Mozart: C-mollimessu

Wolfgang Amadeus Mozart (1756-1791) ehti valitettavan lyhyen elämänsä aikana säveltää lähemmäs kaksikymmentä messua, joukossa kaksi C-mollitapausta. Nyt esittelyyn tulee niistä laajempi, tunnetumpi ja esitetympi, K. 427 (417 a).
Mozart sävelsi tämän teoksen 1782-83 - niin pitkälle kuin sävelsi. Messu on käytännönliturgiseksi teokseksi huomattavan laaja, mutta jäi silti keskeneräiseksi Mozartin kuollessa. Messua on yleensä pidetty Mozartin rakkauden- ja huomionosoituksena Constanze-vaimolle (1762-1842). Constanze Mozart (os. Weber, säveltäjä Carl Maria von Weberin serkku) oli musiikillisesti lahjakas sopraanolaulaja, ja hänet Mozart oli ajatellut teoksen toiseksi sopraanoksi. Messun ensiesitys oli Salzburgissa 1783, ja siinä Constanze oli sopraano Et incarnatus est -osassa. Mozart oli kuitenkin tarkoittanut teoksen vielä tätäkin esitettyä versiota laajemmaksi, ja se jäi lopulta keskeneräiseksi. Lisäksi muutamia katkelmia valmiista osista pääsi vuosien saatossa hukkumaan.
Messusta esitetään ja levytetään jälkikäteen täydennettyjä versioita. Aiemmin tapana oli yksinkertaisesti ottaa puuttuvan musiikin tilalle katkelmia muista Mozartin hengellisistä teoksista, mutta nykyisin onneksi toimitaan erilaisten valistuneiden rekonstruktiotäydennysten varassa. Lopputulos on näin paljon tyydyttävämpi, ja messu saa arvon omana teoksenaan.

Mozart: C-mollimessu. Ileana Cotrubaş, Kiri Te Kanawa; Werner Krenn; Hans Sotin; John Alldis Choir; New Philhrarmonia Orchestra, Raymond Leppard. EMI, äänitetty 1974.

En ole kovin suuri hengellisen musiikin ystävä, ja useimmissa suurissa messuissa piilee minulle mielenkiinto-ongelma. Kuinka pysyä läsnä teoksessa, jonka laulettu teksti on äärimmäisen toisteinen ja johon ei koe minkäänlaista jumalista sidettä? Mozartin suuressa C-mollimessussa sopraanot kannattelevat teosta. Heidän osansa ovat upeita, häikäisevän kauniita. Teoksessa on kuitenkin pienet ongelmansa. Muutamat osat tuntuvat kestävän hieman pitkään - liekö kyse sitten postuumista täydentämisestä, mutta kuoro ja orkesteri tulisivat ideaalisti toimeen hivenen vähäkestoisemmallakin presenssillä - joka tapauksessa sopraanot saavat parhaat osat ja dominoivat teosta. Saattaa tosin johtua vain omasta asenneongelmastani.

Näiden "varauksien" jälkeen on messusta paha keksiä vähemmän mairittelevaa sanottavaa. On komeutta ja hellyyttä. Kiintoisana yksityiskohtana on mainittava, että Qui tollis peccata mundi on hyvin händeliläisen kuuloinen, varsinkin alussa.

Tässä tulkinnassa Leppard pitää yllä verraten hitaita tempoja, jotka tuovat teokseen onnistunutta painoarvoa, vaikka hieman kestosta edellä inisinkin. Teos saa kuitenkin kapellimestarin käsissä painoa, ei raskautta. Tämä kuulostaa tärkeältä ja arvokkaalta musiikilta, joka silti hengittää ja elää täysillä. Orkesteri ja kuoro tekevät mainiota työtä, ja balanssi ansaitsee erityiset kehut: äänitys on selkeä ja luonteva, ja solistit, kuoro sekä orkesteri pelaavat yhteen erittäin tyydyttävästi ilman, että yksikään audiaalisesti mitätöisi toista.

Ylitse muiden ovat kuitenkin solistit. Romanialainen Ileana Cotrubaş ja uusiseelantilainen Kiri Te Kanawa loistavat. Domine Deus pitää kuulijaa varpaillaan ja samanaikaisesti tuntuu viettelevän autuaaseen horrokseen, niin upeaa on kuulla sopraanojen vaivatonta laulua. Laudamus Te on myös uskomaton. Miten tekstuaalisesti näin tyhjä, toisteinen ja typerä kappale voikin musiikkina kuulostaa palaselta itse Taivasta?

 Mozartin suuri C-mollimessu on ansainnut paikkansa Requiemin rinnalla: se on valoisampi ja riemullisempi (myös hitaahkoillakin tempoilla) teos, jossa painottuu lyyrinen sopraanosulo, mutta tässä levytyksessä myös orkesteri ja kuoro saavat painoa ja lopputulos on hellän arvokas ja ennen kaikkea nautinnollisen kaunis. Olin myyty kerran kuultuani, ja kuuntelen mielihyvin uudelleen.