Brahms & Tšaikovski: Viulukonsertot

Brahms (1833–1897) ja Tšaikovski (1840–1893) molemmat sävelsivät D-duurissa kulkevat viulukonserttonsa vuonna 1878. Molemmat konsertot saivat aikanaan hieman varauksellisen vastaanoton, mutta ovat nopeasti nousseet lajinsa suosituimpien teosten joukkoon. (Romanttisen viulukonserton vakiorepertuaariin kuuluvat itseoikeutetusti Beethovenin, Mendelssohnin, Bruchin, Brahmsin, Tšaikovskin ja Sibeliuksen konsertot ytimessä, Paganinin ja Glazunovin ulommalla kehällä.)

Brahms (vas.) ja Joachim vuonna 1855.

Brahmsin konsertto syntyi säveltäjän ystävän, unkarilaisen tähtiviulisti Joseph Joachimin (1831–1907) ja tämän unkarilaistyyppisen virtuoosikonserton, innoittamana, joskin toisena ilmeisenä esikuvana oli Beethovenin konsertto. Teos sävellettiin noin vuoden sisään Brahmsin toisesta sinfoniasta ja kulkee samassa sävellajissa (joka on tosin hyvin yleinen valinta viulukonserttojen parissa). Myös yleisessä tunnelmassa on Brahmsin sinfonisesta ilmaisusta tuttua katkeransuloista kaihomielisyyttä ja lyyristä loistoa. Ensiosa on hyvin brahmsiaaninen, suuria aiheita esittelevä johdanto. Sitä seuraa yksi säveltäjän viehättävimmistä ja meditatiivisimmista adagioista (jota kohtaan Brahms itse oli julman kriittinen), ja finaali äityy niin hurjaksi, että se on jo lähempänä Unkarilaisten tanssien kuin sinfonioiden maailmaa.

Ensiesityksensä Brahmsin konsertto sai Leipzigissa uudenvuodenpäivänä 1879 säveltäjän johtaessa orkesteria ja Joachimin ollessa solistina. Yllättävän monet viulistit ja kapellimestarit suhtautuivat teokseen happamasti ja käyttivät aikansa kilpailuun siitä, kuka keksii nokkelimman moitteen sitä kohtaan. Ykkössijan jakavat kapellimestarit Hans von Bülow ja Joseph Hellmesberger, jotka molemmat tiettävästi lausuivat, että Brahmsin konserttoa ei ole niinkään sävelletty viululle kuin sitä vastaan. Tuo kävi huumorista fin de sièclen musiikkipiireissä. Eräät tunnetut viulistit moittivat konserttoa ankarasti, kuka mistäkin syystä. Henryk Wieniawski kutsui sävellystä "soittokelvottomaksi", mikä on ehkä ankarampi tuomio tämän virtuoosina esiintyneen viulistin kykyjä kuin konserttoa vastaan. Pablo de Sarasate taas moitti, että Adagion paras melodia on annettu oboelle, eikä viulistilla ole näin mahdollisuutta omia kaikkea yleisön rakkautta itselleen. Tämäkin lausuma paljastaa hyvin paljon lausujansa taiteellisesta integriteetistä.

Brahmsin konserton saama kritiikki on kuitenkin kohteliasta ja pehmeää verrattuna siihen, mitä Tšaikovski sai osakseen. Tšaikovskin konsertto sai kantaesityksensä Wienissä joulukuussa 1881, ja tunnettu sekä pelätty böömiläinen perskärpänen Eduard Hanslick, joka toimi sivutoimisena musiikkikriitikkona, tyrmäsi teoksen harvinaisen vulgaaristi ja ksenofobisesti. Hanslickin mukaan Tšaikovskin konsertto osoittaa, että musiikkikin voi "lemuta". Nähtävästi jonkinlainen synesteettinen aroma-audiaalinen elämys oli Hanslickille luontainen lähestymistapa, sillä hän jatkoi moittimalla konserton finaalia "löyhkäävän venäläiseksi".

Kotek (vas.) ja Tšaikovski vuonna 1877.

 Jälkimaailma ei ole kovin laajalti yhtynyt Hanslickin tuomioon tai hänen omituisiin aivokemiallisiin tiloihinsa, vaan Tšaikovskin lämpimän romanttinen ja pirullisen vaativa konsertto on levytetty niin monta kertaa, ettei siitä voi enää pitää lukua. Sävellys syntyi Genevejärven rannoilla Tšaikovskin lepuuttaessa hermojaan painajaismaisen lumeavioliittonsa solmimisen jäljiltä. Hänen seuraansa liittyi pian hänen oppilaansa ja "ystävänsä", viulisti Iosif Kotek (1855–1885), ja yhdessä miehet perehtyivät mm. Édouard Lalon Espanjalaiseen sinfoniaan, joka on nimestään huolimatta viulukonsertto. Tämä antoi Tšaikovskille sysäyksen viulukonserton säveltämiseen. Venäläisten ja yleiseurooppalaisten tyylisuuntien välillä risteillyt säveltäjä ihastui ranskalaisten säveltäjien keveään ja eleganttiin ilmaisuun vastapainoksi saksalais-itävaltalaisissa suunnissa tuntemalleen raskasmielisyydelle ja vakavuudelle. 

Vertailussa Brahmsin ja Tšaikovskin kesken eron kyllä huomaa. Jos lasketaan viehättävien ja teknisten vaatimusten puolesta häkellyttävien kohtien määriä, Tšaikovski voittaa. Toisaalta Brahms on kirkkaasti johdossa, kun tarkastellaan konserton muodostamaa kokonaisuutta. Brahmsin sävellys kuuluu selvästi kaikilta osiltaan yhteen ja laajenee orgaanisen tuntuisesti jättäen jälkeensä loistavan aterian tunnun. Tšaikovskin konsertto taas muistuttaa hieman enemmän kokoelmaa säkenöiviä näytöskappaleita, mutta hän ei pyrkinytkään sinfoniseen rakenteeseen. On makuasia, kummasta pitää enemmän. Minun on myönnettävä, että olen aina pitänyt hieman enemmän Brahmsin kokonaisvaltaisemmasta saavutuksesta, joka vetoaa minuun yhtenäisyydellään. Lisäksi Tšaikovskin konsertto kärsii sellaisesta lievästä pulmasta, että sen kaksi jälkimmäistä osaa eivät yllä upean ja tyystin unohtumattoman ensiosan tasolle. Kyse on silti toki Tšaikovskin musiikista, joten se ei ole mitenkään kehnoa tai edes keskinkertaista, mutta siinä tuntuu tietty ekstrovertti näyttämisen halu, mikä pienentää emotionaalista tarttumapintaa omalla kohdallani.

Onneksi elämme edes sen verran hyvässä maailmassa, että meitä ei pakoteta valintaan näiden konserttojen välillä, vaan ne mahtuvat jopa samalle albumille sulassa sovussa. 

Johannes Brahms: Viulukonsertto D-duuri, op. 77 (34:29)

Pjotr Tšaikovski: Viulukonsertto D-duuri, op. 35 (29:34)

Jascha Heifetz, viulu;

Chicago Symphony Orchestra, Fritz Reiner.

RCA, äänitetty Chicagossa 1955 (Brahms) & 1957. 64:16.

Syntyjään liettuanjuutalainen Jascha Heifetz (1901–1987) oli 1900-luvun loistavimman viulistin maineessa. Hän aloitti levytysuransa 1910-luvulla ja päätti sen 1970-luvun alussa. Hänet tunnetaan vaivattomasta teknisestä varmaotteisuudestaan ja hillityn aristokraattisesta tyylistään. Heifetz sai jousikäteensä vammoja, kun äärijuutalainen fanaatikko kävi hänen kimppuunsa Israelissa vuonna 1953. (Syynä oli todennäköisesti se, että Heifetz kehtasi esittää natsiksi loatun Richard Straussin musiikkia kiertueellaan.) Säryt kävivät aikaa myöten niin pahoiksi ja käden liikkuvuus sikäli epävarmaksi, että Heifetzin oli harvennettava esiintymisiään ja lopetettava ne tyystin kahdenkymmenen vuoden sisällä hyökkäyksestä. Hän keskittyi tämän jälkeen nuorten viulistien mestarikurssien vetämiseen ja muihin opetustehtäviin.

Jascha Heifetz 1940-luvulla

Heifetzin käsissä niin Brahms kuin Tšaikovski soivat solistille ominaisella pröystäilemättömällä eleganssilla. Varsinkin venäläinen konsertto, joka on kuuluisa solistin hermoja jäytävistä teknisistä vaikeuksistaan, tuntuu olevan Heifetzille välillä jopa liiankin helppo. Esitykset eivät kuitenkaan ole kylmiä tai välinpitämättömiä, vaan pikemminkin hyvin ulospäinsuuntautuneita, mutteivät huomiota erikseen kärttäviä. Molemmat konsertot hoituvat varsin ripeään tahtiin, etenkin Brahms: se saadaan läpi alle 35 minuutin, kun esimerkiksi myöhempi (ja erittäin hyvä) tulkinta Itzhak Perlmanin ja Carlo Maria Giulinin kanssa kestää lähes kymmenen minuuttia pidempään. Teos ei kärsi rivakkuudesta, sillä kiireen tuntua ei ole ilmassa lainkaan. Itsevarmassa tulkinnassa on karismaa, mutta kieltämättä siinä ei saavuteta kaikkia mahdollisia emotionaalisia vuorenhuippuja tai aallonpohjia.

Reiner johtaa Chicagon orkesteria toimivassa yhteisymmärryksessä solistin kanssa. Brahms on orkesterinkäytössään sinfonisempi, mutta tässä konsertossa äänitys tuntuu vievän puhtia puhallininstrumenteilta, eikä orkesterisoinnin selkeys ole aina ihanteellista. Tšaikovskin konsertto onnistuu tältä kannalta paremmin. Joka tapauksessa viulu on äänitetty johdonmukaisen miellyttävästi ja tasapainoisesti. Heifetzin viulussa on ylväs ja runsas sointi, joka välittyy kirkkaasti ja syvästi kautta linjan. Kaikkiaan varsin vastustamaton levytys, jonka pariin kelpaa palata yhä uudelleen.