Mozart: Sinfoniat nro 40 & 41

W. A. Mozart (1756–91) oli 20 vuoden ikään ehtiessään säveltänyt jo suunnilleen 40 sinfoniaa, jotka ovat enimmäkseen lyhyitä, noin vartin mittaisia serenadimaisia viihdeteoksia. Niitä on vaikeata erottaa toisistaan, enkä saata pitää niitä kovin mielenkiintoisina tai palkitsevina. Kypsällä iällä Mozart kynäili vielä noin viisitoista sinfoniaa, ja ne ovat aivan eri luokkaa. Niissä asiansa hallitseva mestari päästää mielikuvituksensa valloilleen, ja Haydnin 104 sinfonian ohella nämä kypsät teokset kuuluvat klassismin hienoimpiin saavutuksiin.

Mozart klaveerin ääressä. Joseph Langen keskeneräinen muotokuva (1789).

Mozart sävelsi tiettävästi ainakin 50 sinfoniaksi luokiteltavaa teosta, mutta yleensä vain 41 niistä on tavattu numeroida, ja nro 41 valmistui viimeisenä. Tarkkaa tietoa Mozartin sinfonioiden kokonaisuudesta ei ole. Teoksia on kadonnut ja laitettu muiden säveltäjien nimiin. Muiden säveltäjien teoksia on myös joskus luultu Mozartin säveltämiksi. Mozartilla oli tapana kopioida ja transkriboida muiden säveltäjien teoksia omaan käyttöönsä, ja myöhemmät tutkijat ovat joskus luulleet näitä kopioita Mozartin omiksi sävellyksiksi. Mozartin virallisen sinfonialuettelon nrot 2, 3 ja 37 ovat varmuudella muiden säveltämiä (nro 37 on Joseph Haydnin veljen Michaelin työtä), ja Mozartin 11. sinfoniaa pidetään alkuperältään hyvin epävarmana. Aina silloin tällöin jossain Euroopan arkistossa tai kirjastossa löydetään pölyinen manuskripti, josta paljastuu luuloteltu tai todellinen Mozart-yhteys, mutta sinfonioiden saralla ei ole odotettavissa aiemmin tuntemattomien mestariteosten löytymistä, vaan pikemminkin epävarmojen kuriositeettien.

Onneksi ne kypsän kauden mestariteokset ovat ansaitusti säilyneet nautittaviksemme. Mozartin tunnetuimmat sinfoniat ovat epäilemättä hänen viimeisensä. Hän uurasti kolme viimeistä sinfoniaansa (nrot 39–41) puolentoista kuukauden aikana kesällä 1788. Työtahti on hämmästyttävä, kun ottaa huomioon, että kaikki kolme ovat mestariteoksia ja tekijänsä uran kunnianhimoisimpia sinfonioita.

Sinfonia nro 40 on toinen kahdesta Mozartin mollisinfoniasta, ja sen ensimmäinen osa on takuuvarmasti kaikille tuttu, niin usein tämä kappale on näet raastettu mainoksiin sun muihin yhteyksiin, jotka eivät ehkä ole sille soveliaimpia elinympäristöjä. On hieman hassua, että molliin sinfonioissaan niin harvoin kajonnut Mozart tunnetaan sinfonisessa mielessä juuri tämän harvinaisen molliteoksen kautta, mutta mitään ansaitsematonta ei 40. sinfonian suosiossa ole. Se on muodollisesti täysklassismin moitteeton, nerokas ja kompleksisuudessaan näennäisen yksinkertainen edustaja, ja samalla sen taustalla soi syvä, kaihoisa tunne, joka tarjoaa ehkä aavistuksia 1780-luvulla nurkan takana jo odottaneesta romantiikasta. Tämä sinfonia tuo Mozartin orkesterimusiikkituotantoon aivan uusia, tummia ja syviä sävyjä, ja sen kuunteleminen on paitsi nautinnollista ja liikuttavaa, niin myös kiehtovaa spekulatiivisessa mielessä: jos Mozart ei olisi kuihtunut pois 35-vuotiaana, miten hänen tyylinsä olisi kehittynyt? Olisiko hänestä kehkeytynyt ensimmäinen romantikko? Musiikin historia olisi takuulla ainakin hieman toisenlainen. Tällainen pohdinta tekee pakostakin hieman melankoliseksi, mikä sopii erinomaisesti sinfonian tunnelmaan.

Jos 40. sinfonia on vienon surumielinen, kohoaa nro 41, tekijänsä viimeinen, suorastaan olympolaisiin korkeuksiin. Mozartin laajin ja kunnianhimoisin sinfonia sai postuumisti lisänimen Jupiter, joka on sikäli osuva, että siinä on antiikkisen jumalan majesteettisuutta ja roomalaisten ylijumalaan liitettyä joviaalia, keveää ja oudon aineetonta riemastusta. Vaikka Mozartin kaikki muut teokset olisivat tuhoutuneet, riittäisi 41. sinfonia takaamaan hänelle merkittävän sijan musiikin historiassa. Itse asiassa pelkkä sinfonian upea finaali riittäisi yksin todistamaan Mozartin neroudesta, lahjakkuudesta ja taidosta. Hän oli äskettäin tutkinut Bachin ja Händelin (joita pidettiin tuolloin muodista menneinä ja joskeenkin epäkiinnostavina säveltäjinä) teoksia ja ihastui erityisesti barokkimestarien kontrapunktiin. Viimeiseksi jääneen sinfoniansa viimeiseen osaan Mozart latasi niin tolkuttoman määrän kontrapunaalisia paukkuja, että kontrapunktin ystäville se on kuin korkealaatuista pornoa. Kyseessä on eräs kaikkien aikojen loistavimmista, hätkähdyttävimmistä, majesteettisimmista ja kunnioitusta herättävimmistä sävellyksistä, inhimillisen potentiaalin mykistävä mestarinäytös, jota on suoraan sanoen hankala uskoa pelkän ihmisen tekeleeksi. Tähän kymmenminuuttiseen finaaliin Mozart tuntuu kirjoittaneen koko musiikillisten taitojensa ja kykyjensä summan. Viisi ensiluokkaista teemaa yhdistyy valtavaksi, maailmankaikkeudelliseksi fuugaksi, joka mykistää yleisön. Suhtaudun tähän teokseen pelonsekaisella kunnioituksella. Mozartin 41. sinfonian finaali on ainoita tilanteita, joissa minä jumalaton olen ikinä kokenut mitään uskonnolliseksi kokemukseksi luokiteltavaa. Tämä on Mozartin orkesterituotannon kiistaton kruunu, lähes ihme, jota musiikintutkija  
Sir George Grove luonnehti Ranskan vallankumousta edeltäneen maailman suurimmaksi orkestraaliseksi saavutukseksi.

W. A. Mozart: 

Sinfonia nro 40 G-molli, K.550 (24 min 49 sek);

Sinfonia nro 41 C-duuri, K.551, "Jupiter-sinfonia" (36 min 53 sek).

Capella Istropolitana, Barry Wordsworth.

Naxos, äänitetty Bratislavassa 1988. 61 min 42 sek.

Mozartin kahden viimeisen sinfonian tapauksessa levytyksiä on kosolti ja niitä tehdään jatkuvasti lisää, mutta Barry Wordsworthin (s. 1948) slovakialaistaltioinnit 1980-luvulta pitävät yhä pintansa. Naxos perustettiin vuonna 1987, ja yhtiö aloitti heti nopean levytystoiminnan erityisesti edullisenpuoleisten itäeurooppalaisten orkesterien kanssa. Tavoitteena oli saada pikaisesti markkinoille aiempaa halvempia, mutta silti tasokkaita levytyksiä keskeisestä klassisesta repertuaarista. Capella Istropolitana on Bratislavan filharmoniasta koottu, hieman modernia sinfoniaorkesteria pienempi kokoonpano levytystarkoituksiin, ja se esiintyy monilla Naxoksen alkuvuosien parhaista taltioinneista.

Wordsworthin johtama orkesteri on kokoonpanoltaan selkeälinjaisen kamarimusiikkimainen, mutta kuitenkin riittävän mittava kootakseen riittävästi massaa tarvittaviin huipennuksiin, kuten 41. sinfonian loppuun. Kapellimestari ei suosi äkkinäisiä tai äärimmäisiä tempoja, mikä tekee hänen Mozartistaan erittäin hyvää perusäänitekirjaston ydintä: niissä ei tavoitella erikoisuutta sen itsensä vuoksi. Rytmitys on kautta linjan erinomaista, tarkkaa ja jopa rapsakkaa, kun taas soitto on elegantin puhdasta, moitteettoman kauniisti muotoiltua ja viimeistellysti harjoiteltua. Lopputulos kestää vertailun aika lailla kaikkiin kuulemiini versioihin, ja erikseen on mainittava äänityksen laatu: harvinaislaatuinen selkeys ja puhtaus nostavat taltioinnin arvoa entisestään. Nostan tämän halpisbudjettiäänitteen empimättä kaiken maailman kämäisten, rätisevien ja vaappuvien "autenttisten" periodi-instrumenttiriivintöjen yläpuolelle niin kevyesti, ettei minulla ole viimeksi mainituille tarvetta tai kärsivällisyyttäkään.