Holst: Cotswoldsilainen sinfonia, Indra & muita orkesteriteoksia

Vietämme parhaillaan Gustav Holstin (1874–1934) kaksinkertaista juhlavuotta. Jos haluaa olla ilkeä, voi Gustav "Planeetat" Holstia luonnehtia yhden hitin ihmeeksi. Ilkeilyssä on perää ainakin sikäli, että käytännössä Holstilta esitetään tuota yhtä orkesterisarjaa. Tätä sääntöä noudatetaan maailman orkesterien keskuudessa niin tiukasti, että voisi kuvitella Holstin muiden sävellysten olevan jonkinlaisessa kansainvälisessä saarrossa. Juhlavuosi tarjoaa kuitenkin aihetta tutustua hieman laajemmin Planeettojen säveltäjän muuhun tuotantoon.

Nuori Gustav Holst

Holst, syntyjään ja vuoteen 1918 saakka virallisesti Gustavus Theodore von Holst, ei missään nimessä ole tyypillisen "brittiläinen" taiteilija. Hän oli intellektuaalisesti ja ideologisesti levoton tapaus. Tähän ehkä vaikutti se, että saksalais-ruotsalais-latvialaisen suvun vesa oli tietoinen perheensä tietynlaisesta ulkopuolisuudesta Britanniassa. Holstista kasvoi eklektinen ja epäsystemaattinen älykkö, jonka elämänkatsomus yhdisteli agraarista utopistisosialismia, astrologiaa ja aikakauden orientalistisia muoti-ilmiöitä. Erityisesti Intian kulttuuri ja hindulainen mytologia kiehtoivat Holstia, ja hän paneutui tähän aihealueeseen paljon muita esihippejä syvällisemmin opiskellen sanskriittia ja perehtyen intialaiseen klassikkokirjallisuuteen. Kaikista näistä aiheista on ilmentymiä tällä melko äskettäin ilmestyneellä levyllä, joka kokoaa yhteen Holstin harvemmin kuultua ei-planetaarista orkesterimusiikkia, muutamia niistä alkuperäisversion ensilevytyksinä.

Gustav Holst:

Walt Whitman -alkusoitto, op. 7, H42 (7:21);

Sinfonia F-duuri, "Cotswoldsilainen", op. 8, H47 (23:11);

Talvi-idylli (A Winter Idyll), H31 (9:01);

Japanilainen sarja, op. 33, H126 (10:17);

Indra – sinfoninen runo, op. 13, H66 (15:46).

Ulster Orchestra, JoAnn Falletta.

Naxos, äänitetty Belfastissa 2011. 65:55.

En ollut aiemmin kuullut mitään näistä teoksista, joten minulla ei ole tulkinnallisia vertailukohtia. Musiikki itse on miellyttävää, ja sen parissa viihtyy hyvin, mutta vain muutamissa osissa on vaikuttavaa mieleenpainuvuutta. Enimmäkseen näissä sävellyksissä kuuluu kypsymisvaiheessa olevan säveltäjän vilpitön yritys etsiä omaa ääntään ja tyyliään häntä innoittavien teemojen avulla. Tulkintojen vertailu on minulle mahdotonta, mutta amerikkalaisen JoAnn Fallettan (s. 1954) johdolla Ulsterin orkesteri, jonka työskentelyä en muistaakseni ollut aiemmin kuullut, ottaa teokset vakavasti ja puhaltaa niihin henkeä oikein toimivasti. Musisointi on hyvää tasoa, ja äänitys on ensiluokkaisen selkeä ja täysi. Näitä teoksia on levytetty niin harvoin, että lähes varmasti voi väittää tämän albumin pitävän sisällään äänitysteknisesti parhaat taltioinnit repertuaarista.

William Morris imitoi Brahmsia

Albumin avausnumero on Walt Whitman -alkusoitto vuodelta 1899. Sen ymmärtäminen vaatii hieman taustoitusta. Holst oli opiskeluaikanaan Royal College of Musicissa tutustunut tekstiilisuunnittelija-esseisti-runoilija-kirjailija-kääntäjä-idealistisosialistiaktiivi  
William Morrisin (1834–1896) työhön ja liittynyt tämän ajattelun elähdyttämään Hammersmith Socialist Clubiin (Holst myös johti 1897 alkaen Hammersmith Socialist Choir -kokoonpanoa), jonka kautta tapasi tulevan vaimonsa Isobel Harrisonin. Epädogmaattisessa sosialistikerhossa luettiin vähintään yhtä paljon kaunokirjallisuutta kuin yhteiskunnallisia traktaatteja, ja ensin mainittu kiinnosti Holstia suunnattomasti enemmän kuin jälkimmäinen. Tätä kautta Holst alkoi ihailla suuresti amerikkalaisrunoilija 
Walt Whitmania (1819–1892), jonka lyriikan ilmentämät ajatukset amerikkalaisen transsendentismin julistamasta yksilön puhtaasta sielusta tekivät nuoreen muusikkoon vaikutuksen ja todennäköisesti vahvistivat hänen haluaan olla sitoutumatta mihinkään tiettyyn uskonnolliseen tai aatteelliseen järjestelmään.

Walt Whitman esittää Gandalfia

Whitman-alkusoitossa kuulemme siis nuoren säveltäjän tekevän kunniaa idolilleen. Kuulemme myös paljon Holstin oppivuosien äänimaailmaa. Alkusoitto paljastaa perinpohjaisesti saksalaisen klassillisen orkesteritradition puitteissa kasvaneen säveltäjän, jonka teemat, käsittely ja orkestraatio voisivat olla usein suoraan Robert Schumannin vähäisemmistä orkesterialkusoitoista. Dramaattisessa vaskien käytössä voi ehkä kuulla vaikutteita Wagnerin musiikista. Kypsää Holstia ei paljon kuule, ja Whitman-yhteys jää hyvin häilyväksi. Alkusoiton nimi voisi yhtä hyvin olla vaikka Kesäretki Alpeilla tai Kaarle X Kustaa.

Holst oli kiinnostunut englantilaisesta kansanmusiikista, ja sen jäljittäminen vei häntä eri puolille Englannin maaseutualueita. Cotswaldin kukkulaiseen ruohostoalueeseen (The Cotswolds) Kaakkois-Englannissa on helppo ihastua, ja niin kävi myös Holstille, joka innostui seudulla säveltämään lyhyen (alle 25 min) sinfonian, joka sai ensiesityksensä 1902. Tässä teoksessa pastoraaliset tunnelmat yhdistyvät hienoiseen kaihoon, ja Holstin kansanmusiikkiharrastukset ovat hyvin esillä varsinkin näppärässä ensiosassa. Teoksen pysäyttää täydellisesti toiseksi osaksi sijoitettu Elegia in memoriam William Morris. Oikeudenmukaisuuden nimissä se on julistettava sinfonian ehdottomasti hienoimmaksi ja vaikuttavimmaksi osaksi, mutta se myös sotkee koko teoksen dramatiikan, ja loput kaksi osaa kuulostavat sen jälkeen kohtalaisen tarpeettomilta lisäkkeiltä, vaikka Holstin orkestraatio onkin miellyttävää. Sinfonian Finaali on tosin melkoinen antikliimaksi.

Talvi-idylli (A Winter Idyll) vuodelta 1897 kuullaan vasta tällä, vuonna 2012 julkaistulla albumilla ensimmäistä kertaa leikkaamattomana alkuperäisasussaan. Riippuu kuulijan mausta, onko kappale ollut 115 vuoden odotuksen arvoinen. Tämä de facto alkusoitto on tyyliltään äärimmäisen mendelssohniaaninen, mutta sisällöltään varsin väljä. Muutama mukava melodia saa seurakseen paljon tyhjää käsittelyä ja venyttelyä, mutta ainakaan tätä ei ole epämiellyttävää kuunnella, kiitos taidokkaan, joskin melko mielikuvituksettoman orkestraation.

Albumin myöhäisintä Holstia on Japanilainen sarja vuodelta 1915, jolloin säveltäjä jo työsti Planeettoja. Musiikki oli tilaustyö Lontoossa esiintyneelle japanilaissyntyiselle koreografille. Kymmenminuuttinen sarja käsittää kuusi hyvin lyhyttä numeroa, joiden käsittelyssä kuuluu orastava modernismi. Mitään japanilaista sen sijaan en tässä musiikissa kuule muutamia yksittäisiä erikoisia sävelkulkuja lukuun ottamatta. Lisäksi mahdollisesti rytmi-instrumenttien käyttö voi olla viittaus kaukoitään, mutta toisaalta yhtä hyvin sen voi lukea stravinskylaisen modernismin ilmentymäksi. Tämä on hauskaa kuultavaa, ja finaalinumero, Susien tanssi, on niin aggressiivisen energinen, että siitä tulisi erinomainen konserttiencore.

Indra paavia imitoimassa. (Miten muuten on tuo trötöpäähine selitettävissä muka?) Grafiikkaa 1800-luvulta.

Vartin mittainen sinfoninen runo Indra syntyi suurelta osin Holstin häämatkalla Saksassa vuonna 1903. Se on albumin parasta musiikkia, joka kuullaan tällä albumilla ensi kertaa alkuperäisasussaan. Hindulaiseen mystiikkaan hurahtanut Holst kehitti säänjumala Indran voittoisasta kamppailusta lohikäärmehahmoista kuivuusdemoni Vritraa vastaan yhden brittiläisen musiikin parhaista ja kunnianhimoisimmista sävelrunoista. Orkestraalisesti kyse on levyn loistokkaimmasta ja muhkeimmasta sävellyksestä. On ihme, että tätä ei kuulla useammin: Indra on Planeettojen ja Egdon Heathin ohella Holstin orkestraalisia mestariteoksia. Falletta ja Ulsterin orkesteri esittävät mytologisen narratiivin loistokkaan vakuuttavasti, tyylikkäällä dramatiikalla. Tämä on se teos ja esitys, jonka pariin tulen palaamaan usein, sillä tästä riittää ammennettavaa kuin teoksen päättävästä riemukkaasta, pyhästä kaatosateesta.