Bizet, musikaalisen peruukintekijän poika, oli opiskeluaikanaan Pariisin konservatoriossa häikäisevän menestynyt, mutta hänen urastaan vapaana säveltäjänä muotoutui pettymysten sarja. Pianistisella taituruudellaan elvistelyn sijaan Bizet halusi keskittyä säveltämään näyttämölle, muttei koskaan saavuttanut suurta menestystä oopperoillaan, jotka eivät yleensä vastanneet toisen keisarikunnan klassillis-konservatiivista makua.
 |
| Edes huolellinen Schubert–Dvořák-fuusio ulkonäköratkaisuna ei auttanut asioita. |
Carmen otettiin ensi-illassa 3.3.1875 vastaan paremmin kuin useimmat Bizet'n teokset, mutta menestykseksi sitä ei voi kehua. Eräät arvostetut säveltäjät, kuten Saint-Saëns, ilmoittivat pitävänsä oopperasta, mutta merkittävä osa lehdistöstä ja oopperaeliitistä vieroksui Bizet'n oopperan hahmogalleriaa, joka koostui enimmäkseen alhaissyntyisistä (joiden elämä ei tietenkään voi soveltua oopperaan); erityisesti päähenkilön moraalittomaksi tuomittu käytös herätti pahennusta aikana, jolloin ihmiset ilmeisesti menivät oopperaan saadakseen sieltä jotain normatiivista etiikkaa. Bizet oli alun toiveikkuuden jälkeen varsin masentunut. Hän kuoli sydänkohtaukseen tasan kolmen kuukauden kuluttua Carmenin ensiesityksestä 36 vuoden iässä. Seuraavan vuosikymmenen kuluessa Carmen nousi sensaatiomaiseen menestykseen keräten ylistystä kaikilta mahdollisilta tahoilta. Tšaikovski julisti sen aikakauden mestariteokseksi; Bismarck kävi katsomassa sen lähes 30 kertaa; Nietzsche ylisti Carmenia wagnerismin vastamyrkyksi ja mesosi liikuttuneena Bizet'n tehneen hänestä paremman ihmisen.
 |
| Tunnetko ihmisyytesi kohenevan? Tunnetko? |
Carmenin sävelmät ovat niin laajalti levinneitä kaikkialle länsimaiseen kulttuuriin, että suurin piirtein jokainen tuntee ainakin pari niistä, vaikkei välttämättä osaakaan identifioida niiden alkuperää. (Esim. Formula 1 -kisojen palkintojenjakotilaisuuden sampanjansuihkutusmusiikki on Carmenin Les Toréadors.) Bizet'n nerokkuus sävelmien käsittelemisessä ja orkestroimisessa on omaa luokkaansa, ja varsinkin puupuhaltimissa hän on suvereeni mestari. Carmen itsessään on yleissivistyksen nimissä suositeltava ooppera, mutta on hyvä tutustua myös läpeensä viihdyttäviin orkesterisarjoihin, jotka tiivistävät draaman parhaita preludeja, välisoittoja ja aarioita orkestraalisiksi pienoisjuhliksi.
Yhden hitin ihmeen statukselta Bizet'n pelastaa se, että myös pieni joukko muita teoksia on pysynyt repertuaarissa. Ceylonilaisooppera Helmenkalastajat (Les Pêcheurs des perles) elvytetään silloin tällöin, ja Bizet'n mukava C-duurisinfonia (jonka hän sävelsi 17-vuotiaana) elää konserttisaleissa. Lisäksi Bizet'n kohdalla on aina syytä muistaa hypnoottisen tarttuva näyttämömusiikki Alphonse Daudet'n näytelmään L'Arlésienne (Arlesitar, 1872), joka tunnetaan parhaiten kahden mainion orkesterisarjan hahmossa. Tämä melodraama (jossa itse arlesitar ei koskaan piipahda näyttämöllä) ei ollut menestys, mutta Bizet'n näyttämömusiikista muokkaama orkesterisarja (nro 1) saavutti jonkinmoista suosiota. Ernest Guiraud kokosi näyttämömusiikista toisen sarjan (nro 2) Bizet'n kuoleman jälkeen. Molemmat sarjat ovat herkullista ja vastustamattoman melodista kuunneltavaa. Parhaiten muistetaan epäilemättä jopa riivaavan unohtumaton, marssimainen pääteema, joka avaa ensimmäisen osan ja jonka armottomaan pyörteeseen viimeinen osa päättyy. Kyseessä on Bizet'n muunnelma eteläranskalaisesta loppiaisen juhlintaan liittyneestä laulusta.
Jonkinmoinen harvinaisuus Bizet'n orkesterituotannossa ainakin esitysten määrässä mitattuna on alkusoitto La Patrie (Isänmaa, 1874). Se on muokattu versio Bizet'n uutta oopperaa Don Rodrigo varten säveltämästä musiikista: hanke peruuntui, kun Pariisin Ooppera tuhoutui tulipalossa lokakuussa 1873. Tämä alkusoitto on postuumisti julkaistun "roomalaisen" (Roma) sinfonian ohella Bizet'n ainoa kypsällä iällä säveltämä puhtaasti orkestraalinen teos. Alkusoitto on voimakkaan dramaattinen eikä pysty tyystin naamioimaan oopperamaista alkuperäänsä. Onnistuakseen tämä melkoisen mahtipontinen kokonaisuus tosin vaatii paljon rakkautta kapellimestarin taholta.
Bizet'n orkesterisarjat ovat aiheellisesti äärimmäisen suosittuja, ja ne (ja niiden osia) on levytetty lukemattomia kertoja. Tänään kuunnellaan yksi maineikkaimmista ja juhlituimmista levytyksistä, alan klassikko.
Georges Bizet:
La Patrie -alkusoitto (11:14);
Carmen-sarja:
I Prélude (1:22)L'Arlésienne-sarja nro 1 (Arlesitar):
II La Garde Montante (2:32)
III Les Dragons d'Alcala (1:43)
IV Intermezzo (2:06)
V Aragonaise (2:02)
VI Les Toréadors (2:18)
I Prélude (7:03)L'Arlésienne-sarja nro 2:
II Minuetto (2:19)
III Adagietto (2:37)
IV Carillon (4:40)
I Pastorale (5:33)Amroise Thomas:
II Intermezzo (3:31)
III Menuet (3:34)
IV Farandole (3:26)
Mignon: Alkusoitto (8:06);
Raymond: Alkusoitto (6:36).
Detroit Symphony Orchestra, Paul Paray.
Mercury, äänitetty Detroitissa 1956 (Carmen & Arlesitar), 1958 (La Patrie) & 1960 (Thomas). 72 min.
Ranskalainen Paul Paray (1886–1979) teki sarjan legendaarisen aseman saavuttaneita äänitteitä Mercury-yhtiölle Detroitissa silloin, kun kaupungissa vielä oli asukkaita. Paray erikoistui ranskalaiseen repertuaariin, ja alalla vain Thomas Beecham, Pierre Monteux ja Ernest Ansermet vetävät vertoja hänen maineelleen. Tällä Mercuryn Living Presence -sarjan levyllä Paray johtaa Bizet'n sarjojen lisäksi kaksi ooppera-alkusoittoa lähes unohdetulta Ambroise Thomas'lta (1811–1896). Raymond, ou le Secret de la reine (1851) ja Mignon (1866) eivät ole 1900-luvulla juuri oopperalavoilla juhlineet, mutta alkusoitot ovat hyvin viehättäviä, energisia ja oopperamaisen oikeaoppisesti voimakkaan dramaattisia.
Dramatiikka onkin hyvä käsite kuvaamaan Parayn vitaalisia tulkintoja levyn rytmikkäästä ja melodisesta musiikista. Musisointi on sensaatiomaisen täyteläistä ja äänen laatu erinomainen. Carmen-sarja on erittäin mukaansatempaava, vaikka onkin huomioitava, että kyseessä on kapellimestarin oma valikoima, josta puuttuu merkittävimpänä Habañera. Paray ei halunnut sarjaansa alun perin laulettuja aarioita, vaan pelkästään alun perinkin orkestraalisia välisoittoja ja preludeja.
L'Arlésienne on tuskin koskaan tehnyt minuun suurempaa vaikutusta kuin tällä levyllä. Parayn tulkintojen vivahteikkuus tekee tästä moneen kertaan kuullusta kestoklassikosta tuoreen ja säväyttävän. Detroitilaisorkesteri tuntuu olevan valmis seuraamaan kapellimestariaan vaikka kuolemaan saakka, ja yksinkertaisille teemoille rakentuva näyttämömusiikki saa siipiensä alle todellista dramatiikkaa harvinaisen vakuuttavasti.
Totesin aiemmin, että La Patrie vaatii kapellimestarilta omistautumista. Sitä ei voi pitää mestariteoksena: teemat ovat hakkaavia ja pahimmillaan jankuttavia, mutta Parayn käsittelyssä alkusoitto suorastaan poukkoilee sähköistä draamaa. Se ei riitä nostamaan keskinkertaista sävellystä mestariteoksen porteille, mutta se tekee siitä hiton viihdyttävää ja tyydyttävää kuunneltavaa. Vain Beecham on onnistunut tämän teoksen kohdalla tavalla, joka kestää vertailun, ja hänellä ei ollut käytössään yhtä hyvää äänitystä.
Parayn Bizet ja Thomas ansaitsevat hienostelemattoman, vilpittömän innostuneen loistonsa ansiosta klassikkostatuksensa yhä tänä päivänä. En ole kuullut levytystä, joka löisi nämä rakastamisen arvoiset tulkinnat laudalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti