Abbado oli sukupolvensa huomattavin italialainen kapellimestari, joka jättää jälkeensä onnekkaan suuren määrän tasokkaita levytyksiä. Saksalainen romantiikka ja kansainvälinen modernismi olivat hänen ominta tulkinnallista aluettaan. Abbadosta ei tiettävästi ole hänen työtovereillaan ja alaisillaan ollut pahaa sanottavaa, mikä ei ole kapellimestarien keskuudessa aivan yleistä. Hän seurasi nuorena Arturo Toscaninin (1867–1957) autoritaarista, äkäistä ja simputtavaa harjoitustyyliä ja piti sitä niin vastenmielisenä, että toimi koko uransa ajan huomattavan kohteliaasti, avoimesti ja kuuntelevasti muusikoita kohtaan. Näinkin saatiin aikaiseksi loistavia ja unohtumattomia esityksiä, ja Abbado oli pidetty vierailija niin muusikoiden kuin yleisön keskuudessa. Hän kuoli maailman arvostetuimpiin kuuluvana muusikkona, joka sai eläessään korkeita tunnustuksia Itävallan, Saksan, Ranskan ja Japanin valtioilta. Kotimaassaan Italiassa hän sai presidentin myöntämän elinikäisen senaattorin arvon vuonna 2013.
 |
| Claudio Abbado vuonna 2012. Kuvalähde: Italian tasavallan presidentin kanslia. |
Abbado työskenteli Wienin filharmonikkojen ylikapellimestarina vuosina 1971–89. Vuonna 1989 hänet valittiin hieman yllätyksellisesti Berliinin filharmonikkojen ylikapellimestariksi. Karismaattinen ja narsistinen kontrollifriikki Karajan oli alkanut vanhemmiten käydä yhä diktatorisemmaksi ja itsepäisemmäksi (joskin hän tuotti yhä kiistatonta priimalaatua), ja hänen kuoltuaan berliiniläiset ilmeisesti halusivat tehdä selkeän pesäeron menneisiin toimintatapoihin. Abbadon kausi Berliinin filharmonikkojen johdossa kesti vuoteen 2002. Tämän jälkeen hän vaihtoi vakituiset tehtävät vierailukonsertteihin terveydellisistä syistä. Abbadolla todettiin vuonna 2000 vatsasyöpä, eikä ennuste ollut erityisen hyvä. Osia hänen mahalaukustaan ja suolistostaan jouduttiin poistamaan, mutta hän palasi menestyksekkäästi orkesterikorokkeelle – kutistuneena, kuihtuneena, järkyttävän nopeasti vanhentuneena ja ilmeisen alipainoisena. Abbadon rakkaus musiikkiin ei ollut kuitenkaan kärsinyt, pikemminkin hänen esitystensä taso tuntui vain nousevan, ja ehkä henkilökohtaisista syistä kapellimestari tunsi yhä läheisempää sidettä Gustav Mahlerin (1860–1911), kuolemasta lumoutuneen sairaalloisen luuviulun, massiivisiin orkesteriteoksiin.
Abbado esiintyi sairautensa jälkeen säästeliäämmin ja omisti nyt enemmän aikaansa omille luomuksilleen. Hän oli perustamassa Gustav Mahler -nuoriso-orkesteria ja Euroopan unionin nuoriso-orkesteria, ja palattuaan syöpähoitojen jälkeen orkesterityöhön hän perusti uudelleen Luzernin festivaaliorkesterin. Tämä kansainvälinen eliittiorkesteri koostuu tarkasti valituista soittajista, jotka ovat omien soittimiensa tunnustettuja huippuja. Kyseessä on periaatteessa solistitason esiintyjien muodostama orkesteri. Uudestisyntyneen orkesterin ensikonsertit annettiin kesällä 2003 Abbadon johdolla.
Claudio Abbadon (1933–2014) kunniaksi otan tarkasteluun hänelle itselleen rakkaisiin hankkeisiin kuuluneen Luzernin festivaaliorkesterin konserttitaltiointeja kesältä 2003.
Claude Debussy (1862–1918):
La Mer, trois esquisses symphoniques (Meri: kolme sinfonista luonnosta, 1905)
24 min.
Gustav Mahler (1860–1911):
Sinfonia nro 2, Auferstehungs-Symphonie (Ylösnousemussinfonia, 1894) 81 min.
Eteri Gvazava (sopraano), Anna Larsson (kontraltto);
Orfeón Donostiarra -kuoro, José Antonio Sainz Alfaro (Mahler).
Luzernin festivaaliorkesteri, Claudio Abbado.
Deutsche Grammophon (2 CD: 45 min & 60 min), äänitetty Luzernin festivaaleilla 2003.
Gustav Mahlerin Ylösnousemussinfonia kestää tällä tupla-albumilla 81 minuuttia. Kyseessä on valtava musiikillinen matka kuolemasta kirkkauteen. Teos on Mahlerin yleisöystävällisimpiä ja dramaattisesti tyydyttävimpiä sinfonioita, ja Abbadon sekä hänen kokoamansa huippuorkesterin esitys tekee oikeutta sen lukuisille sävyn-, tempon- ja tunnelmanvaihdoksille. Heti alussa vaikutuksen tekee orkesterin sointi: kaikki kuulostaa upealta. Olen harvoin kuullut yhtä loisteliaasti soitettua, vaivattomasti yhteen sulautuvaa ja vivahteikasta musisointia, joka on lisäksi äänitetty esimerkillisesti ottaen huomioon, että kyseessä on konserttitaltiointi. Mahlerin musiikki on täynnä yksityiskohtia sekä ainutlaatuisia efektejä, ja ne on toteutettu tällä albumilla moitteettoman huolellisesti, esimerkkinä vaikkapa vavahduttavat, esiintymislavan ulkopuolelta mukaan liittyvät vasket ja moninaiset lyömä- ja rytmi-instrumentit, jotka kuuluvat upean selkeästi ja puuroutumatta.
Täydellisyyttä lähes huolestuttavasti lähestyvän soitannon lisäksi esityksen vahvuuksiin kuuluu Abbadon teeskentelemätön, hallittu ja luonteva tulkinta. Rubato merkitsee kappaleen tempon vaihtelua tavalla, joka poikkeaa partituurin kirjaimellisesta lukemisesta teoksen ilmaisuvoiman vahvistamiseksi, ja Abbado on tässä todellinen mestari. Tempot vaihtelevat samettisen luontevasti. Tulkinnallisesti Abbado on aina ollut kapellimestarina antiegoisti, ja tämä paisuttelematon, vilpitön tulkinta Mahlerin dramaattisesta sinfoniasta on ihastuttava esimerkki teoksen kunnioittavasta, paneutuvasta ja nöyrästä tulkinnasta. Tämä ei tietenkään oikeuta kitkemään sinfoniasta sen sankarillisia tai muita erityissävyjä, eikä Abbado moiseen syyllistykään. Keskimmäisten osien sardoninen ironia on ehkä hieman standarditulkintoja lempeämpää, mutta sitä herkempi ja mysteerisempi on kontralton liikuttava Urlicht (Alkuvalo)-laulu. Sinfonian viimeiset kymmenen minuuttia kuuluvat klassisen repertuaarin vaikuttavimpiin, ja kuoroineen, solisteineen, jättiläisorkestereineen, kelloineen ja urkuineen se on fyysisestikin värisyttävä. Mahlerille tämä osa edustaa jonkinlaista toivon hengellistä täyttymystä, ja harvoin olen kuullut yhtä perinpohjaisesti tyydyttävää, selkeää ja liikuttavaa toteutusta tästä vaativasta huipennuksesta. Lopputulos on mykistävä, enkä osaa kuvitella parempaa jäähyväisteosta eräälle viimeisen puolivuosisadan suurimmista ja nöyrimmistä muusikoista.
Debussyn La Mer saa esityksen, joka on, jos mahdollista, vielä Mahleriakin tyhjentävämpi. Abbadon eloisan tulkinnan atmosfääri on vertaansa vailla, ja orkesterin työskentely on pahuksen lähellä platonista ideaalia. Tämä vedestä ja ilmasta loihdittu keinahteleva tutkielma on kiistatta parhaita koskaan kohtaamiani ja vie niukasti suosikkipaikan Karajanin nenän edestä. Ehdottomasti kuulemisen ja omistamisen arvoinen kaikille teoksen ystäville.
Abbado ehti onneksi levyttää paljon, ja täällä päästään vielä nauttimaan hänen töistään vielä monta kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti