Busoni: Pianokonsertto

"Luovan taiteilijan tehtävä on tehdä lakeja, ei seurata jo tehtyjä lakeja."
 –Ferruccio Busoni

Jos ei Ferruccio Busonin (1866–1924) Pianokonsertto ole lajinsa paras, niin ainakin se on massiivisin, arvaamattomin ja ylettömin. Tämä viisiosainen teos on pidempi kuin useimmat sinfoniat (70–75min), esittelee säveltäjän ajatuksia roomalaisesta, egyptiläisestä ja babylonialaisesta arkkitehtuurista, huipentuu mieskuoron laulamaan Tanskan kansallisrunoilijan saksankieliseen ylistykseen Allahille ja päättyy tämän jälkeen sardoniseen finaaliin. Klassisen pianokonserton maailmassa ei ole mitään vastaavaa ennen tai jälkeen Busonin. Yksin ainutlaatuisuus on riittävä syy tutustua tähän konserttoon, ja lisäksi äärimmäisen kompleksisen teoksen haasteista suoriutuminen on pianistille koitos, jota kelpaa jännityksellä seurata.

Ferruccio Busoni. Umberto Boccionin muotokuva (1916).

Mahtipontisesti nimetty Ferruccio Dante Michelangelo Benvenuto Busoni ei saavuttanut kolmen etunimikaimansa mainetta, mutta hänessä oli riittävästi neroutta siihen, että häestä tuli ehdottomasti historian tunnetuin Ferruccio-niminen henkilö. Aprillipäivänä 1866 toskanalaisessa Empolin kaupungissa – vain parinkymmenen kilometrin päässä Vincin kylästä, jonka kuuluisimpaan vesaan Busoni halusi samaistaa itsensä huolimatta siitä, että tämä oli suurin piirtein ainut italialainen suurmies, jonka etunimeä hänelle ei ollut jostain syystä uskottu – syntynyt Busoni pääsi jo kohdussa musikaaliseen ympäristöön. Hänen isänsä, Ferdinando, oli Italian huomattavimpia klarinettivirtuooseja, ja äitinsä, Anna, triesteläinen pianisti. 

Lapsuutensa Busoni vietti enimmäkseen Triestessä, joka tuolloin kuului Itävalta-Unkarin monarkiaan. Se oli kosmopoliittinen kaupunki, jossa Busoni omaksui luontevasti italian lisäksi myös saksan kielen. Jälkimmäisestä tuli hänelle luontevampi itseilmaisun väline, ja hänen laajahkot kritiikkinsä, esteettiset arvostelmansa ja puolifilosofiset kirjoitelmansa on laadittu lähes yksinomaan saksaksi. Hän asui enimmän osan valitettavan lyhyeksi jääneestä elämästään Saksassa. Omana aikanaan ja sen jälkeenkin Busoni oli tunnetuin ja arvostetuin yhtenä historian suurista pianovirtuooseista, muiden säveltäjien (varsinkin Bachin) teosten pianotranskriptioista sekä opetustyöstä. Hän opetti Helsingissä vähän yli parikymppisenä 1880-luvulla (solmien loppuelämänsä mittaisen ystävyyden Sibeliuksen kanssa) sekä Moskovassa ja Yhdysvalloissa 1890-luvulla. Lopullisesti Busoni asettui Berliiniin Viktoria-Luise-Platzille vuonna 1894 vetäen säännöllisiä mestarikursseja Saksassa, Sveitsissä ja Itävallassa.

Busoni on kiehtova hahmo laaja-alaisena ja itseoppineena intellektuellina, joka tunsi perinpohjaisesti Bachin tekniikan ja visioi aivan uusia musiikin tekemisen tapoja: hän oli ensimmäinen vakavasti otettava säveltäjä, joka kirjoitti elektronimusiikin mahdollisuuksista. Tämä tapahtui vuonna 1907, noin 50 vuotta ennen ko. musiikkityylin laajaa läpimurtoa. Busoni luki paljon, erityisesti saksalaisia klassikoita, ja oli hyvin avoin uusille kulttuurisuuntauksille. Hän oli ystävällisissä väleissä moniin italialaisiin futuristeihin ja pyrki pitämään itsensä ajan tasalla avantgarden suhteen, mistä yhtenä osoituksena olkoon Umberto Boccionin hänestä maalaama loistava muotokuva, jonka upealle värienkäytölle ja tekniikalle ei digitaalinen reproduktio tee oikeutta. (Alkuperäiskappale Rooman Galleria Nazionale d'Arte Moderna e Contemporaneassa on näkemisen arvoinen, jos sattuu sillä suunnalla käymään löysän ajan kera.)

Busoni ei kuitenkaan jakanut kiihkeimpien futuristien itsetarkoituksellista halveksuntaa menneisyyttä kohtaan. (Myös futuristien fasismisympatiat tuntuvat jättäneen poliittisesti passiivisen Busonin kylmäksi: hän oli kiinnostunut taiteesta ja estetiikasta pitkälti niiden itsensä vuoksi, eikä ollut taipuvainen yhteiskunnalliseen analyysiin, joskin hän kannatti kiihkeästi taiteiden vapautta.) "Nyt on tullut aika muotoilla taas jotakin kestävää kaikkien saavutustemme – uudempien ja vanhempien – pohjalta", kirjoittaa hän keskellä länsimaisen kulttuurin murroskohtaa vuonna 1919. Busoni ei katsonut keinotekoista, poissulkevaa ja arvottavaa valintaa uuden ja vanhan kesken välttämättömänä eikä hedelmällisenä. Hän aloitti sävellysuransa myöhäisromanttisen uhkean tyylin puitteissa, mutta alkoi siirtyä jo 1900-luvun alkuvuosina ensimmäisten joukossa kohti eräänlaista uusklassismia. Busonille tämä hyvin yksilöllinen junge Klassizität eli nuorklassismi ei ehkä ollut niinkään omaksuttava tyylisuunta kuin keino saavuttaa holistinen päämäärä, joka on absoluuttisen musiikin ja muodon täydellinen, vapauttava fuusio, jonkinlainen puolihärömielinen ja silti äärimmäisen kiehtova jatkumo/muunnelma Wagnerin Gesamtkunstwerk-aatteesta.

Munuaissairaus vei Busonin hautaan 58 vuoden iässä juuri, kun innovatiivinen modernismi tunkeutui suurella voimalla länsimaiseen taidemusiikkiin. Vasta 1950-luvun lopulla heräsi uusi kiinnostus hänen musiikkiaan, myös orkesterimusiikkiaan, kohtaan. Tämänkin jälkeen Busonin maine on pysynyt säästöliekillä, mutta viime vuosikymmeninä hänen teoksiaan on tullut tallennemarkkinoille yhä runsaammin, ja säveltäjä-Busoni on noussut lopultakin esiin pianisti- ja sovittaja-Busonin varjoista. Busonin taiteelliseen eetokseen ja pianismiin tutustuminen on sensaatiomaista aloittaa hänen sensaatiomaisimmasta teoksestaan, giganttisesta Pianokonsertosta. Ja sen omituisuudet alkavat jo julkaistun version kansilehdestä, jonka ammattilitografitaitelija toteutti Busonin itse piirtämien konseptiluonnosten ja ohjeiden pohjalta:

Etusivu sisältää nousevan auringon, kreikkalaisen temppelin, egyptiläisen haudan, Lähi-idän tyyliä edustavan kupolirakennelman, sfinksin, trumpettimaisesta kukasta nousevan feenikslinnun, sypressejä, savuavan tulivuoren ja jonkin siivekkään sanansaattajahahmon. Hulluinta koko jutussa on, että tämä on varsin totuudenmukainen kuvaus teoksen sisällöstä. Esittelen teosta vain hyvin ylimalkaisesti ja lyhyesti, sillä tämä teos ei selittämällä parane, ja ihan oikeat musiikintutkijat voivat kirjoitella aiheesta kokonaisia kirjasia.

Konserton ensiosa (Prologo e Intrioto) samaistuu Busonin mielessä kreikkalais-roomalaiseen arkkitehtuuriin. Orkesteri esittelee aiheita hyvin sinfonisissa ja kunnianhimoisissa merkeissä melko pitkään, ennen kuin piano pääsee mukaan. Ensiosa on dramaattinen ja vaihteleva, ja asettaa koko teoksen tunnelman: se on epävakaa ja purkauksittainen. Tanssilliset rytmit vaihtuvat pitkiin, laulaviin italialaisen oopperan tyylisiin melodioihin. Orkesterilla on niin vahva asema, että tätä voisi kutsua pikemminkin sinfoniaksi orkesterille ja pianolle. Pianistinen kompleksisuus on sensaatiomaista, mutta ei kaikkein kiitollisinta ainesta virtuoosimaiseen briljeeraukseen: aiheet, ideat, teemat ja efektit seuraavat toisiaan niin rivakasti, ettei populistiseen viipyilyyn juuri jää aikaa. Osa päättyy uhmakkaan sankarillista kohoumajaksoa seuraavaan rauhalliseen, laaksomaiseen koodaan.

Toinen osa (Pezzo giocoso) on nimensä mukaisesti konserton kevein ja leikkisin. Siinä missä ensiosa toi mieleen, väliin irvokkaastikin, Wagnerin, kuulostaa tämän osan alku ranskalaiselta romantiikalta, hieman viehätysvoimastaan itsetietoisen mestarin puolivakavalta johdannolta. Tätä seuraa sarja tanssimaisia osioita, joista muutamat yltyvät todella hurjiksi ja myrskyisiksi. Välillä lainataan napolilaista laulua, mutta hilpeistä tunnelmista päädytään osan lopksi harsomaiseen, utuiseen pimeyteen, jota on lähes piinallista kuunnella.

Konserton massiivisin osa on kolmantena seuraava, lähes 25 minuutin mittaan yltävä Pezzo serioso. Tämän osan Busoni yhdisti egyptiläiseen arkkitehtuuriin. Se on monumentaalinen ja herkkä, eikä vastaavaa ole juuri kukaan koskaan säveltänyt. Busonia viehätti ja/tai vaivasi ajatus monumenttien ja kulttuurien raunioitumisesta, ja filosofisessa mielessä muinainen Egypti on kulttuuri, josta välittyvä kuva on toisaalta hyvin kuolemakeskeinen – ihmiset käyttivät elämänsä viimeistä leposijaansa valmistellen – ja kuitenkin kulttuuris-hallinnollista pysyvyyttä ja ikuisuutta korostava. Egypti on paljon esim. Kreikkaa arvoituksellisempi, koska se ei ole filosofien ja ajatusten, vaan muistojen ja ajattomuuden maa, näin ainakin populaarin kulttuurikäsityksemme lausumattomissa ennakkokäsityksissä. Ehkä tämä paradoksi viehätti Busonia, tai ehkä haron ihan ilmaa tämän hölinäni kanssa. Joka tapauksessa neljään alaosioon jaettu kappale on arvoituksellinen ja ajaton käyden läpi useimmat kuviteltavissa olevat tunnelmatilat.

Neljäs osa taas on hyvin maailmallinen ja lihaisa All' Italiana, jossa palataan käsinkosketeltavampiin aiheisiin. Jälkiä on ainakin Rossinin maneereista, ja italialaisia kansansävelmiä kuullaan lisää. Italiassa elämä on kliseen mukaan teatteria (teatteritaiteenhan ei tarvitse saada hyviä arvosteluja ollakseen taidetta), ja tätä osaa leimaa ekstrovertti, helposti innostuva ja keulimaan lähtevä teatraalisuus. Se on äärimmäisen hauskaa.

Ällistyttävä konsertto vaatii ällistyttävän lopetuksen, mutta mikä lopetus voisi punoa yhteen näin monipuolisen, lähes keskittymishäiriöisen symbolistieepoksen? Arvoitus on hyvä valinta. Teoksen finaali, Cantico, on taianomainen ja mystinen. Busoni piti tätä osuutta babylonialaisena tai ehkä vain ylimalkaan mesopotamialais-arabialais-nabatealaisena. Jonain sellaisena kumminkin. Kellopelin mystifioimassa äänimaailmassa kuullaan muistumia aiemmista osista, ja viimeiset arvoitukset tarjoaa mieskuoro (säveltäjän ohjeiden mukaan näkymättömissä) yhdessä orkesterin ja solistin kanssa. Ehkä Busoni sai idean Lisztin Faust-sinfoniasta, joka päättyy Goethen runoelman mystiseen kuoroon. Tekstiksi valikoitui tanskalaisen, Goethenkin kanssa kaveeranneen Adam Gottlob Oehlenschlägerin (1779–1850) runodraaman Aladdin (1805) loppukohtauksesta. Teksti ylistää nimellisesti Allahia, mutta aiheena on elämän ja kuoleman sykli, pysyvyys ja tuhoamattomuus:

Herzen erglüheten, Herzen erkalteten,

Spielend umwechselten Leben und Tod.

Aber in ruhigen Harren sie dehnten sich

Herrlich, kräftiglich, früh so wie spät.

Hebt zu der ewigen Kraft eure Herzen

Fühlet euch Allah nah', schaut seine Tat!

Vollends belebet ist jetzo die tote Welt.

Preisend die Göttlichkeit, schweigt das Gedicht!

(Jep, se on saksaa, ei tanskaa. Tätä Oehlenschlägerin omaa käännöstä on moitittu joskus epäluontevaksi.)

Ja sitten, näiden suurten säkeiden ja hartaan mystiikan perään, Busoni nostattaa pianon ja orkesterin viimeiseen huipennukseen, joka on niin ristiriidassa tunnelman kanssa ja niin konventionaalinen, että sitä on vaikea pitää muuna kuin ivallisena metakommentointina katoavaisuuden teemasta.

Mitä tästä pitäisi päätellä? Pitäisikö tästä päätellä mitään? Busonin pianokonsertossa on filosofisia ja hengellisiä piirteitä. Sen tematiikka on raskasta, mutta toteutus elohopeamaisen muuntautuvaista. Piano ei ole perinteinen kamppaileva solisti, vaan pikemminkin kommentoija, orkesterin arvioija ja jopa ironisoija. Kaiken katoavaisuuden teemaa sivistynyt säveltäjä tuntuu pitävän sekä kauhistuttavana että huvittavana. (Hän ei uskonut Jumalaan tai kuolemanjälkeiseen elämään.) Konsertto on joka tapauksessa kokemus sinänsä, ja harvinaista mahdollisuutta kokea se konserttisalissa ei kannata päästää lipeämään käsistään, jos sellainen ulottuville sattuu. Muutoin on tyydyttävä taltiointeihin, joita on teoksen luonteesta ja rajatusta suosiosta johtuen varsin rajallisesti.

Ferruccio Busoni:

Konsertto pianolle ja orkesterille C-duuri, op. 39.

Garrick Ohlsson, piano;

The Cleveland Orchestra and Men's Chorus, Christoph von Dohnányi.

Telarc, äänitetty Clevelandissä 1989. 71 min 45 sek.

Amerikkalainen Garrick Ohlsson (s. 1948) ei arastele Busonin lukemattomia haasteita, vaan syöksyy niihin ennakkoluulottomalla energialla. Näin laajassa ja liki järjettömän monimutkaisessa sävellyksessä on niin tolkuttomasti yksityiskohtia, että teknisesti kompetenttien esitysten keskinäinen vertailu käy ennen pitkää upottavaksi. Ohlsson nyt kuitenkin osaa naittaa ihailtavalla tavalla spontaanin vaikutelman huolellisesti hiottuihin yksityiskohtiin. Orkesterin osuus ei ole vähemmän vaativa, ja saksalainen Christoph von Dohnányi (s. 1929), unkarilaissäveltäjä Ernst von (Ernő) Dohnányin pojanpoika, johtaa Clevelandin hienosti soittavaa orkesteria nokkelasti, hienovaraisesti ja riitelemättä pianon kanssa (paitsi milloin se kuuluu asiaan). 

Telarcin levytys on yhtiölle tyypillisesti kirkas sekä miellyttävän läpinäkyvä, mutta orkesterisointiin on saatu myös mehukkuutta ja lämpöä. Kaikkiaan orkestraaliset ja pianistiset efektit välittyvät loistavan autenttisesti. Orkesteri ja piano ovat myös mukavassa tasapainossa. Jos haluaa antautua Busonin arvoituksellisen mammutin pauloihin, en ole kohdannut tätä parempia esityksiä, joskin markkinoilla on muutama, jotka myös omistan, ja jotka vetävät tälle vertoja. Huonona on pidettävä levyn infolehtisen tyystin riittämätöntä, jopa laiskaa teosesittelyä. Tämä sävellys vaatii levytyksen kumppaniksi jonkinlaisen esseen eikä pelkkää muutaman tekstikappaleen ylimalkailua. Lisäksi Oehlenschlägerin tekstiä ei ole vaivauduttu painamaan liitteeksi.