupianisti, joka teki kesken parhaan levytysuransa alanlaajennuksen ryhtyen kapellimestarin puuhiin. Ura vakiintuneesta huippusolistista orkesterinjohtajaksi ei ole aina aivan yksinkertainen, mutta Ashkenazy on onnekkaasti päässyt loistamaan itselleen rakkaassa orkesteriohjelmistossa: hänelle läheisimpiä säveltäjiä ovat 1900-luvun venäläisten sinfonikkojen lisäksi Sibelius ja Strauss. 

Läheisyys myös kuuluu. Tämä albumi hehkuu rakkautta ja innostusta. Välillä kapellimestari tuntuu jopa hieman kärsimättömältä kaikkien edessä siintävien mahdollisuuksien ja voittoisien kamppailujen edessä, ja niinpä orkesteri suhaa välillä idyllisemmistä ja lyyrisemmistä osuuksista läpi hieman nopeasti. On silti myönnettävä, että Ashkenazy jakaa ylitsevuotavan rakkautensa tasaisesti teoksen jaksojen kesken: mitään puolivillaista tai kuivan analyyttista osiota ei mukaan eksy, vaan täysi innostus on jatkuvasti kosketeltavissa. Prahalainen orkesteri soittaa Ashkenazyn alaisuudessa riemullisen tarmokkaasti, ja rakkaus säteilee kimmeltelevissä yksityiskohdissa: soitto kuulostaa todella hyvältä, suorastaan hivelevältä. Esimerkiksi 14-sekuntinen Vesiputouksella-jakso (Am Wasserfall) on harvoin kuulostanut sävähdyttävämmältä. Kautta linjan erityisesti puupuhaltimet lumoavat.

Ashkenazyn parissa kamppailulliset elementit korostuvat myönteisinä, elämännälkää kiihottavina haasteina, joiden ylittäminen on palkitsevaa. Tässä tulkinnassa ei ole sellaista aristokraattisuutta, jota esim. Herbert von Karajan ja Fritz Reiner teokseen tahoillaan tuovat, mutta sitäkin enemmän johdonmukaista, elähdyttävää elämäniloa, heittäytymistä ja lähes lapsenomaista intomielisyyttä. Kaikki varautuneisuus on poissa, ja elämälle sanotaan kiihkeästi kyllä. Jos haluaa tinkimättömän tunteellista Straussia, on tämä albumi erinomainen valinta. Rosenkavalier-valssisarja on selkeästi täytekappale, mutta taitavan orkesterin parissa siitäkin muodostuu mukava varttitunti. Tässä on hyvä alku uuteen vuoteen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti