torstai 4. heinäkuuta 2013

Amerikkalaisia klassikoita

Yhdysvallat viettää kansallispäiväänsä tavalliseen tapaan pahan identiteettikriisin keskellä. Amerikkalaisesta identiteetistä voi yrittää tehdä jonkinmoisen synteesin maan musiikin avulla. Yhdysvallat on tietysti modernin populaarimusiikin jättiläinen, ja klassisen musiikin säveltäjien on ollut toisinaan vaikeata tulla otetuiksi vakavasti omassakin maassaan saati sitten nyrpeyteen taipuvaisessa Euroopassa. Yhdysvaltojen klassista musiikkia ovat hyvin selkeästi dominoineet eurooppalaiset siirtolaismaestrot jotka eri syistä saapuivat luomaan uraa Atlantin länsipuolella aina Antonín Dvořákin professuurista saakka 1880-luvulta alkaen. Silloin, kun Yhdysvalloissa on syntynyt todella omintakeinen säveltäjä, on hän yleensä ollut suuren yleisön mielestä enemmän vaikeatajuinen, kuten Charles Ives tai Samuel Barber. Yhdysvaltain klassiselta musiikilta on totuttu odottamaan tiettyä kepeyttä, ja varsinkin Euroopassa totuttiin sotienvälisenä aikana ja toisen maailmansodan jälkeen odottamaan aitoamerikkalaisilta säveltäjiltä jazzahtavia piirteitä.

Amerikkalaisella klassisella musiikilla on yhä Euroopassa viihteellinen leima, jota ei kuitenkaan tarvitse pitää häpeänä, sillä eurooppalaiset 1900-luvun kokeelliset ja koulukunnalliset formalistit sekä modernistit eivät ole kyenneet luomaan kovin paljon musiikkia, joka olisi kestävää siinä mielessä, että yleisöt haluaisivat varsinaisesti kuunnella sitä.

Fourth of Julyn kunniaksi kaivan esille albumillisen häpeämättömän viihteellistä amerikkalaista hapatusta.


"American Classics": 

Leonard Bernstein: Candide-alkusoitto; West Side Story (potpurri); On the Town: The Great Lover, Lonely Town: Pas de deux, Times Square: 1944; America Medley; Wonderful Town (potpourri); Divertimento for Orchestra: Sennets and Tuckets, Waltz, Samba, Turkey Trot, March "The BSO Forever".

Aaron Copland: Fanfare for the Common Man.

John Kander: New York, New York.

Henry Mancini: Vaaleanpunainen pantteri (The Pink Panther).

Stephen Sondheim: A Little Night Music.

Max Steiner: Tuulen viemää (Gone with the Wind); A Summer Place.

John Williams: America, the Dream Goes on.

The Boston Pops Orchestra, John Williams.

Eloquence (Philips), äänitetty 1981-88.


Levyllä aikamme tunnetuin elokuvasäveltäjä John Williams (s. 1932) johtaa Boston Pops Orchestraa. Yhdysvalloissa tällaiset kevyeen klassiseen erikoistuneet sinfoniaorkesterit ovat olleet perinteisesti suosittuja, ja ne ovat ottaneet asiakseen tuoda klassista repertoaaria tavallisten ihmisten kuultavaksi. Ikävä kyllä Euroopassa ei vastaava ilmiö ole ottanut tuulta alleen, ja Yhdysvalloissakin toiminta on päässyt hieman väljähtymään, mikä on suuri sääli. Joka tapauksessa Williams ei ole tottunut estelemään musiikin emotionaalista sisältöä, ja soitto on kauttaaltaan korkeatasoista, tulkinta taas korkeatasoisen populistista.


Parhaiten edustettuna albumilla on Leonard Bernstein (1918–90), joka tunnetaan vieläkin paremmin loistavana ja yksilöllisenä kapellimestarina kuin säveltäjänä. Hän sävelsi hektisen uransa huomioon ottaen varsin paljon kevyestä (musikaali West Side Story) vakavaan (kolme sinfoniaa). Bernsteinilla oli myös halu ja taito kommunikoida suoraan yleisön kanssa, ja hänen kansantajuiset sekä innostavat luentonsa klassisen musiikin merkkiteoksista olivat aikanaan erittäin suosittuja ja toivat konserttitaloihin paljon tuoretta yleisöä. 


Bernsteinilta mukana on itseoikeutetusti otteita hänen suurimmasta menestyksestään, klassikon aseman saavuttaneesta musikaalista West Side Story. Potpourri on rakenneltu ihan näppärästi musikaalin parhaista teemoista ja päättyy soveliaasti tarttuvaan (ja sanoitukseltaan ironiseen) Americaan. Tästä tutusta teemasta on levyllä myös toinen kappale, America Medley, jossa ko. melodia saa suuremman roolin. Orkestraatio on laadukasta ja samoin soitto. Albumin avausteoksena on alkusoitto aikanaan vähemmän suositusta Broadway-produktiosta Candide, joka perustuu Voltairen pienoisromaaniin. Musikaali-operettisovituksessa on ongelmansa, mutta sen musiikki on erinomaista, ja kiivastahtinen, unohtumattomia melodioita viljelevä alkusoitto on ikivihreä klassikko, josta Williams ottaa onnistuneesti kaiken irti. 
Muut Bernsteinilta mukaan valitut kappaleet ovat varsin viihdyttäviä, mutta eivät suoraan sanoen nouse samalle tasolle aiempien kanssa. Niissä jazz-vaikutteet tuntuvat räikeiltä, eikä orkesteri saa näihin sinänsä nokkeliin tunnelmapaloihin aivan niin tarttuvaa elämäniloa ja huumoria kuin mielestäni pitäisi. Vaikutelma on hieman nykivä.


Musikaalin lajityyppiä edustaa myös tunnettu teema musiikkielokuvasta New York, New York (1977), josta tosin tuli hitti vasta pari vuotta myöhemmin Frank Sinatran otettua sen omakseen. Sen takana on musikaaliparvialjakko Kander & Ebb. Säveltäjä John Kander (s. 1927) ja sanoittaja Fred Ebb (1928–2004) tekivät pitkän ja menestyksekkään yhteistyöuran musikaali- ja elokuvamaailmassa. Heidän tunnetuin työnsä on Cabaret. New York, New York kuulostaa hyvältä tässä kuultavana puhtaana orkesteriversionakin, mutta alkaa tuntua hitusen junnaavalta ja aggressiiviselta ilman laulua.


Musikaali on hyvin edustettuna tällä albumilla, kun mukaan on päässyt vielä yksi alan suurmies, Stephen Sondheim (s. 1930). Sondheimin tuotannosta mukaan on otettu alkusoittomainen kooste musikaalista (ja sittemmin elokuvasta) A Little Night Music, jonka nimi on tietysti viittaus Mozartin serenadiin Eine kleine Nachtmusik (Pieni yösoitto, suora saksalainen käännös it. sanasta serenata). Musikaalisävelmät ovat tarttuvia, ja Williams johtaa tämän hienosti rytmitetyn kappaleen todella tehokkaasti. Yöllistä tunnelmaakin pääsee mukavasti syntymään.


Kaikki edellä mainitut säveltäjät ovat tehneet myös elokuvamusiikkia. Hollywood oli jo sotienvälisenä aikana (ja varsinkin toisen maailmansodan aikaan) houkutteleva päämäärä eurooppalaisille säveltäjille, jotka halusivat vähemmän sotaa ja vainoa ja enemmän rahaa. Vuonna 1929 Hollywoodiin saapui itävaltalainen Maximilian Raoul Steiner (1881–1971). Tämä Brahmsin oppilas päätyi (yhdessä maanmiehensä Erich Wolfgang Korngoldin kanssa) käytännössä luomaan modernin Hollywood-elokuvamusiikin, joka perustuu käytännössä täysin eurooppalaiseen myöhäisromantiikkaan. Yksinkertaisemmalla nimellä Max Steiner tunnettu säveltäjä teki musiikin yli 300 elokuvaan, niiden joukossa lukuisia klassikoita, kuten King Kong ja Casablanca. Steinerin tunnetuin työ lienee musiikki mammuttielokuvaan Tuulen viemää (1939), jonka pääteema on valikoitunut levylle hyvin edustavana esimerkkinä. Se tavoittaa osuvasti Margaret Mitchellin romaaniin perustuvan filmin eeppisen mittakaavan, melodramaattisen otteen ja syvästi romantisoidun näkemyksen historiasta. (Gettysburgin taistelusta tuli juuri näinä päivinä 150 vuotta. Suck it, South.
Ehkä vähemmän edustava esimerkki Steinerin uralta on ikävällä tavalla unohtumaton, simplistinen teema unohdetusta romanttisesta komediasta A Summer Place (1959), joka on pohjattoman ärsyttävä varsinkin jäädessään soimaan loputtomasti päässä, minkä se poikkeuksetta tekee.

Albumin perusteella yhdysvaltalaisessa musiikissa ei kai juuri muuta huomionarvoista olekaan kuin Broadway ja Hollywood, sillä mukaan mahtuu vieläkin filmisäveltäjiä. Joka ei tunne Henry Mancinin (19241994) Vaaleanpunainen pantteri -teemaa ei ole olemassa, eikä siitä voi juuri repiä mitään sitä itseään enempää, joten sanottakoon vain, että sekin on mukana ja hyvin soitettu.

Amerikkalaisen elokuvamusiikin suuriin nimiin kuuluu tietysti itse albumin maestrokin. John Williams on luonut tolkuttomasti välittömästi tunnistettavaa elokuvamusiikkia, josta on ennennäkemättömällä tavalla tullut osa elokuvien imagoa. Osoittaa joko ihailtavaa nöyryyttä tai häikäisevän huonoa harkintaa, ettei tälle albumille ole valikoitunut vaikkapa teemaa Tähtien sodasta, ET:stä, Indiana Jonesista, Tappajahaista, Jurassic Parkista jne. jne. Sen sijaan valinta osui levyn hillittömimmin hauskaan kappaleeseen, tahattoman komiikan massiiviluokkaan kuuluvaan ylettömyyteen America, The Dream Goes on. Tämä solistien ja kuoron esittämä makeileva ja paatoksellinen sokeroitu Big Mac on hulvattoman tyylitön amerikkalaisen patriotismin ilmentyvä, jota ei voi mitenkään ottaa vakavasti. Sen kömpelö namedropping-pohjainen sanoitus (Thomas Paine, Jefferson, Gettysburg, Martin Luther King, Eliot Rosewater, Walter Mondale, Dwight K. Schrute ja mitä niitä nyt onkaan) yhdistettynä pohjattomaan paatokseen ja laskelmoituun siirappiin on jotain sellaista, joka olisi voitu vanhalla mantereella ottaa todesta vain vanhassa Neuvostoliitossa. Tämä umpikahjo ja kiusaannuttavan naiivi, pohjimmiltaan historiaa halveksiva mauttomuuden juhla on, kuten amerikkalaiset sanovat, must-listen.

Hieman oudosti levyn keskelle on sijoitettu omaperäisen Aaron Coplandin (1900–1990), tietoisesti amerikkalaiseen populismiin tähdänneen säveltäjän tunnetuin teos, Fanfare for the Common Man. Williamsin ylettömyyden rinnalla tämä populistiseksi tarkoitettu teos on kuitenkin hyvän maun vilpitön ilmentymä, ja orkesteri saa lohkottua varsin koskettavaa majesteettisuutta sen yksinkertaisen ylevistä töräyksistä.

Ja kyllä, aivan totta, ne tekivät American Classics -nimisen albumin, jolla ei ole yhtään George Gershwinin kappaletta. Voi sen tietysti niinkin tehdä. Tämä on harmiton, viihdyttävä ja paikoin huvittava amerikkalainen albumi, joka on tehty viihdebisneksen ehdoilla ja sen sanelemasta laadusta tinkimättä. Hyvää viihdettä valistusfilosofien perustamasta tasavallasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti