Bukarestilaissyntyinen Silvestri muutti vuonna 1959 Ranskaan ja teki menestyksekkään, mutta murheellisen lyhyeksi jääneen uran lännessä. Hän kuoli syöpään vain 55 vuoden iässä. Silvestri oli vaativa harjoittaja, ja hänen kehuttiin nostaneen kaikkien johtamiensa orkesterien tasoa ja vaatimusastetta. Silvestriä arvostettiin hänen yksilöllisten ja vaihtelevien tulkintojensa, huolellisuutensa ja repertuaarinsa laaja-alaisuuden johdosta, ja hän olisi varmasti paljon tunnetumpi, ellei sairaus olisi lopettanut hänen uraansa lyhyeen.
Itse tiesin perin vähän Silvestristä ennen tutustumista tähän viidentoista levyn valikoituun kokoelmaan hänen levytyksistään EMI-yhtiölle. Olen ollut sangen vaikuttunut hänen tulkintojensa tasokkuudesta, ja ainakin tutustumista voi suositella yleisesti kaikille tämän repertuaarin vakiintuneille ystäville.
Constantin Silvestri johtaa (CD:t 1–6 /15)
Mihail Glinka (1804–57):
Ruslan ja Ljudmila: Alkusoitto;
Aleksandr Borodin (1833–87, toim. & ork. Glazunov):
Ruhtinas Igor: Alkusoitto; Polovetsilaistanssit;
Keski-Aasian aroilla;
Pjotr Tšaikovski (1840–93):
Poloneesi oopp. Jevgeni Onegin;
Capriccio Italien op. 45;
1812-alkusoitto op. 49;
Sinfonia nro 4 F-molli op. 36;
Sinfonia nro 5 E-molli op. 64;
Sinfonia nro 6 B-molli op. 74 "Pathétique";
Manfred-sinfonia;
Nikolai Rimski-Korsakov (1844–1908):
Toukokuun yö: Alkusoitto;
Capriccio Espagnol op. 34;
Šeherazade;
Modest Musorgski (1839–81):
Yö autiolla vuorella (ork. Rimski-Korsakov);
Igor Stravinsky (1882–1971):
Le Chant du rossignol;
Sinfonia kolmessa osassa;
Béla Bartók (1881–1945):
Divertimento jousille;
Paul Hindemith (1891–1953):
Sinfonia "Mathis der Maler";
The Band of H.M. Royal Marines (1812-alkusoitto);
Bournemouth Symphony Orchestra (1812-alkusoitto, Capriccio Italien, Poloneesi, Šeherazade);
Orchestre de la Société des Concerts du Conservatoire (Polovetsilaistanssit);
Orchestre National de la Radiodiffusion Française (Manfred);
Wiener Philharmoniker (Capriccio Espagnol);
Philharmonia Orchestra,
Constantin Silvestri.
EMI, äänitetty Lontoossa, Pariisissa, Bournemouthissa ja Wienissä 1957–68.
Huh. Paljon musiikkia, ja sangen venäläisesti painottunutta. Bartókin ja Hindemithin parissa tehdään kaarrokset Unkariin ja Saksaan. Merkittävin kokonaisuus tässä kuuden levyn osiossa on Tšaikovskin neljän sinfonian (nrot 4-6 & Manfred) sarja, jota on kovatasoiseksi kehuttava. Ohjelmallisen Manfred-sinfonian menestys on hyvä esimerkki Silvestrin taidoista: Tšaikovskin värikkäimpiin kuuluva teos toteutetaan huolellisesti, vailla turhaa viipyilyä tai sentimentaalisuutta; sen sijaan rytmiikka on täsmällisen iskevää, ja jännitteitä piisaa. Yksityiskohdat on hiottu erittäin hyvin, ja kaikki soitinryhmät musisoivat huolitellusti, vivahteikkaasti ja tasapainoisesti. Tulkinta tekee oikeutta teoksen monimuotoisuudelle, kiihkeälle romantiikalle ja kauniin laulumaisille melodioille älykkäällä ja useita kuuntelukertoja kestävällä tavalla. Samaa voi sanoa myös muusta Tšaikovski-ohjelmistosta, joka tässä on mukana: numeroidut sinfoniat ilmentävät kaikkia edellä mainittuja hyveitä, ja tämän ohjelmiston voisi jopa julkaista erikseen hyvin edustavana tripla-albumina. Capriccio italien ja 1812-alkusoitto erottuvat melko rivakkatahtisina ja hyvin täsmällisinä edukseen runsaasta kilpailijatarjonnasta. Myös äänitykset ovat 50 vuoden takaisiksi erittäin hyviä, puhtaita ja selkeitä.
Muut tässä osiossa esiintyvät venäläiset romantikot ovat kansallisten aiheiden käytössään Tšaikovskia välittömämpiä ja rehevämpiä, eikä tyylilajin tai esitysfilosofian muutos tuota Silvestrille ongelmia. Rimski-Kosrakovin herkullisten sointivärien parissa kapellimestari luovii ihailtavan luontevasti. Šeherazade on mainio, ja olisi itsenäisenäkin julkaisuna hankkimisen arvoinen. Capriccio espagnol sisältää mainittavan hyvää rytmi- ja lyömäintstrumenttisoittoa.
Musorgskin, Borodinin ja Glinkan näytöskappaleet pitävät myös mukavasti meiningissä mukana, mutta nämä väriläiskät ovat mukana ikään kuin täytteenä, osoituksina Silvestrin huomattavan laajasta musiikillisesta mukavuusalueesta. Venäläinen, välillä orientalistiseen eksotiikkaan kallistuva romantiikka tuntuu luonnistuvan hienosti, vaikka näistä usein levytetyistä teoksista epäilemättä on tänä päivänä saatavilla muita, hyvin kilpailukykyisiä ja tulkinnallisesti vähintään yhtä tyydyttäviä versioita.
Romantiikasta ponnistetaan modernismiin. Igor Stravinskyn kahdesta mukaan päässeestä teoksesta pidän huomattavasti enemmän varhaisemmasta. Le Chant du rossignol (Satakielen laulu) on sävelruno, joka pohjautuu 1908 alkaneeseen monimuotoiseen hankkeeseen, jonka kuluessa samaa musiikkiä käytettiin niin oopperassa kuin baletissakin. Sen orkestraatiossa ja teemoissa kuuluu vielä Rimski-Korsakovin tyyppinen myöhäisromanttinen ja väreillä ilkamoiva vaikutus, ja täten se on minulle paljon mieluisampaa kuultavaa kuin Kolmiosainen sinfonia vuodelta 1945. Tämä sotasinfoniaksi kuvattu teos, jossa Stravinsky hyödyntää hylättyjä elokuvamusiikkiteemojaan, ei ole itse asiassa hassumpi, ja uusklassistisessa vireessään se on nautintoa verrattuna säveltäjän myöhäistuotantoon, mutta en ole jaksanut koskaan oikein innostua siitä. Silvestri johtaa molemmat teokset raikkaan napakasti miellyttävällä itsevarmuudella.
Hindemithin modernismi on jo enemmän minun makuuni, ja Mathis der Maler -sinfoniasta voi nauttia koko sydämestään. Kapellimestari navigoi tässä kokoelmassa ihailtavan vaivattomasti eri tyylilajeissa kyeten tuottamaan idiomaattisia, yksilöllisiä ja mieleenpainuvia tuloksia niistä jokaisessa. Hindemith ei ole poikkeus, ja maalauksellinen kokonaisuus hyödyntää orkesterin palettia oivaltavasti. Pyhän Antoniuksen kiusaukset -osan esitys tuntuu jatkuvasti nostavan musiikista esiin yhä uusia, ennenkuulumattomia ideoita. Musisoinnin rytmiikka on asiaankuuluvan jämptiä.
Béla Bartókin musiikki on ehdottomasti pikemmin kiintoisaa kuin miellyttävää, eikä edes nimeltään sangen levollinen ja traditionaalinen Divertimento jousiorkesterille (1939) ole poikkeus. Mistään rentoutusserenadista ei ole kyse, vaan klassismin ja barokin rakenteita hyödynnetään jännitteisessä ja väkeviä, jopa väkivaltaisia kontrasteja viljelevässä teoksessa. Bartókin musiikki on aina ollut minusta joskeenkin kummallista ja aavemaisella tavalla hermostuttavaa, enkä voi oikein väittää siitä pitäväni. Se ei ole huonoa, vaan itse asiassa hyvin monimutkaista, vaativaa ja ennen kaikkea ällistyttävän omaperäistä ja kekseliästä, mutta siitä on myös hyvin vaikeata nauttia. En osaa nauttia tästäkään esityksestä, jota voi tosin kiitellä jäntevyydestä ja yksityiskohtien tarkasta kontrollista.
Monipuolinen Silvestri palaa tähän blogiin kahdesti lähitulevaisuudessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti